Elävät nuket

Lapset leikkivät nukeilla. Tämä on yllättävän mutkikas prosessi. Voisi ajatella että olisi jotenkin pölhöä ja eläinaivoista luulla nukkea eläväksi. Mutta asia on juuri toisin päin ; Nukkejen käyttäminen oikean olennon korvikkeena vaatii toimivaa symbolifunktiota ja draaman tajua. Joka on kenties hienoimmillaan nukketeatterissa. Nuket ovat tulkinnan kohteita. Otan tällä kertaa esille kuitenkin lähinnä kauhun, vähän kuin "Otakar Zich (1923), joka näkee elottomiksi havaitut nuket koomisina ja groteskeina, eläviksi kuvitellut taas mystisinä ja pelottavinakin."

Ja näitä pelottavia nukkeja onkin. Itse asiassa otan tässä blogauksessa esille muutaman sellaisen nuken joita pidetään aivan oikeasti paranormaaleina. Ajatus on hämmentävä. Nukkeja pidetään lapsellisina ja naïvius joka niihin liittyy voi synnyttää ajatuksen siitä että ne olisivat erityisen turvallisia. Mutta samanaikaisesti on paljon tarinoita ja kertomuksia ja "perustuu tositapahtumiin" -kauhutarinoita jotka kertovat että nuket, joita lapsena halataan nukkumaan mennessä, olisivatkin pahimmista painajaisista.

Ensimmäinen on Mandy. Siitä on kerrottu esimerkiksi "NightWatch Paranormal" -sivustolla. Se viittaa tiettyyn, Quesnel Museum:issa olevaan näyttelyesineeseen. Se on kuulunut näyttelyyn vuodesta 1991. (Itse nukke on noin sata vuotta vanha. Ja siksi se on ylipäätään museossa.) Tarinasta kuultiin kuitenkin vasta 1992 kun kuraattori kysyi mielenkiinnosta oliko museoon liittyen kerrottu mitään kummitustarinoita. Museon työntekijät ovat kertoneet kadonneista eväistä. Ja tarinan levittyä nuken lahjoittanut ihminen kertoi että hän oli ennen kuullut itkua kellarista jossa nukkea oli säilytetty. Ja että siellä oli ollut ikkunoita auki. Näyttelyvieraat myös valittavat että nukesta ei saa oikein hyviä kuvia. Ja tämä on kenties helpotus. Sillä museon omilla sivuilla olevat kuvat joissa tämä posliinipäinen nukke on, näyttää että aika on tehnyt halkeamia posliiniin ja nukke on itse asiassa melko creepyn näköinen. Nukesta tosin näkee myös että se on uutena ollut varmasti hieno ja sievä. Sen näköinen että on vaikeaa kuvitella sen ympärille kauhutarinaa. Nykyinen tila on toinen. Mandyn halkeillut silmäkulma taas on katu-uskottava missä tahansa slummialueella. Jopa Helvetissä. Asiaa ei auta se, että nukkeen on maalattu melko yleinen illuusio. Sen silmät näyttävät katsovan kohti. Katsoi nukkea mistä suunnasta hyvänsä.

Robert -nukke taas on sen verran kuuluisa että sillä on oma, melko laaja, wikipedia -artikkelinsa. (Syynä on se, että juuri tämä nukke on toiminut inspiraationa "Chucky" hahmolle "Child's Play" kauhuelokuvasarjassa.) Se on päässyt myös "Stranger Dimensions" -sivustolle. Tämä nukkekin on noin sata vuotta vanha, vuodelta 1906. Siihen liitetään syntytarina voodoosta. Muutoin Robert -nukke näyttää saaneen voimia vuosien varrella. Sillä aluksi vanhemmat vain luulivat että poika leikki nukella ja puhui eri äänillä. Mutta pian huomattiin että nukke vastasikin takaisin. Lapsi myös syytti nukkeaan jos huone oli esimerkiksi sotkettu yöaikaan. Naapurit väittivät nähneensä ikkunasta miten nukke tuijotti ulos ikkunasta. Ja joskus nukke katsoi ulos eri ikkunasta, eli se kykeni myös liikkumaan. Kun omistaja vanheni ja kuoli, nukke siirtyi uudelle lapselle joka väitti vanhemmilleen, että nukke yritti tappaa hänet. Nykyisin nukke on museossa näyttelyesineenä ja ihmiset pyytävät siltä luvan jotta siitä saa ottaa kuvia. Jos lupaa ei pyydetä kuvat eivät tahdo onnistua. Ja moni pyytää nukelta jälkikäteen anteeksi, koska nukke myös tarinoiden mukaan kostaa niin että elämässä tapahtuu epäonnekkaita tapahtumia. Nukke myös liikkuu. Se kääntää päätään. Ja se katsoa toljottaa koko ajan naamallaan joka näyttää ruttoiselta ja sulaneelta. Juuri sellaiselta jonka voisi helposti uskoa miksi tahansa voodookulttilaisen rievuksi.

Kolmas, mielestäni pelottavin, nukke jonka haluan tässä nostaa esiin on Annabelle. Siitä löytyy materiaalia esimerkiksi "Mysterious Universe:stä". Se ostettiin 1970 -luvulla syntymäpäivälahjaksi tytölle joka oli yllättävän saman näköinen ja saman kokoinen kuin tämä Annabellenukke. Mikä on kenties ollut syy miksi se on ostettukin. (Samannäköinen ja samannäköinen ; Ottaen tietysti huomioon sen, että Annabelle on hyvin karkeasti muotoiltu nukke jolla on kolmio nenänä.) Tämä nukke on tehnyt kaiken. Aluksi sen kerrotaan liikkuneen vain hyvin vähän. Mutta pikku hiljaa nukke on ollut oleellisesti eri paikoissa. Siirtyneensä risti-istuntaan. Ja lopulta se on löydetty jopa seisomassa pystyssä nojallaan toisessa huoneessa kuin mihin sitä oli laitettu. Nukke myös lähetti viestejä. Lapuille kasaantui lyhyitä tekstejä, kuten "Miss me?" Nuken kerrotaan myös vuotaneen runsaastikin verta. Lisäksi sen on kerrottu yrittäneen kuristaa yöllä omistajansa. Nykyisin nukke on tukevasti laatikossa näyttelyesineenä Warrens Occult Museumissa.

Ihan oikeasti. Minun ei edes tarvitse kertoa-argumentoida että nämä tarinat ovat ns. bullshittiä.

Meidän työpaikalla katoilee aterioita. Ja syy miksi minulla ei ole hirveää määrää valokuvia Wallace Collectionista johtui siitä että vitriinit ovat äärimmäisen haastava valokuvauskohde. Koska lasi heijastaa valoa. Salama tuottaa valopalloja ja ilman salamaa valokuvat helposti joko tärähtävät tai lasi heijastaa. Minä olin itse lapsena syyttämässä mitä tahansa. Ja lapset muutoinkin syyttävät nukkeja, silloinkin kun niihin ei liitetä kauhutarinoita. Samoin tiedetään että ihmiset näkevät mitä haluavat nähdä. Ja näin rukousvastaukset ja nuken kirotuksi joutumiset ovat molemmat näytteitä siitä miten vahvistusharha toimii. Näiden tarinoiden luotettavuus nojaa tarinaan. Siihen että anekdootteja ei tarkisteta vaan ne ikään kuin vain luotetaan. On helppoa ja massojenkin mielipiteen mukaista pitää esittämiäni tarinoita ns. puhtaana taikauskona jota ylläpidetään esimerkiksi turistien tuomien rahojen vuoksi. Ja ihan syystä, sillä taikausko on käsitteenä hyvin osuva. Faktojen tarkistaminen ei ole yhtä vetoavaa kuin tarina. Jos esimerkiksi huojuvia tiloja jätetään pois tarinoista, nukkejen liikkeet alkavat vaikuttamaan helposti yliluonnollisilta. Mutta jos ne kerrotaan, putoilevat taulut ja nukkejen asentojen muuttumiset ajan kanssa muuttuvat ymmärrettäviksi. (Kuten kävi aikanaan paljon näkyvyyttä saaneen egyptiläisen patsaan kanssa.) Lisäksi vaikka tarinoissa kerrotaan että on mietitty sitä vaihtoehtoa että joku tekisi ns. käytännön pilaa, ei näitäkään väitteitä oikein demonstroida. Ja auki jää ennen kaikkea se, miten paljon näistä tarinoista oikeasti on totta. On lisäksi melko haasteellista ottaa vakavasti "Warrens Occult Museumin" kaltaisia tahoja joiden kutsuminen museoiksi kertoo lähinnä luovasta tavasta määritellä paikka johon on koottu esineitä. (Jo se linkki museon omille sivuille korostaa ... tiettyä varsin omintakeista suhdetta objektiivisuuteen.)

Mutta näissä nukeissa ei skeptikolle kiinnostavaa ole se, miten ne ovat epätodennäköisiä. Sillä tosiasiassa nämä nuket ovat "uskottavia" samalla tavalla kuin "horoskoopit ovat uskottavia" monelle naiselle. Ne tiedetään huuhaaksi, mutta niihin ei uskota kuin vähän leikillään. Kiinnostavaa on enemmänkin se, miksi näihin epätodennäköisiin tarinoihin kuitenkin "sillei jotenkin uskotaan". Itselleni psykologisesti mielenkiintoiseksi juuri tämän puolen tekee se, että vaikka pidän jokaista tämänlaatuista nukketarinaa yhtä epäuskottavana kuin mitä tahansa kummitustarinaa, eli jos joku kertoo anekdootin totena se on silti "vain satu joka on kerrottu ensimmäisessä persoonassa".

Mutta siitä huolimatta näiden nukkejen kohdalla on sama mikä itselleni tuli tutuksi kun nuorempana vierailin erilaisissa kummitustaloissa. Vaikka ei usko kummituksiin ollenkaan, niin kyllä siinä yön pimeydessä silti pelottaa. Enkä minäkään viettäisi yksin yötä pimeässä hotellissa Annabellenuken kanssa vaikka saisin siitä tuhat euroa. Tai kymmenen tuhatta. Se ei ole yksinkertaisesti sen paskahalvauksen arvoista. Sillä vaikka en usko kummituksiin, pelkään niitä. Ja tämä on, kognitiotiedetaustani huomioiden, oleellisen kiinnostavaa. Sillä tämä on ns. "talon tapa" näissä asioissa.

Itseäni näissä nukeissa kuitenkin viehättää se, että ne ovat hyvin ymmärrettävissä.
1: Jos ajatellaan Pascal Boyerin skeemojen sekoittumisen kautta, voidaan huomata että jokainen ylläoleva nukke on varsin klassinen kahden eri skeeman sekoittuma, ns. kompleksi idea. Tämän vuoksi nuket muistetaan ja ne ovat outoja ja kiinnostavia. Skeemojen mukaiset eivät yllätä, ja liian sekavat taas ovat vain kaaoottisia eikä niistä synny intuitiivista käsitystä. Kompleksit ideat ovat juuri sopivasti "tästä välistä". Kun tarina tai uskomus on kompleksi idea, ne ovat kiinnostavia ja muistettavia. (Ne täytyy kuitenkin opettaa jotta ne leviäisivät.) Ja siksi niitä koskevat asiat leviävät helpomin kuin muunlaiset.
2: Skeemat selittävät myös sitä, miksi nukkejen vaikutuspiiriksi uskotaan jotenkin vain nukkejen lähialue vaikka niitä näyttelevissä museoissa. Mutta toisaalta niiden kirouksien voidaan ajatella toimivan pitkänkin matkan päästä sen jälkeen kun tarttuminen on tapahtunut. Boyer kuvaa miten pyhäinkuvien kanssa on täsmälleen sama asia uskonnossa. (Ja olisi tästä toki muitakin esimerkkejä.) Onkin jännittävää huomata miten uskonnot ja tappajanuket vetoavat samantyylisiin vaistoihin. Mikä osaltaan vihjaa ja muistuttaa siitä että monin paikoin "uskonto" ja "taikausko" ovat valtapoliittisia käsitteitä, samoja ilmiöitä joissa oma kulttuuri määrittää kerettiläisydyen tyhmäksi ja taikauskoiseksi kun taas oman kulttuuripiirin asiat ovat hyviä ja luotettavia. Toki varovainen muistaa että analogia ei ole identtisyyttä, kuten uskonnonkaltaisuus ei tuhoa ateismin olemassaoloakaan. Mutta jotain tämä samanlaisuus toki kertoo.
3: Marjaan Lindeman on Suomessa tuonut esille sitä miten "ydintiedon sekasotku" on intuitiivista ja syynä taikauskon suosioon ja siihen että miksi arkijärki itse asiassa ei pidä tieteestä. Ja intuitio kertoo juuri sen miksi uskottavuutta ei saada koettelulla ja testaamisella ja varmistamisella. Vaan se nimenomaan syntyy helposti ja ilman työtä. Joka selittää miksi osa ihmisistä voi tehdä helposti kummitusnukeilla rahaa.
4: Itselleni kaikki kummitusnuket paljastavat yhden hyvin toistuvan piirteen. Sen, että ne ovat creepyjä hyvin tietyllä tavalla. Ne kaikki ovat uncanny valleyssa. Tämä on tärkeä piirre. Sillä tämänlaatuiset asiat tekevät kompleksisesta ilmiöstä paitsi yliluonnollisen niin myös vastenmielisen.

Ihmisen mieli on ikään kuin syvärakennettu tämänlaatuiselle. Todellisuudentajuinen on se ihminen joka tietää että kiroillessaan lagittavalle tietokoneelle hän antropomorfistaa hupsusti esineen jolla ei ole tietoisuutta. Todellisuudentajuinen on se ihminen joka ei usko kummituksiin vaikka pelkää niitä. Tiede ja rationaalisuus kertovat mikä on epätodennäköistä ja epäuskottavaa. Ja jos tämän antaa voittaa tunteet, on minusta riittävästi meriittejä skeptikko -nimityksen käyttöön. (Osa toki voi olla viilipyttyluonteita. Luultavasti nämä nuket ja muut kummitusasiat tehoavat heikommin autisteihin, ihan hardwire -asteella. Eli he ovat tässä kohden tavallaan vajaita sellaisella tavalla joka ajavat heitä harhaan vähemmän kuin ns. neurotypaaleja. Mutta yllättävän harva kykenee parempaan kuin minä tällä osastolla.)

Psykologia kertoo miksi uskomme asioihin, riippumatta siitä että tiedämme että uskomus ei ole tosiasiallinen vaan yön pimeinä hetkinä koettu paskahalvaus. Intuitiivinen ajattelu on toki omaa egoa rapsuttavaa. Sillä silloin pelko ohjaa ajattelemaan että kokemus viittaisi jotenkin siihen että nukke olisi oikeasti vaarallinen. Skeptikko taas saattaa tiedostaa jotain nöyryyttävää. Sen, että pelko kertoo siitä miten hän, kuten kaikki muutkin intuitioitaan seuraavat ihmiset, ovat hoopoja ja hupsuja. Typeryksiä. Tämän typeryyden tunnistaminen ja tunnustaminen itsessä on kuitenkin hyvin kasvattavaa. Ja kasvukokemuksen jälkeen kenties käy niin että laiskanpulskean toukan maailmankuvallisesta kotelosta kuoriutuu kaunis skeptikko.