tiistai 14. maaliskuuta 2017

Taaskin viimeisenä jonossa


Voidaan sanoa että nykyaikaina jotkin televisiosarjat ovat ottaneet ison askeleen pois "massaviihteestä" jonka maineesta televisio kärsi pitkään. On ilmestynyt "Westworldin" tapaisia televisiosarjoja. Tai kuten Jarkko Lakkisto asian sanoitti televisiosarjoista "Laadukkaat TV -sarjat muodostuivat ylikansallisiksi ajatusten, humanististen teemojen ja ajankohtaisten ongelmien ruotijoiksi. Asiat joita aiemmin käsiteltiin kirjallisuudessa ja teatterissa ja elokuvissa vaihtoivat formaatti TV-sarjoihin joissa oli erinomaiset käsikirjoitukset, tuotanto ja kyvykkäät kiinnostavat ja pystyvät näyttelijät. Samalla merkittävien sarjojen "tietäminen ja kokeminen" muodostui osaksi maailmanmenon meta-prosessointia." Olen banaali joten latistan "meta-prosessoinnin" yleissivistävyydeksi ja yleissivistykseksi. Luultavasti rikon ideaa tässä hieman mutta en oleellisesti.

Näkisinkin että monet televisiosarjat ovat todellakin tulleet osaksi "pikkusormeilevaakin" yleissivistystä. Ja tämän vanavedessä tulee, teknologian vihdoin salliessa, myös tietokonepelit. Itse asiassa näen että maailma voidaan jossain määrin jakaa "aikaan ennen "Skyrimiä" ja "Witcher 3:sta" ja "aikaan niiden jälkeen". Tämä siinä mielessä että avoimen maaiman roolipeleihin ei ole aikoihin tullut tyystin uusia pelimekaniikkoja. Sen sijaan maailmat ovat laajentuneet ja koko systeemi on laajentunut siihen miten hyvin näitä työkaluja käytetään. Witcherissä ei ollut hahmoa ja maailmaa koskevia pelimekaanisia ideoita joita ei olisi toteutettu muualla. Se teki ne vain paremmin.

Tulevaisuudessa pelit erottautuvatkin kolmella asialla (1) intuitiivisella ja näppärällä käytettävyydellä (2) etenkin tämän hetken japanilaisille peleille usein tyypillisellä hahmokeskeisyydellä tai (3) rakentamalla ympäröivä maailma jossa pelaajan tekemisillä on vaikutusta. Esimerkiksi Skyrimin ja Witcher 3:n hienous oli osittain juuri siinä että kaikki tehtävät vaativat epämiellyttäviä kompromisseja joiden välillä piti tehdä arvo(valta)ratkaisuja.

Tietokonepelit ovat siitä hienoja että niihin voi laittaa useita eri lopetuksia. Hahmojen persoonaa ja tapahtumia ja niiden vaikutuksia voi tätä kautta ohjauttaa hyvinkin dramaattisiin eroihin siinä mitä tarinassa tapahtuu. Tämä mahdollistaa aivan erikoisenlaatuisen vaihtoehtojen punnitsemisen. Tämä on ikään kuin sellainen kerros tarinankerrontaa joka ei onnistu televisiosarjoilta - ja kirjoiltakin se onnistuu "valitse itse oma seikkailusi" -mallilla vain jotenkuten. Uskon että tämä tuleekin nostamaan tietokonepelien tarinankerronnallista ja kulttuurista arvoa hyvin paljon.

Tämä tarkoittaa tarinakeskeisyyden tai maailmakeskeisyyden tai hahmokeskeisyyden kasvua. Ja tätä kautta voidaankin nähdä että monia pelejä voidaan pitää osana "yleissivistystä." Itse lasken tähän joukkoon esimerkiksi "Last of Usin" jonka pelaamatta jättäminen on vähän sama kuin olisi jättänut jonkin periaatteessa klassikkokirjan lukematta. ; Kaikki ovat jättäneet joitain klassikoita lukematta (niitä on yksinkertaisesti niin paljon). Mutta ei siitäkään voi ylpeillä että on tarkoituksella jättänyt tutustumatta. (Pelejen kohdalla tätä vielä tapahtuu. Pienemmässä määrin televisionkin kohdalla. On ikään kuin itselle kunniaksi olla edes tutustumatta asiaan ennen kuin sen moittii.) Korkeakulttuuri muuttuu enemmän sisällön laadun kuin kanavan asiaksi.

"Last of Us" on siinä mielessä merkittävä peli, että sitä voi olla vaikeaa nähdä hienoksi tarinaksi. Osittain siksi että se on paikoitellen hyvin raaka. (Kuten monet Shakespearen näytelmät.) Ja niissä on satunnaisenoloisia kuolemia. (Mutta ei yhtä satunnaisia kuin Shakespearen "Talvisen tarinan" karhussa.) Kuitenkaan tämä ei ole pelin idea. Last of Usin maailma zombieapokalypseineen ei ole sinänsä mitenkään ainutlaatuinen, se lainaa monin paikoin yleisestä kulttuurista. (Kuten muuten tekevät monet elokuvat ottaessaan Raamatusta alluusioita. Tätä tosin pidetään jotenkin erityisen sivistyneenä. Tässä voidaan nähdä "tiettyjä maailmankuvallisia arvoratkaisuja" joissa paljastuu asenne lähteitä eikä niiden käsittelyn laatua kohtaan.)

"Last of Us" onkin kerännyt ympärilleen hyvin ällistyttäviä tarinoita. Pelihän on ulkoisesti tulevaisuuteen perustuva dystopia. Siinä on paljon pahoja ihmisiä. Ihmisille tapahtuu hirveitä asioita. Hyville ihmisille tapahtuu pahoja asioita. Kyyninen ihmiskuva on tässä mielessä terve oletus siitä mitä tässä maialmassa on vastassa. (Puhumattakaan zombiehirviöistä.) Kuitenkin tämä peli on pelaajien keskuudessa leviävien omakohtaisina anekdootteina kerrottujen tarinoiden mukaan esimerkiksi auttanut pääsemään yli itsemurha-ajatuksista. Minun - ihmisen jonka on vaikeaa nähdä miten ihminen voisi saada aitoa toivoa ja terapiaa avautumalla ongelmistaan uskonnollisessa yhteydessä jollekin auktoriteetille joka mahdollisesti saa tätä kautta arkaluonteista tietoa jolla murskata sinut ja iskeä käännytysmielessä paikkoihin jotka tuntuvat - on helppoa nähdä miten "Last of Usin" ei-terapeutti-vallankäyttäjästä ja kuvitteellisesta maailmasta koostuva eläytymispinta voi. Tietokonepeli auttaa kohtaamaan asioita turvallisessa kontekstissa johon ei liity auktoriteettiin luottamista, sitä että asiantuntija on "vaan töissä" eikä missään tapauksessa mitenkään voi tehdä sinua vahingoittavaa mitään tiedoillaan koskaan missään..

Tähän syynä on se, että pelintekijät ovat itsekin sanoneet haastatteluissa että heidän pääteemansa "Last of Usiin" oli rakkaus. /Pienet hyvät asiat, kuten kirahvikohtaus, ovatkin se millä peli oikesti ponnisti suursuosioon. Ja jos et tiedä kirahvikohtausta olet yleissivistymätön!) Tässä mielessä olen hieman huolissani. Sillä samat pelintekijät ovat ilmoittaneet että "Last of Us 2":n teemaksi on laitettu viha. (Ja ainakin trailerin mukaan myös kristilliset allegoriat.)

Ei kommentteja: