Analyyttisen filosofian perinteisimmässä versiossa ajateltiin että loogiset totuudet olivat väitelauseita (propositio) jotka olivat välttämättä tosia (necessary true). Ne eivät olleet epätosia missään tilanteessa; Ajateltiin etä välttämättä todet lauseet tyydyttyivät kaikilla mahdollisilla konfiguraatioilla. (Esim. tautologiat olivat väistämättä tosia.)
Karkeasti sanoen tämä tarkoitti sitä etä määritelmänteko ajateltiin eräänlaisena koneena tai mallina jossa oli muuttuvia osia. Näitä osia voitiin laittaa eri tiloihin. Ja jotkin asiat muuttuivat ja toiset eivät. Toisin sanoen noudatettiin semanttisia sääntöjä. Tällä tavalla kieli oli jokin josta löydettiin analyyttisiä totuuksia.
Tämä näkemys on sittemmin kokenut kohtuu kovia. Esimerkiksi Quine moitti tätä näkemystä peräti kahdella eri tavalla, ensin "Truth by Conventionissa" ja toisaalta "Two Dogmas of Empiricismissä". Quine näki kielen jonain jossa analyyttiset ja synteettiset käsitteet eivät olleet yhtä selkeästi erillisiä kuin oli aiemmin ajateltu. Muita haastajia ovat olleet esimerkiksi Kripke.
Määrittely ja logiikka
Näillä näkemyksillä on erikoisia vaikutuksia myös siihen miten asiat nimetään. Voidaan nähdä että osa on "runoilijahenkisiä". Heille ei riitä että asian sisältö on hyvin määritelty. Sen on viitattava myös sopiviin kohteisiin. Toisaalta monet ovat olleet sitä mieltä että nimet ovat itse asiassa vain nimilappuja, ja tätä kautta voidaan sanoa että nimeämiseen käytetyllä merkkijonolla ei itsessään ole mitään referenssiä määrittävää sisältöä.
Kysymys on ikivanha. Shakespearen "Romeon ja Julian" ajatus siitä miten ruusu toisen nimisenä on samanlainen kukka, muistuttaa esimerkiksi Millsin väitettä siitä että nimillä ei ole konnotaatioita vaan pelkästään denotaatioita. Ja että suora viittaus on se joka merkitsee. Olen itse tässä mielessä "Shakespaariaalinen".
1: Tässä mielessä kiistat ja näkemyserot voivat näkyä vaikkapa evoluutioteorian kohdalla ; Osa kreationisteista näkee että jos evolutionisti kutsuu bakteerin siimamoottoria siimamoottoriksi niin hän itse asiassa tunnustaa että hänestäkin eliöt on luotu ja että hän tietää sen itsekin. (Tämä sopii vahvasti Jean Calvinin teologiaan, hänellähän jokainen ateisti tietää olevansa väärässä.) Tässä metaforan mukana tulevat konnotaatiot ovat heistä oleellinen osa tietosisältöä. Kuitenkin termiä voidaan periaatteessa käyttää pelkkänä viittauksena jolloin nimeämisellä ei ole sen suurempaa sisältöä tai merkitystä.
On tavallaan kiinnostavaa mietti sitä että kun meillä on tiettyjä määritelmiä, ne ovat itse asiassa konsepteja jotka kuvaavat partikulaareja kohteita ja kohderyhmiä. Ja liitämme nämä mielessämme niiden oikeisiin nimiin. Kripkellä oli tähän sovitettava ajatus jossa oikea nimi (proper name) viittaa samaan objektiin kaikissa mahdollisissa maailmoissa joissa tämä kohde on olemassa.
Tässä kohden on helppoa huomata yhteys alustamani klassisen analyyttisen filosofian suuntaan. Vaikka ainakin minun intuitioni sanoisi varsin helposti että käsitteenmuodostus ja looginen perustelu olisivat jotenkin toisistaan irrallisia asioita. Nimeäminen on kuitenkin konseptin luomista. Ja itse asiassa tätä on melko vaikeaa irrottaa teorianmuodostamisesta. Kun asialle luodaan kuvaus, määritellään millainen ilmiö on. Ja jos löytyy tilanne jossa kohde ei täyty annettua kuvaustaan, on mietittävä onko nimeäminen tehty huonosti vai onko kohde sittenkin jotain muuta. Nämä kysymykset muistuttavat hyvun ankarasti teorioiden falsifoimista. Joka taas tuo mukaan ne ongelmat analyyttisen ja synteettisen tiedon erottelussa joita Quine toi esiin.
Tässä mielessä analyyttisen filosofian ongelmat tulevat vastaan jopa silloin kun puhutaan asioiden määrittelemisistä..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti