tiistai 7. helmikuuta 2017

Toivottavasti yksikään heistä ei menetä uskoaan...

Viime päivien Boelius -kohussa on puhuttu pedofiliasta ja lapsiin sekaantumisesta. (Piispatar Irja Askola on jotenkin luonnottoman heterosti hyväksikäyttänyt teinipoikaa luonnottomassa homoaktiossa.) Tämä on ollut ärsyttävää. Erityisen ärsyttävää tämä on siinä mielessä, että syytös lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä oli sen laatuista että kukaan jota on -  sanotaan nyt vaikka rippikoulunopettaja perseraiskannut esineillä - pitäisi rinnasteisena kokemaansa.

Mielestäni tämä olikin inhottavin asia kohussa. Tämä selvä omakohtaisen kokemuksen puute ja yleinen suhteellisuudentajuttomuus ärsytti. (Te mistään seksuaalisesta hyväksikäytöstä mitään tiedä, ette osaa edes lakipykäliä, tilannetajua vielä vähemmän.) enemmän kuin se, että keski-ikäiset moralistitäti-ihmiset selittivät kovasti paatoksella mitä 15 -vuotias poika kokee ja ei voi kokea. (Jos abortista ei saa kerran kuulemma puhua miehenä, kuten olen saanut kuulla, niin sitten tasapuolisesti teinipoikien tunteet ovat teille sallitun filosofiointialueen ulkopuolella. Period.)

Onkin hyvä huomata että Suomalaisia yhdistää vielä ainakin yksi arvo.

Emme pidä pedofiileistä. Tässä kiistassa onkin huomattavissa että pedofiliaa käytettiin leimakirveenä joka itse asiassa vähentää ja väheksyy aidosti seksuaalisesti häirittyjen kokemuksia. Termi kuluu käytössä ja pelkona voi olla jopa se, että pedofilia -sanan trivialisoituminen samalla tavalla mitä on nähty tapahtuneen mm. "natsi" ja "fasisti" -sanoille.

On toki selvää myös että kaikki pedofiliat eivät ole samanarvoisia. Jos Irja Askola kohtaa lokaa hyvin pienestä - jostain kokoontumisvapauteen liittyvästä gaalajuhlassa olemisesta ja itse määrittelemiensä palkintojen jakamisesta - niin toisaalta pedofiilejä usein myös suojellaan.

Tämä näkyy hyvin kun uskonnollinen taho harjoittaa sitä. Suomessa kun tehtiin lestadiolaisten pedofiliapaljastuksia, oli varsin suosittuna puheenvuorona se, miten tässä oikeasti rikokseksi nähtyjen pedofiliatapausten kohdalla vain vainotaan uskontoja. Tämä näkökulma on usein niin vahva että asiaa esiintuova tuomitaan jonain joka käyttää liikaa leimakirvestä. On selvä että Askolan ja lestadiolaisten kohdalla tuomion pyörintä on hyvin eritasoista. Ja miten teot ovat selvästi aivan eri kaliiberia. Ja vieläpä siten että kovempaa vastustusta ja kohua saa se joka tekee lievempiä tekoja.

Ei liene vaikeaa arvata mihin tässä alustan.

Australian katolinen kirkko on joutunut paljastuksen kohteeksi. Yli 4400 uhria vaatinut pedofilia-aalto on jännittävä. Prosentuaalisesti merkittäviä osia on ottanut osaa toimintaan. "Joissakin hiippakunnissa jopa 15 prosenttia papeista on väitetty hyväksikäyttäneen lapsia vuosina 1950-2015. Pahimmassa tapauksessa hiippakunnan papeista jopa 40 prosenttia oli hyväksikäyttänyt lapsia." (Voin vain kuvitella jos samoja tilastoja saataisiin jostain islamilaisesta lahkosta. Miten se koskisi kaikkia islaminuskoisia. Nyt emme näe samanlaisia tilastolavennuksia vaikka siihen että Timo Soini fanittaisi lapsiin sekaantumista. Ja hyvä niin! Edes Timo Soini ei ansaitsisi tämänlaisen päättelyvirheen uhriksi joutumista!) Lisäksi rikoksen tehneitä on suojeltu - heitä on siirretty uusille alueille joissa heidän maineensa ei ole tunnettu. Lisäksi ilmiantoja tehneitä lapsia on rangaistu. Syytteitä ei ole tutkittu.

Itse toivon että yksikään näistä ei menetä kristillistä uskoaan. Tämä voi olla erikoinen vastaus kaltaiseltani uskontovihaiselta tyypiltä. Mutta takana on se, että ns. tiedän mitä siitä seuraa. Ja se on yksi uskontovihaisuuteni tärkeimmistä yksittäisistä syistä.

Kykenen samastumaan tilanteeseen hyvin. Minulle on tapahtunut paljon sellaista josta en avaudu tässä. Koska en kykene avautumaan kaikista asioista missään. En terapiassa. En edes ainoassa luottamuksellisessa ihmissuhteessani joka on kestänyt saman katon alla15 vuotta. (Puolisoni.) Koska en kerro detaljeja tässäkään, niin otan kuvitteelliseksi analogiksi sen että rippikoulunopettaja perseraiskaa esineillä. Se tukee mielestäni hyvin teemaa. Se mitä minulle on oikeasti tapahtunut on irrelevanttia. Uskon menetyksen seuraukset ovat se joka merkitsee. (Tällä on myös syvempi argumentatiivinen merkitys. Yksi pointeistani on se, että on oikeasti melko irrelevanttia mitä minulle on tarkalleen ottaen tapahtunut.)

Muutut uhaksi.

Kun sinulle tapahtuu vakava kriisi, se koetaan usein ensi sijassa uhaksi kristinuskolle. Koko olemuksestasi tulee uhka kristilliselle uskolle. Tämä on erityisen vahvasti tilanteissa joissa yhteisö on jotenkin arvoineen mukana. Tässä mielessä pedofilia ei ole kieltämättä sittenkään ehkä paras esimerkki, koska esimerkiksi erilaiset kauhupaniikit vaikka saatanapaniikkiin liittyen olivat sosiaalisia. Yhteisössä kauhu saattaa esimerkiksi eristää yksilöitä ja ajaa heidät itsemurhaan. Yhden ihmisen panos kokonaisuudessa tälläisessä on pieni mutta merkityksellinen. Mutta karhu kanssani (bear with me).

Sillä se on silti läsnä siinäkin. Tästä hyvänä esimerkkinä ovat suomessa olleet lestadiolaiskohut ; Lestadiolaiset ovat suuttuneet asioista tiedottaneita tiedotusvälineitä kohtaan syvästi. Helsingin Sanomien päätoimittajan henkilökohtainen kauna lestadiolaisia kohtaan nostettiin tässä tärkeäksi. Toki sosiaalisten ryhmien toiminnassa, kuten hoitokokouksia koskeneissa paljastuksissa, reagoinnit ovat olleet vielä vahvempia. Kenties siksi, että ne todella kertovat jotain oleellista asenteista.
1: Aivan kuin pedofiliatapaukset olisivat tällä muuttuneet olemattomaksi. On toki selvää että esimerkiksi itselläni asioiden penkominen on motivoitunut omakohtaisista kokemuksista ja siitä että "itse olen ns. todennäköisesti toivottomasti ja lopullisesti rikki mutta voin edes yrittää siihen suuntaan, että vastaavaa ei tapahtuisi kenellekään koskaan." Tämä on motiivi selvittelylle. Ei falsifikaatiokriteeri sille mitä löydetään.

Pedofiliakohussakin on ollut selvää että pedofiliasta raportoitu lapsi on koettu uhaksi kirkolle. Siksi lapsia on jopa rangaistu siitä että ovat joutuneet uhreiksi ja kehdanneet hakea oikeutta. Tässä ei ole mitään poikkeuksellista. On selvää että pedofiliakysymyksessä ja sen tuomittavuudessa on aina mukana tekijän identiteetti. "Suvakkeja" ja "arvoliberaaleja kulttuurimarxisteja" vihaava "arvokonservatiivi" hyökkää tässä mielessä vapautuneemmin pahana näkemäänsä Askolaa vastaan kuin konservatiivista arvopohjaa edustavamman edustajan kimppuun. Omaa identiteettiä suojellaan.

Jos siis käy niin että rippiopettajasi perseraiskaa sinut esineillä niin kirkossakin jos syytät kirkon työntekijää jostain, on tämä syytetty myös usein esimerkiksi kirkkoherran työkaveri. Sinä taas olet vaan joku jostain syystä peppukipuinen kakara.

Tämä uhkaidentiteetti on siitä jännittävä että sinua käsitellään. Jopa silloin kun sinua ei vastusteta. Muutut joksikin jonka läsnäollessa on aina ikään kuin erikseen puolustettava kristinuskoa. Teot etäännytetään mutta samalla korostetaan että asian esiintuominen on epäkohteliasta, asiatonta ja vainoavaa. Toisin sanoen rikoksesta jonka uhri olet on muuttunut joksikin jota sinun ei pidä ulostuoman.

Paitsi tietyissä yhteyksissä.

Moni tosiasiassa haluaa tehdä jotain kiinnostavaa. Jos joudut kokemaan jotain erikoista, moni on utelias. Tämä on sellaista mielenkiintoista seiskaviihteen tapaista. Halutaan että olet yksin kertomassa shokkisensaatiota. Tai tältä se ainakin tuntuu. Ihmiset ovat kiinnostuneita kuuntelemaan ikään kuin intiimissä kahdenkeskisessä tilanteessa asiasta. Tosiasiassa he hakevat samalla tarpeettoman luottamuksellisia välejä saadakseen nähdä vilauksen persereiästäsi ja tiedon siitä minkälaisia esineitä sinne on livahtanut. Tunkevat intimiteettialueelle ja sen ylikin. Mukalempeästi ja ystävällisesti. (Aidosti ystävällinen ja tilannetajuinen psykologisella silmällä varustettu tietää rajansa. Muunlaiset taas eivät ole omiaan tämälaisissa vakavissa asioissa mestaroimaan ja he voivat saman tien poistua ja lopettaa keskustelun, internetkeskustelun ja minun puolestani vaikka hengittämisenkin.)

Tämänlaisia asioita ei välttämättä kerrota edes omalle perheelle. Saati jollekin innokkaalle. Usein ensimmäinen reaktio onkin se, että sinulta halutaan tarpeettoman paljon yksityiskohtia. Kunhan niitä ei kerro lehdistölle tai vastaaville jossa kristitty joutuu ikään kuin selittelemään ja puolustelemaan kristinuskoa. ; Jos sanot että kristinuskossa tapahtuu pahaa, sinulta vaaditaan evidenssi ja tapauksenkulku. Ennen tätä et voi oikeuttaa sanomaasi. Et edes viittaamalla "kokemuksiin jotka nyt on sellaisia että eivät itse asiassa kuulu sinulle pätkääkään".

Jos olisivat edes harrastaneet kanssani seksiä olisivat nämä kysymykset sellaisia että niitä voisi jo kenties udellakin. Mutta tämä on ikään kuin sitä että kun ensin uskonnollisessa yhteisössä luottamuksesi petetään niin sitten sinun täytyy hypätä heti luottamuksessa syvään päähän ja avautua asioista kenelle tahansa omasta mielestään hyväntahtoiselle tyypille. Joka hymyten kyselee kun on kiinnostusta ja huolta. (Teillä ole esimerkiksi huolesta mitään käsitystä. Tappakaa itsenne ensin niin sitten palataan asiaan!)

Tätä tuntuu pahentavan yleinen optimistinen terapiausko ; Ihmiset aivan oikeasti uskovat että ratkaisu on mallia "mene terapiaan". (Ja terapia tarkoittaa myös sitä että puhutaan asiasta henkilökohtaisesti juuri heille.) Ja jos se ei toimi on ratkaisu "mene toiseen terapiaan" tai "mene parempaan terapiaan". Mylly muistuttaa tässä osin toista yleistä uskomusta : Jossa uskoon tullaan lukemalla "Raamattua". Ja jos olet sattunut lukemaan koko kirjan kannesta kanteen - kuten olen - muuttuvat myös vaatimukset. Koskaan et ole lukenut vain riittävästi "Raamattua".

Eikä tämä seiskalehtimäinen sensaatiohumpuuki edes jää tähän. On oikeasti ihmisiä joista traumaa on hyvä eksploitata manipuloivana kikkailumahdollisuutena. Sellaiset ihmiset kuin Rod Rosenbladt ovat kirjoittaneet "The Gospel For Those Broken By The Church" :in tapaisia "ateistejen auttamisella" itsensä oikeuttavia ajatuksia jossa esitetään käännyttämisstrategioita eri tavalla uskonnollisessa väkivallassa traumatisoituneille. ; Tässä fundamentalistikristityn perusvalikoimaan kuuluu että ei voi olla kauheaa tai pahaa tämänlainen. Että ei voi olla niin, että hyvä ja hyväntahtoinen kristitty ei saisi yrittää myös käännyttää omaan uskontoonsa takaisin ilman että muuttuisi pahaksi. Kysymys ei olekaan tästä. Tosiasiassa näitä käännyttäjästrategioitsijoita kuvaa kokemukseni mukaan aina ja ilman poikkeusta se, että tämä käännytystyö on ainut mitä he tekevät. He urkkivat tapauksesta yksityiskohtia - tai minun kohdallani häiritsevästi tungetellen yrittävät säälittävästi urkkia niitä - ja käyttävät jokaisen mahdollisen kikan voidakseen tehdä sen mikä tilanteessa on tärkeintä. (Ilmeisesti sen että saavat itsemurhan tehneen kristityn. Hiiteen odotettavissa olevat emotionaaliset responssit, kristityksi kääntyminen on ainut ja siksi myös tärkein tavoite! Toivottavasti nämä tyypit ymmärtävät tämän ja tajuavat kuolla kristittyinä. Mahdollisimman nopeasti & mahdollisimman kituen!)

Levy ei saa jäädä kiinni.

Suomessa uskotaan parantumiseen. Tämä näkyy siinä että ajatellaan että uskonto tai terapia parantaa. Tästä seuraa itse asiassa se, että jossain vaiheessa tilanne menee siihen että jos et ole onnistunut pääsemään kriisistä ohi, se on sinun syysi. Terapia toimii tai parempi terapia. Jos ei toimi niin syynä ei ole ekvivalenssiparadoksi vaan se että et ole tehnyt terapiaa oikein. (Kuten olet aina lukenut väärin "Raamatunkin".)

"Malisen haasteita" viidestä vuodesta alkaa ropisemaan. Näissä tilanteissa erikoista on se, että jos näille ihmisille menee kysymään että mikä on heistä sopiva palautumisaika vaikkapa sotatraumoista tai raiskatuksi tulemisesta. Tai että jos joku tulee heille kertomaan että rippikouluopettajansa on perseraiskannut heitä esineillä, niin onko oikea ja empaattinen ja rakentava reaktio todella se, että väheksyy tapahtumaa asenteellisilla sanavalinnoilla ja kysyä ensimmäisenä että onhan varmaa että tapahtumasta on alle viisi vuotta kun sen jälkeen kokemus on arvoton ja merkityksetön. Käytännössä jotain jota ei tapahdu. Australian kohuissa valtaosa olisi siis turhaa kitinää kun tapauksista on jo niinkin kauan.

Näissä konteksteissa yritetään usein pyytää anteeksi. Mikä kertoo että aikahaarukoijilla ei ole suhteellisuudentajua eikä tilannetajua. He ovat olettaneet että negatiivisia kokemuksia ei oikeasti voi olla. Ja jos on niin kokemukset ovat aina lieviä. Koska eihän suuri uskonto voi olla paha, vain marginaaliset fundamentalistit ovat kauheita. Lahkolaiset jotka voidaan trivialisoida "ei keskivertouskovaisiksi". Tämä sopii tietenkin hyvin mitättömään pikkulahkoon kuten Australian katoliseen kirkkoon, joka on niin pieni että jurui kukaan ei ole siellä Australiassa sellaisesta kuullutkaan. (Jos katuvat todella on olemassa armoa tuova uskonnollinen konsepti nimellä harakiri. Saa suorittaa vaikka heti!)

Aikajanoissa kiinnostavaa on tietenkin se, että olen traumakäyttäytynyt internetissä siitä lähtien kuin kokemani tapauksen alkuaallot olivat 4 päivää vanhoja. Ja koskaan ei ole ollut oikea hetki käsitellä asiaa. Mielenkiintoista onkin huomata se, että miten monta vuotta on riittävä aika jotta löytyy yksi hyvä uskovainen käsittelemään aihetta asiallisesti, ystävällisesti ja sympaattisesti. Vielä sitä ei ole koittanut, vastaan tullut tai mitään muutakaan.

Muutut parhaimmillaankin kakkosluokan kansalaiseksi.

Kun ensin liityt uskonyhteisöön joka lupaa paljon. Kirkko ja usko lupaavat paljon. Seurakuntatyöhön liitetään paljon arvoja. Heilahtelee sellainen sana kuin "yhteisöllisyys". Tämä on helppoa niin kauan kun huomataan se tosiasia että näitä lupauksia ei useimmiten tarvitse koskaan lunastaa. Siksi onkin valaisevaa joutua aitoon kriisiin ja huomata että olet uhka ja poissiivottava ongelma siinä yhteisössä joka lupasi suojella sinua. Ja joka tekee tämän sinä ainoana hetkenä kun todella, siis todella, tarvitset sitä.

Kun sitten eroat uskonyhteisöstä ja kirkosta tulee paikalle keekoilemaan joku Martti Muukkosen tapainen iloinen hahmo joka selittää että uskonnottomuutesi on yhteiskunnalle rike. Että yhteiskuntarakenteet nojaavat uskontoon ja ilman niitä niistä tulee hauraita ja tuhoutuvia. Ja että uskonnottomat ovat määritelmällisesti yhteiskunnan moraalisia vapaamatkustajia ja muita kakkosluokan kansalaisia. (Ja tämä on fakta koska hän on sosiologi joka osaa mainita ääneen Weberin.)

Tämä on aina kannustavaa ja rakentavaa kuulla. Tällähän siitä traumasta toipuu. Että ensin joutuu instituutiossa kokemaan erinäisiä peppukipuja ja sitten tämä ei saisi murtaa uskoa siihen että tämä instituutio on hyvän voima maailmassa. Yleviä ovat Muukkosen kaltaiset ihmiset.

Ja että pitäisi miettiä paremmin ja enemmän.

Uskonnottomuus johtuu jostain syystä aina liian vähäisestä kokemuksesta. Jostain syystä narraatio menee täysin läpi jopa minun kaltaiseni kohdalla.

Kun olen ensin ollut yli 10 vuotta optimistisena naureskelijapoikana tunnettu seurakuntanuorena ja sitten yht'äkkiä koen jotain jonka seurauksena teen itsemurhayrityksen ja käännyn pois uskonnosta ja olen tämän jälkeen maan kiukkuisimpia uskontovihainen, ja joka on mm. lukenut raamatun ja joka debatoi huvikseen jumalatodistusten logiikasta, on ensimmäinen reaktio aina se että en osaa uskontoa riittävästi. Uskontoon negatiivisuus nähdään aina johtuvan vain riittämättömästä kokemuksesta. (Te ette ole kokeneet vittu mitään. Kunhan teidän rippikouluopettajanne ensin perseraiskaa teitä lapsena pikkuesineillä niin sitten palataan asiaan. Sitä ennen voitte vaikka tappaa itsenne silmieni alla jotta saan edes jotain iloa siitä että kristitty kykenee edes joskus auttavasti hyveelliseen tekoon..)

Ongelmaan haetaan jopa siitä että minun olisi pitänyt käydä tai keskittyä uskontotunneilla peruskoulussa. Kävin kuitenkin hyvin uskonnollisen opettajan johdolla musiikkiluokkaa joka oli käytännössä myös uskontoluokka.

Toisaalta sitten on myös suhde uskontojournalismiin.

Suomen uskontojournalismi näyttää aika suuresti olevan viihteellistä. Sitä saa kuulla juttuja jotka vertautuvat kissavideoihin. Eli sitä miten ekumenian nimissä rabbi ja pappi menevät moskeijaan ja baarimikko kertoo olevansa väärässä vitsissä kun ei siellä saa tarjota alkoholia. Tai sitten se koostuu "suosikki" tai "seiska" -henkisistä henkilöhaastatteluista jossa ollaan kivan suvaitsevaisen avomielisiä ja kerrotaan että Kauko Röyhkä on mainion kiva ateistiksi kun on kulttuurikristitty.

Tässä mielessä huomasin tämän taannoin jutellessani uskontojournalismiin luottamisesta. Henkenä oli se, että sitä olisi vain uskallettava luottaa. Ja että muussa tapauksessa keskustelu saa sitten vain päättyä. Että minulla on pakko olla asennevamma eikä esimerkiksi se, että jos minulla on sydämelläni sellainen asia kuin rippiopettajani tekemä peräsuoleen raiskaaminen pikkuesineillä niin voisin kenties tarvita jonkinlaista vahvistusta siitä että journalistin asenne on oikea käsittelemään tämänlaisia asioita. Ja tottakai tämä asennevammattomuus ja pitämielisyys ja luotettavuus testataan ensin jollain vaarattomalla, mutta ainakin omalla kohdallani olen huomannut että luottamusta vaaditaan heti alkuun ja keskustelu halutaan enemmänkin tyrehdyttää täysin kuin tarttua takana olevaan ongelmaan. Suomalaiset uskontojournalistit eivät näe skuuppia vaikka sitä hieroisi heidän naamaansa. (Sen sijaan he kertovat että kukaan ei pakota. Olettaen että en edes mitenkään voisi olla kiinnostava kohde. Tämän asennoitumisen jälkeen tosiaan saavat skuuppinsa vain pakottamalla.)

Tosin Suomessa tälläinen paljastusuutisointi olisikin ongelma. Jos politiikanjournalistit eivät pelkää paljastaa tai epäillä vaikka pääministeri Sipilää ties mistä niin uskontojournalismissa tälläinen on maassamme hyvin harvinaista, ellei peräti tyystin poissaolevaa. Uskontojournalismin nähdään tukevan kirkkoinstituuttia ja tiedottavan kirkkoinstituutin näkökulmaa. Tai olevan muuten uskonnon puolella.

; Lähinnä "suvakkimedia" yle MOT -ohjelmineen ja "Hesari-Hysäri-Pravda" on tehnyt jotain paljastuksia. Ja nämä liitetään tietenkin näihin mainitsemiini lisänimityksiin. Australian katolinen kohu ei olisi täällä uskontojournalismin asia. Vaikka tosiasiassa se on juuri uskontojournalismin ydinmehua.

Sinun käsketään painua muualle.

On mielenkiintoista miten monet pastorit ovat vuosien mittaan todennut että minun esimerkiksi pitäisi olla hiljaa ja välttää uskontoaihetta jos se synnyttää tälläisiä tunteita. Tämä on tietenkin sama kuin kieltäisi ajattelemasta sinisilmäistä jääkarhua. Ja nämä ihmiset - esimerkiksi pastori Hannu Kiuru - ovat yleensä sellaisia että he korostaavat antisekulaareja sävyjä. Eli uskontoa tulee saada levittää aivan kaikkialla. En tiedä mikä tynnyri on sellainen että sen ovikelloa ei jokin Jehovan Todistaja tulisi pimputtelemaan. Ja jos sellainen löytyy, se on taatusti määritelmällisesti sekulaari tila.

Toisaalta on suoraan sanottu että "sinulle on selvästi tapahtunut jotain pahaa, en osaa auttaa, ikibanaani". Merkittävää on tietenkin että kirkon avuttomuus tunnustetaan tälläisessä yhteydessä. Koska muuten usko terapian ja kirkon mahtiin on kova. (Tietenkin tälläiset jutut eivät leviä, ne ovat samanlaista yksityistilaisuutta kuin ne terapiapumppauslähentelyt.) Usein auttaminen nähdäänkin synonyymiksi sen kanssa että halutaan kuunnella kun kerron. Tämä tietopaljastus sidotaan auttamiseen hyvinkin vahvalla sidoksella. Nähdäkseni tälle ei ole tarvetta.

Kuitenkin sinun täytyy olla läsnä.

Kristinusko kuuluu kulttuuriin. Näin ollen sinun odotetaan ja jopa vaaditaan osallistuvan kirkkotapahtumiin. Ristiäiset, häät, rippijuhlat, hautajaiset. Sukulaisen musiikkikonsertit jonne sinun oletetaan menevän myymään lippuja. Kaukaisen vanhan sukulaisen syntymäpäiväjuhlat jonne menet laulamaan virsiä ja olemaan korrekti. Koulun todistustenjakoihin joissa saat joko laulaa mukana tai istua epämukavasti hiljaa samalla kun mietit peräsuoltasi ja pikkuesineitä.

Kristinusko "kuuluu kulttuuriin" niin että sinun on sosiaalisista syistä jotenkin odotettua vaan menevän. Ja kaiken olevan OK. Koska se on normaalia ja tavallista. Tämä koskee heitäkin joiden elämänhistoria on epänormaali.

Kuitenkin samalla.


Samalla muistan miten lukiossa Miska Husgafvel ei tiennyt mitään mitä minulle oli tapahtunut. Hän ei udellut. Ymmärsi että siellä on peräreikiä ja esineitä vastassa. Ja että niistä tietäminen ei ole tärkeää. Hän  tajusi että kaikki mitä piti oli siinä ,että varmuuden vuoksi fysiikan luokassa paidasta kiinni että en yrittäisi hypätä mihinkään korkeajännitelaitteisiin. (Ennen kuin edes liikuin mihinkään suuntaan.)

Samoin Anna Korkolainen ymmärsi että joskus voi olla tarpeen päästää omituinen nuori mies nukkumaan kotiin sohvalle, pois perheriitaisesta ja väkivaltaisesta perheestään, vaikka tämä saattaa kenties herättää erikoista keskustelua poikaystävän kanssa.

Samoin moni muu ymmärsi jotain. Ymmärsivät että tilanteen tietojen päivittäminen ei välttämättä ole niin oleellista. Ei heidän tarvinnut tietää detaljeja. Reagointien tunnistaminen riitti. Kyky sympatiaan ja odotettavien tulevaisuuksien ennustamiseen. Tajua siitä että asiaa voi muuttaa omalla käytöksellä. Pienillä teoilla. Tämänlainen on sitä että tartutaan toimeen ja jeesitään. Ei että asetetaan rooli, kaava ja toimintasuunnitelma jota epäluottamusta ymmärrettävästi kokeva pakotetaan tottelemaan tavalla jossa ensimmäinen on luottamusta osoittava uskon hyppy.

Temppu joka tuntuu ylittävän ihmisten auttamiseen muka-spesialisoituneiden psykologisella silmällään ylvästelevien pastoreiden ja muiden kaikkivaltiaan avussa hyvää tekevien superosaajien ymmärryksen. He voivat sanoa "en osaa auttaa", kun et ole valmis tekemään mitä he haluavat siinä tahdissa mitä haluat ja olet koettu uhaksi.

TL;DR;

Toivottavasti Australian pedofiilikohun seurauksena ei ole kasvanutta määrää ateisteja. Sillä nämä uhrit ovat joutuneet aivan toisenlaiseen lisämyllytykseen. Siinä he ovat velvoitettuja purkamaan kokemuksiaan ihmisille jotka edustavat instituutiota joka teki tämän heille. Muuten he ovat uhka jonka käsittelyssä on puututtava ennen kaikkea uskon maineenpuhdistukseen. Ja tämä vaatii aina jonkinlaista huomion siirtämistä tekemisestä, tapahtuneesta ja tekijästä.

Lisäksi uhrin täytyy käyttäytyä hyvin. Jokainen uskovainen haluaa jutella miellyttävän ja älyllisen ja rauhallisen uskontojen uhrin kanssa. Ts. he nauttivat sellaisista uskontojen uhreista joilla ei ole mitään traumakäyttäytymistä. Heti jos käytös on huonoa, syynä on liian vähä terapia tai se että vihaisella ei olekaan aitoja kokemuksia tai riittävää ymmärrystä uskontodialogiin.

He ovat takaisinkäännytystyönkohteita jotka voidaan hylätä ilman apua vetoamalla avuttomuuteen. Avuttomuuteen joka on kuitenkin lähinnä mielisokeutta. En ole kohdannut vielä kristillisessä kontekstissa hyväntekijään ja apuun. Ja kun olen tämän asian kanssa parisenkymmentä vuotta ollut tekemisissä, voin sanoa että jos jonkin asian altistuminen on voimakasta ja toistuvaa ja siihen liittyviä tapahtumia on 0kpl on selvää että tämä haettu asia ei edusta valtavirtaa.

Tästä voidaan päätellä että on turhaa siirtää puheita kristittyjen pahuudesta noitavainoihin. On turhaa selittää fundamentalisteista tai ääriryhmiä edustavista epänormaaleista aktivistikristityistä. On turhaa puhua hihhuleista tai tuijottaa lahkoja. On puhuttava keskiverrosta. Keskiverrosta joka btw. koostuu niistä kristityistä jotka voivat nähdä vuosia traumakäytöstä blogeavia tyyppejä ja joiden ainut sympatianosoitus on se, että heidän kommentteihinsa käydään kirjoittamassa siitä miten mielipiteet ovat vääriä ja turhia ja muutenkin sellaisia että ketään ei kiinnosta.

Eihän heitä tietenkään kiinnosta. Miksi kiinnostaisi? Sehän olisi uhka jos oma ideologia olisikin sellainen että siellä olisi mahdollista että rippikoulunopettaja perseraiskaa pikkuesineillä, pääsee kivasti eläkkeelle ja että koko yhteiskunta käytännössä poikkeuksetta antaa asian tapahtua niin että ainut ongelma joka tässä toistuvasti nähdään torpattavaksi on se jolla on ollut tarpeettomia pikkuesineitä epänormaalissa taskussa ulkopuolisten voimien sinne tahdonvastaisesti sorkkimana.

Ei kommentteja: