Anonyymit Kristityt

"Anonyymit kristityt" on kristillinen käsite joka koskee ihmisiä jotka kuolevat kuulematta evankeliumia vaikka ovat eläneet yrittäen tehdä hyvää ja jotka etsivät Jumalaa. Käsite ei kuitenkaan ole kovin osuva, sillä Anonyymit Kristityt tuovat vahvasti mieleen Anonyymit Alkoholistit. Ja tältä pohjalta on hyvä lähteä.

Monet kristityt elävät jonkinlaisessa vainoparanoijassa. He puhuvat mielellään siitä miten heitä kiusataan mielipiteiden ilmaisusta. (Mutta korostavat silti sitä miten positiivinen uskonnonvapaus on oleellisempaa kuin negatiivinen uskonnonvapaus. Mikä on erikoista, koska negatiivinen uskonnonvapaus korostuisi jos aitoa kiusaamista tapahtuisi.) Mutta otsikko ei johdu siitä että heille tulisi jokin salaseura sekulaarin maailman ulkopuolella. Jonne mennään nimettömänä.

Sen sijaan jos Anonyymit Kristityt olisi, se muistuttaisi Anonyymejä Alkoholisteja. Eli jotain sellaista jossa ollaan raittiita, halutaan olla raittiita, mutta painitaan sitten uskonnon kanssa. Uskonto viehättäisi jotenkin. Pahojen kielten mukaan tämä tarkoittaa samaa kuin ateismi. ; Tässä on takana C. S. Lewisin tapainen ajattelu jossa ateisti "oikeasti" vihaa Jumalaa. Eli oikeita ateisteja ei olekaan, siis sellaisia joiden maailmankuvaa kuvastaisi jumaluskon puuttuminen.

Ja ateisteista löytyy sellainen joukko joka itse asiassa hyväksyy tämän ajattelutavan. Sartren maailmassa olemassaolemattomuudella oli merkitystä. Ja koska kulttuureihin opittiin niin että jopa silloin kuin eurooppalainen ottaa jonkun idän uskonnon, hänelle käy niin että tämä uusi kulttuuri peilataan sen opitun kautta (samanlainenkuin tai erilainen kuin -vertailu). Eli kun kaikilla on mielessään oman kulttuurin opettama Jumalakäsitys josta ei päässyt eroon, saatiin aikaan kontrasti. Näin ollen sekä ateismissa että teismissä oli merkitys, joka ei vaatinut mitään konkreettista Jumalan olemassaoloa, vaan pelkän abstraktin Jumalakäsitteen mielikuvan olemassaoloa. Maailmaan heittämisen kokemus on tätä kautta vahva. Tämä on toki "(iki)vanhaa ateismia". Mutta modernina aikanakin löytyy Philip Pullmanin "Rehti mies Jeesus & Kieromieli Kristus" kuvaa kirjailijan itsensä tekemässä kommenttiosiossa sitä miten uskonto on syvään opetettu ja se ikään kuin pakottaa tiettyihin ajatteluratoihin.

Olen itsekin tätä "Anonyymit Kristityt" -luokkaa siinä mielessä että tunnistan tämänlaiset tuntemukset itsessäni. Olen toki agnostikko enkä ateisti, mutta kontrasti on silti olemassa. Kenties jopa vahvempi, koska olemassaolo-olemassaolemattomuus -taso on ikään kuin "montaa astetta epämääräisempi ja siksi alati läsnä". Syynä on luultavasti juuri kasvatus, eikä se että Jumala olisi mitenkään ihmiselle lajityypillisesti viekoitteleva.

Oppimisessa takana on silloin ihan yksinkertaisesti aivojen plastisuus. Se tekee aivoista oppivaiset ja joustavat. Aivojen plastisuuden avulla ihminen sopeutuu ja oppii erilaisiin tilanteisiin ja on niissä sitten kuin kotonaan. Tässä on kuitenkin erikoinen lisäpuoli ; Nimittäin se, että plastisuus rakentuu periaatteeseen jossa "käytetyt yhteydet vahvistuvat". Tällöin tietyistä ajatuksista tulee hyvin helposti ikään kuin aivoihin biologisesti uurrettuja. Tällöin asian esiintuominen johtaa ikään kuin refleksinomaiseen vasteeseen. Tässä on vapaus kaukana, vaikka plastisuus noin pääsääntöisesti tuottaakin joustavuutta.

Lopputulokset oppimisprosessista ovat joskus hyvinkin outoja. Esimerkiksi musiikin ja muistojen välinen yhteys on vahva. Siksi jokin kappale saattaa palauttaa mieleen vanhoja tunteita joiden tilanteet ovat muutoin menneet ohi jo kauan sitten. Koska on tuntenut niitä tunteita aiemmin tuota musiikkia kuullessa. Itselläni on luultavasti hyvinkin tämän kuvatun kanssa analoginen, hieman erikoinen, yhteys kristinuskoon. Positiiviset ajatukset kristinuskosta herättävät itsemurha -ajatuksia ja niihin liittyviä tunteita kuin itsestään. Kristinusko ei tietysti itsessään ole oppina masentava ja itse asiassa itsemurha on sen dogmien vastaista. Ja vaikka "haluan ennemmin tappaa itseni kuin olla kristitty" onkin hyvä vittuilu, on yhteys kuitenkin konkreettisempi. Syynä on luultavasti se, että kääntymiseni liittyi aikanaan nimenomaan hyvin ahdistaviin mielenmyllerryksiin. Kristinusko on sitten ikään kuin se kappale joka pistää siihen periaatteessa liittymättömän kytköksen päälle. (Ihmiset tosin ylipäätään eivät muuta maailmankuvaansa ja käänny puhtain argumentein, suuri osa vain selittää kääntymisensä jälkikäteen prosessin itselleen rationalisoiden. Ihminen muuttaa mieltään vain jos se ei koske suoraan hänelle emotionaalisesti tärkeitä maailmankuvallisia kysymyksiä.)

Uusateistit ovat kuitenkin selvästi eläneet Sartren elinaikaa maallistuneempina aikoina ja minua maallistuneemmassa paikassa. Heillä ei ole takanaan minun tapaista "seurakuntanuoruutta" ja uskontoon indoktrinoitumista. (Vaikka indoktrinointi sanana heidän puheissansa esiintyykin.) Uusateismin ja vanhan ateismin eri ei oikeastaan olekaan se, että "uusateistit ovat fundamentalisteja ja militantteja", kuten uskovaiset tuppaavat leikkimään. (Kyllä kaikenmaailman taistolaiset olivat kovempia aktivisteja ja häiriköitä.) Tärkein ero onkin juuri siinä että koko uskonnon merkitystä ei pidetä ilmiselvänä. Ero uuden ateismin ja vanhan ateismin välillä on tätä kautta vähintään yhtä suuri kuin koko ikänsä raittiina olleen ja koko ajan alkoholisminsa tiedostavien anonyymien alkoholistejen.
1: Ja nähdäkseni juuri tämä loukkaa uskovaisia syvästi. Kuten Adorno asian esitti, pahiten ihmisiä häiritsevät onnelliset syntiset. Ateisti joka itkee ateismiaan ja selittää että uskonto olisi paras elämäntapa ja että jos hän voisi hän olisi ehdottomasti teisti, niin uskova hyväksyy hänet (juuri ja juuri) ja tarjoaa hänelle suvaitsemista ja ennen kaikkea tekee hänestä säälin kohteen. Uusateismissa ikävää ei siis ole se, että he sanovat julkisesti ääneen olevansa ateisteja vaan siksi että he korostavat että tämä tarkoittaa elämästä nauttimista.
2: Erikoista onkin että esimerkiksi Sartrea on pidetty todisteena siitä että angst on ateismin seuraus. Ja että ateismin mestari tässä vain sanoo jotain joka on tunnetasolla pakkoseuraus joka ikiselle ihmiselle. Ja että ateistien tulisi lukea omia mestareitaan. Asia on hupaisa, sillä uusateistit eivät ole eksistentialisteja vaan naturalisteja. Ja toisaalta lisähupia saa kun tiedostaa että Sartren maailmaan heitettävyys tuotti ongelmia lähinnä asian tiedostamistilanteessa. Ja edes Sartren ateismia ei kuvaa merkityksettömyys, arvotyhjiö tai mikään muukaan vastaava nihilismi. Vaan valta, vastuu ja se että jokainen tekee merkityksen itselleen omilal valinnoillaan. Arvotyhjiö-nihilismi saadaan vasta kun kristitty kytkee mukaan Nietzschen. Ja hänenkään maailmassaan nihilismi ei ollut ateismin automaattinen seuraus. Ja vaikka olisikin, hän edustaa hyvin erilaista ateismia kuin Sartre. Itse asiassa jos kristinuskon kohdalla Jehovan todistajien oppeja sekoitettaisiin lennosta vaikka katolisien oppeihin aina kun se sattuu sopimaan, sitä ei katsottaisi hyvällä. Ateismin kohdalla kokonaisia aivan eri ideologiaperusteita vain sotketaan toistensa yhteyteen niin että ensin Sartre todistaa automaattisen ateismin seurauksen angstista ja siten Nietzsche ateismin automaattiseksi seurauskeksi nihilismin. Ja että nämä olisivat ikään kuin samaa ateismia. Ja että uusateistit ovat myös tätä samaa ateismia, uutena vain militanttius. En kykene edes laskemaan sitä kokonaisvirhemäärää jota tässä prosessissa kumuloituu teistien pöytään. Ja nämä eivät ole vaikeita asioita vaan aivan perusasioita ja ne ovat silti äärimmäisen tavallisia jopa akateemisilla titteleillään brassailevien apologeettojen teksteissä.

Rehellisesti sanoen näyttää että Jumala on uusateisteille tylsyyttä. Suvivirren vastustamiseen ei ole välttämättä samanlaista pakkoajatuskytköksiin ajautumista kuin itselläni. Asia on heistä turha ja tylsä ja siihen pakottaminen on samantapainen vastustamisen aihe kuin pakkoruotsi. Uskonto ei itsessään tuota edes ahdistusta, ja toistuvuus on jotain joka entisestään lietsoo haukotuksia. Tämänlaiseen turhuuteen pakottaminen kerta toisensa jälkeen onnistuu vain ulkoisella rituaalivallalla. Joka ei ole edes indoktrinoivaa tai repivää. Vaan tyhjää pakottamista pelkän pakottamisen vuoksi. (Tässä mielessä ilmapiiri näyttää uusateisteilla hyvin erilainen kuin miten itse asioihin reagoin. Minulle kysymys on jopa hengissäselviämisestä, teoriassa. Käyn kirkossa vain kun olen lähes ateisti ja hyvissä sielunvoimissa.)

Itse asiassa kenties tässä uusateismin kohdalla olikin aivan viisasta että siihen yritettiin liittää kaikenlaisia uuskäsitteitä kuten "bright" (välkky). Sillä ateismi terminä viittaa enemmän teologialle alisteisuuteen. Että on jokin teismi jolle ollaan "ei" (a -etuliite). Bright taas perustuu enemmänkin "naturalistiselle maailmankuvalle". Asenteelle jonka voisi ylitypistää muotoon "empirismi tai ei mitään". Jossa ei toki ole Jumalakonseptia, mutta tosiasiassa lähinnä sivutuotteena. Maailmankuva määrittää itsensä tietyllä tavalla, nämä sidokset ovat esimerkiksi fysikaalisuuteen ja tieteellisyyteen sidottuja. Tämä ei sido itseään negatiivisiin attribuutteihin. (Jumalaa ei ole.) Vaan sen sijaan se sitoo itsensä käsitteisiin joiden sisään mikään tunnettu teismin muoto ei hyväksyttävästi mahdu. He asettavat ehdot joilla he vakuuttuisivat teismistä, ja jos sen ulkopuolella on jumalamalleja ne ovat epäkiinnostavia, ja niihin reagoiminen on turhaa.
1: Tämän vuoksi moni ajattelee että tässä sotketaan syvällisesti kreationismi ja fundamentalismi samaksi kuin koko kristinusko. Mutta tosiasiassa lähinnä kreationismi ja fundamentalismi voisi olla kiinnostava teismin muoto. Ja muut ovat lähinnä tielläolevaa häiriötä, surinaa jolla ei ole arvoa.

Hyvän kuvan tästä asenteesta saa kun vilkaisee Mehtan kommentointia tuoreeseen ateismi vs. teismi -debattiin. Jumalaa pidetään teistien puolella automaattisesti jonain default -asiana johon on tärkeää ottaa kantaa ja joka on käsitteenä oleellinen. Kiinnostavaa on se, että tässä se, että ateistit pakotetaan todistustaakkaan siksi että Jumalakäsite määritetään joksikin joka on kaikille ihmisille tärkeä reagoitavaksi. "[Bruggencate] never actually presented a positive argument for why it is reasonable to believe in any deity, much less in one particular iteration out of the thousands available. Instead of offering an affirmative case for his particular religion, he did the only thing which his peculiar variety of presuppositional apologetics can do: He argued (quite poorly, I might add) that atheists lack certainty in their knowledge and he concluded without explanation that somehow this means his view wins by default."