tiistai 14. tammikuuta 2014

Vapaaehtoinen pakko ; uskonto rentouttavana velvollisuutena

Olin armeija-aikanani täysiverinen ateisti. Molemmat olivat jonkinlaisia vaiheita ; Erikoista kyllä ateistina uskonto on väistämättä turhake sellaisella tavalla, että huvittelin ajatuksella siitä, pitäisikö mennä opiskelemaan teologiaa ja ryhtyä ateistipapiksi. - Tuossa vaiheessa pallottelin opintomietteissä biologian ja teologian välillä. - En kokenut tätä ongelmaksi.

Samoin en eronnut kirkostakaan ennen kuin agnostikkona. Ja armeijassakin vannoin kristillisen sotilasvalan. - Joka ei nähdäkseni paina mitään, olen vannonut tappamisvalani vedoten absurdiin olemattomaan, mikä on yksi syy miksi olen koko valan vannonut.. - Osallistuin näinollen myös kristittyjen kenttäpappien pitämille oppitunneille ja kenttähartauksiin.

Nyt kenttähartauksista on tehty keskustelua. Jori Mäntysalo ihmettelee miten armeija on suhtautunut uskonnottomiin. Kenttäpiispa Särkiö oli saanut äänensä kuuluviin aina Helsingin Sanomia myöten. Viestinä oli se, että uskonnottomuus on velvollisuuksista luistamista. "Sil­loin kir­kol­li­sen ti­lai­suu­den vaih­toeh­to­na pi­täi­si ol­la oh­jat­tua elä­män­kat­so­mus­tie­toon tai etiik­kaan liit­ty­vää oh­jel­maa. Vaih­toeh­to­na ei voi ol­la se, et­tä va­rus­mies jää tu­paan lu­ke­maan sar­ja­ku­via." Jori Mäntysalo ihmettelee tähän liittyen muutamaa asiaa.

Päähuomion saa se, että hartauksien oletetaan olevan kristityille palvelus ja jonkinlainen superkokemus. Sellainen, jossa mieli virkistyy ja tulee hyvä olo. Kyseessä on siis nimenomaan maksimaalista vapaa-aikaa johon ilolla ja riemulla osallistuisi. Silloin sarjakuvat - tai kohdallani salainen PlayStation tai tiedekirjallisuus joka tuntui menevän tupakavereiden hilseen yli - olisivat ikään kuin heikkotehoinen korvike.

Kuitenkin kenttäpiispalla näyttää olevan realiteettientajua. Tajuaa että mitätön leipäpala ja viini joka parhaimmillaan nautitaan pakkasessa palellen armeijan tapaan merkitsee monelle kristitylle velvollisuutta ja pakkoa, joka otetaan maallistuneessa kulttuurissa jopa hieman kiusallisuudentunteiden kanssa. Sillä kirkossa käyminen ja muu Jeesustelu ottaa monille koville jo rippikoulun pakkokirkoissakäymisissä. Leimoja hankitaan usein minimimäärä ja viime tingassa. Tämä ei oleellisesti muutu armeijassa. ; Eräs tupalaisista hankki vapautuksen vakaumuksellisista syistä, ja kyllä minullakin oli hieman kademieli siitä, että en voinut muuta kuin istua hartaustilaisuuden läpi, kun tarjolla olisi ollut mielekkäämpääkin tekemistä.

Kuten tiedekirjallisuuden lukeminen, salaisen PlayStationin pelaaminen - joskus jopa videotykkihuoneessa joka oli muka täysin kielletty alue, mutta jonne kyllä pääsi livahtamaan jos tiesi mitä tekee - ja runkkaaminen.

Onneksi minulla sentään oli huvia siitä kuinka kenttäpiispa selitti miten kristinusko sallii sotimisen. Perustelut tuntuivat äärimmäisen ontoilta, koomisilta ja "Raamatun" vastaisilta. Tiesin jopa sen verran että mikään teologinen akateeminen laitos ei hyväksyisi niin paskoja argumentteja. Olisin varmasti itse kyennyt parempaan argumentaatioon sotilaallisen kristinuskon puolesta kuin mitä arvon sotilaspastori. Ja ateistina minulla oli niillekin ns. undercutterit valmiina. Tämä oli mielestäni huvittavaa ja noloa. Armeijassa itseään ylempiä ei kuitenkaan kuulemma saa nöyryyttää tuollaisista, enkä halunnut itselleni enää lisää ongelmallisia velvollisuuksia uskonnollisen vakaumuksettomuuteni vuoksi.

Ei kommentteja: