lauantai 24. helmikuuta 2018

Rikoksen rangaistuksesta

Paavo Väyrynen kehui lukeneensa koko Dostojevskin tuotannon yhden viikonlopun aikana. Itselleni menee pelkkään ”Rikokseen ja Rangaistukseen” saman verran. Toisaalta sille kannattaa antaa aikaa. Se on yllättävän hyvä kirja. Etenkin kun ottaa huomioon teoksen promootion; Sehän on malliesimerkki teoksesta jota kristiaanit käyttävät ideologisessa sodassa ikään kuin argumentinkorvikkeena. Että viisas kaunokirja sanoo jotain transsendentista moraalista ja ateistien moraali on tyhjän päällä toisin kuin kristittyjen ei.

Rikoksessa ja rangaistuksessa nuori ylioppilas Rodion Romanovitš Raskolnikov tekee täydellisen murhan.Hän murhaa koronkiskojaämmä Aljona Ivanovnam ja vahingossa tämän paikalle sattuneen sisaren Lizavetan.

Raskolnikov tekee rikoksen monesta syystä ja Dostojevski tekee tässä mainiota syytä. Vahvin yksittinen syy murhaan on se, että Raskolnikov haluaa todistaa itselleen olevansa valioihminen. Toisaalta murhan kohde on vastenmielinen ihminen ja ryöstösaaliilla hän pystyisi tekemään hyviä tekoja, kuten auttamaan läheisiään. Mukana on jopa sävyjä joissa korostetaan sitä miten on ikään kuin transsendentti kohtalo että Raskolnikov on määrätty tekemään tämä murha. Tämä kaikki hakee murhalle oikeutusta.

Kirja kuvaa teon henkisiä ja fyysisiä vaikutuksia Raskolnikoviin. Raskolnikovia vaivaavat syyllisyydentunteet ja vainoharhat siitä, että kaikki epäilevät häntä. Raskolnikovin omatunto saa rauhan vasta kun hän tapaa hurskaan prostituoidun, Sonjan, joka saa hänet tunnustamaan teon ja ottamaan teostaan juridisen rangaistuksen.

Teos on kiinnostava koska siinä perusongelmana on se, että Raskolnikovilla on omatunto; Teko itsessään jättää jälkensä ja ennen kaikkea hänellä on jotain perustaa johon Sonja voi vedota ja lietsoa täältä johtopäätöksiä. Ilman omaatuntoa Raskolnikov ei katuisi eikä häneen pätisi erilainen omaantuntoon vetoava moralismi.

Ja tämä luo monenlaisia kontrasteja joiden avaaminen tekee tästä teoksesta hyvän; Jos tätä ei kristillisyyttä hymistelevä teoksen lukenut ymmärrä on kyseenalaista olisiko kannattanut lukea vaikka joku sellainen teos jonka sisällön ymmärtää ja josta saa jotain irti.

Tämä eroaa kovasti esimerkiksi nykyaikana suositusta psykopaattimurhaajiksi leimaamisesta; Dostojevskin tapa käsitellä selvästi vastustamaansa filosofiaa on se, että hän rakentaa sille ymmärrystä ja mahdollisimman vahvan pohjan. Tämä eroaa vahvasti nykyajasta jolloin sydämetön nihilistipsykopaatti tai fundamentalistinen skitsofreenikkomurhaaja saavat tärkeän osan toimia ideologisen vihollisen asennevammatiivistymänä. Dostojevskin tapaa suhtautua ideologisiin vihollisiin jääkin kaipaamaan esimerkiksi Dostojevskin teoksia kehuvien kristiaanien lausunnoista.

Esimerkiksi tekoaan suunnitellessaan Raskolnikov kuvittelee että hän on erityinen. Hän näkee todistusaineistoa siitä, että ihmiset ovat jääneet tyhmistä syistä kiinni rikoksistaan. Raskolnikov näkee että näiden ihmisten keskittymiskyky on pettänyt juuri silloin kun he tarvitsevat sitä kaikista eniten. Ja hän ajattelee olevansa jotenkin erilainen. ; Tämä nostaa esiin sen, että moraalisen ja moraalittoman teon kuvitteleminen ei vastaa käytännön toimintaa. Kontemplaatio ja moraalin miettiminen ei vastaa käytettyä elämää.

Tämä sama koskee myös ideologioita. Raskolnikov seuraa sen ajan hienoimipia ajatuksia ja rakentaa murhalle metafyysisesti eheän oikeutuksen. Dostojevski on itse asiassa panostanut tähän hyvin paljon. Hän tekee tässä niin hyvää työtä että itsekin ajattelin että koronkiskojaämmä ansaitsisi tulla surmatuksi moneenkin kertaan. Hän on ahne ja kohtelee jopa lähisukuaan huonosti. Jos hän olisi kansanryhmä hän olisi sellainen kansanryhmä joka ei haittaisi ketään.

Kuitenkin murhan toteutusta sotkevat esimerkiksi odottamattomat yksityiskohdat; Lizavetan kohtalon sanelee sattuma. Ulkopuolinen Raskolnikovin hallinnan ulkopuolella oleva detalji muuttaa hyvin suunnitellun murhan joksikin aivan muuksi. Tässä Dostojevski korotsaa että ihmiset eivät voi hallita maailman tapahtumia kovinkaan pitkälle. Olihan Raskolnikovillakin ovela suunnitelma joka sitten ei vain kestänyt yllättäviä poikkeuksia jotka oli ikään kuin jo otettu huomioon rikosta suunnitellessa mutta jotka eivät olekaan toimineet odotetulla tavalla käytännössä.

Dostojevskin omatunto on kiinnostava koska se viittaa siihen että esimerkiksi kristinusko ei ole niin välttämätön osa moraalintunteita kuin voisi luulla. Olihan Raskolnikovillakin omatunto vaikka hän teki kauhean kaksoismurhan ideologisilla vaikutteilla. Tämä petaa pohjaa sille että omatunto ei vaadi tai tarvitse kristinuskoa. Itse asiassa jos näin ei ole, on Dostojevskin metafyysinen asenne epätosi ja koko teoksen moralistinen pääsanoma unohtuu.

Itselleni tässä korostuu se, että aika moni heiluttaa Dostojevskiä asenteella jossa korosteaan transsendenttia moraalia. Teos kuitenkin kuvaa lähinnä ei-ideologista ja ei-reflektiivistä moraalia. Se toimii tietenkin Dostojevskin ajan filosofiassa. Dostojevskin kirjassahan reagoidaan sen ajan ideologisiin virtauksiin. Sillä on kuitenkin hyvin vähän sanottavaa esimerkiksi Sam Harrisin moraaliseen ateismiin. Itse asiassa Sam Harrisin moraalinäkemykset ovat kenties Dostojevskin teoksen sanoman kannalta mahdollisimman vaikea vastustaja.

Sillä kun ateismia moititaan korostetaan että ateistit eivät voisi pitää sisällään transsendenttia moraalia joka ylittäisi ihmisen halun. Esitetään jopa että ei ole mitään filosofista syytä sille, että tunteeton psykopaatti ei voisi vaan mennä ja murhata kaikkia. Hän hyötyisi ja nauttisi tekemisistään ja tätä kautta ei olisi mitään syytä miksi ateisti ei voisi toimia näin. ; Mutta kaikki nämä ideaalit nojaavat siihen että ajatellaan ateismia ”loogisena konstruktina” jossa reflektoidaan jotain asioita kulttuurirelativistisesti ideologian sisältä. Sam Harris lähestyy omaatuntoa juuri samalla tavalla kuin Dostojevskikin, sisäisenä tilana.

Toisin sanoen ideologiat ja uskonnot tuottavat helposti reflektioita joiden sisällä ihminen kuvittelee itsensä erilaiseksi kuin miten käytännössä toimii. Omakuva on kuvitelmissa hyvinkin itseriittoinen ja erinomaisuuskeskeinen. Käytännössä näin ei tapahdu. Dostojevski kuvaa tätä eroa teoksessa toki laajemminkin, esimerkiksi puhuessaan lasten kärsimyksestä ja siitä miten kovien olojen kasvatit tekevät jo lapsina rikoksia. ; Tämä tuo mieleen sen että omatunto on relevantimpi mittari kuin parhaat nihilistiset opit. Itse laajentaisin tätä oikeansuuntaista huomiota myös kristinuskon ja Jeesuksen suuntaan. Raskolnikovin ongelma on kiinni jäämisen pelko ja omatunto joka ei anna rauhaa. ; Raskolnikovia ei siis kuvaa julmuus, psykopatia, omantunnon puute ja arvotyhjiö vaan katumus. Tämä on teoksen vahvin teema. Omantunnon olemassaolo eikä sen puute tuottaa ongelmat Raskolnikoville.

On silti toki hauskaa kuulla miten he eivät ole kuulleet yhtään hyvää syytä sille miksi filosofisesti järkevä omaa etuaan ajava tyyppi ei haluaisi surmata, ryöstää ja muuta vastaavaa. Tämähän on se päämainos kun tätä kirjaa ja sen syvällisyyttä kehutaan. ; Dostojevskin teos on toki tärkeää kun ymmärretään miksi kristityt usein eivät hauku että ateistit olisivat pahoja ihmisiä vaan selittävät että ateisteilla ei ole selitystä moraalille. He heiluttavat rohkeasti murhanhimosyytöksiään minullekin ajatellen että en ota heitä korvista kiinni ja pure naamasta vain koska se voisi huvittaa minua. Eivätkä siksi anele henkensä edestä aina ateistin kohdatessaan että he eivät tekisi heille jotain sellaista. ; He luottavat että omatunto on ja että se on jotain joka ylittää ateistisen naturalismin. Ja että siksi ongelmana ei ole moraalin puute vaan moraalin selittäminen.

Tätä on tietenkin erikoista katsoa ja kuunnella.

Ensiksikin he kuitenkin heiluttavat kirjaa jonka alkuosa kulutetaan siihen että luodaan nimenomaan kuvaus julmaa elämäntapaa eläneestä tyypistä. Ja miten tämän koronkiskojaämmän surmaaminen tuntuu hyvältä ajatukselta. Kenties kovinkin psykomurhaaja tajuuaakin sen, että suurin osa moraalisäännöistä on varsin ymmärrettäviä kun niitä miettii kahta kautta: (1) Moraalisäännöt ovat usein rajoitteita joita ei ole ymmärrettävä sitä kautta että mitä itse haluaa tehdä muille vaan nimenomaan sitä kautta mitä ei halua muiden tekevän itselle. (2) Jos elää niiden mukaan on luontevaa että muut kannustuvat surmaamaan sinut ensimmäisenä joten niin toimimalla saa lähinnä muiden kostonhimon ja itsepuolustuksen päälleen. ; Kenties murha on rikos mutta se voi olla myös rangaistus. Aivan kuten omatunto on rangaistus ja rangaistusta tarvitaan että voi antaa anteeksi itselleen. Tämänlainen itsesuojelu lienee riittävän hedonistinen syy selittämään tiettyjä moraalinormeja jotka pätisivät vaikka omaatuntoa ei olisi.

Toiseksikin omantunnon tunne voi toki syntyä transsendentin Jumalan kautta. Mutta Raskolnikoville riittää tunneilmpulssi, eikä omatunto vaadi transsendenttia lähdettä. Periaatteessa on aika sama miten omatunto syntyy kunhan se on. ; Evoluution ja käyttäytymisen suhteen voidaan sanoa että altruismin ja yhteistyön ja surmaamisrajoitteiden taakse on asetettu evoluutiopsykologisia syitä. Moraali ei siis ole välttämättä peräisin Jumalalta vaan se on evoluution ohjelmoimaa lajinmukaista käytöstä. Tässä korostuu sekin että psykopatia on synnynnäinen tila johon ei voi harjoitella. Se on raa-asti karkeistaen biologista. Joten ei ole ollenkaan erikoista sanoa että ”ateistien ongelma” latistuu siihen että omalletunnolle on tunnettu selitys tahi syntymekanismi ja kenties moraali ei olekaan mitään lajinmukaista käytöstä transsendentimpaa.

Toki itsekään en pidä Sam Harrisin näkemyksistä. Mutta ne ovat varsin hyvä ja sisäisesti ehyt vasta-argumentti kaikelle sille mitä Dostojevski argumentoi ja kuvaa ”Rikoksessa ja rangaistuksessa”. Vaikka usein Dostojevskin ”Rikos ja Rangaistus” esitetään vasta-argumenttina Harrisin ja Dawkinsin tapaisille uusateistisille ajattelijoille. Joiden peräti kerrotaan miettineen hyvin vähän moraalia ja julmuutta. Itselleni näyttää siltä että tämänlaisten sanojat osoittavat sitä että vastapuolen argumentteihin ei ole joko tutustuttu tai niitä ei ole ymmärretty. ; Luultavasti siksi että nykyään on helpompaa luoda olkiukkomaisia epäreiluja kuvia vastapuolesta pahana ja tyhmänä. Kun taas Dostojevski tiedosti että on tärkeää antaa vastapuolelle reilu mahdollisuus. Koska jos ei anna, niin ei se kuvaus ja argumentaatio ole mitenkään reilua sekään. Ja jos asiaa ei viitsi tehdä hyvin ja pieteetillä sitä ei kannata tiiliskivikirjoittaa ensinkään. Nykyään hänen varmasti käskettäisiin kirjoittaa lyhyemmin. Sellaisilla tavoilla joissa oikeus toteutuisi nopeasti ja reilusti kun ideologinen psykomurhaaja kohtaisi loppunsa henkeäsalpaavassa tarinassa jossa armoton koston vyöry tyhjentää äkkiä sekä vallitsevat moraalikäsitykset että sankarin haulikon piiput.

Lähteet:
Fjodor Dostojevski, ”Преступление и наказание” (1866) [Suom. ”Rikos ja rangaistus”]
Sam Harris, ”The Moral Landscape: How Science Can Determine Human Values” (2010) [suom. ”Moraalinen maisema”]
Matt Ridley, ”The origins of virtue: Human instincts and the evolution of cooperation” (1997) [suom. ”Jalouden alkuperä”]

Ei kommentteja: