keskiviikko 25. joulukuuta 2013

Väärin sammutettu ; Auttamisen motiiveista ja keinoista

Mutkimus -blogissa kysyttiin otsikolla "Saavatko huonot ihmiset yrittää tehdä hyvää?" Näkisin kysymyksen hieman omituisena koska tavallaan kaikki ihmiset ovat, jos eivät huonoja, niin ainakin epäonnistuneita. Kysymys on kuitenkin hyvin tärkeä ja yllättävän syvällinen.

Seurausetiikkaa ~ tunteiden paloa ja alhaista mieltä

Olen vahvasti "mutkimuslinjoilla" siinä mielessä, että konsekventialismi, seurausetiikka, on hyvä tapa arvioida auttamisen onnistumista. Kun käydään "keskustelua  siitä, saavatko ihmiset yrittää tehdä hyvää, jos heillä voi olla vääriä motiiveja" moni näyttää kuitenkin seuraavan hyve-etiikkaa jossa toimijan intressit ovat keskeisemmässä roolissa.

Seurausetiikan kautta mukaan on helpompi livauttaa Nietzscheläisiä ajatuksia. Moni "nietzshekriitikko" korostaa miten kovuuden pitäisi näkyä yli-ihmisen toiminnan tasolla. Mutta he eivät näytä huomanneen sitä miten paljon Nietzsche puhuu sublimaatiosta. Siinä esimerkiksi kirjailijan toiselle kokema kateus voi olla motiivi jonka seurauksena yrittää enemmän, panostaa laadukkuuteen ja tämän seurauksena syntyy parempi kirja. Sitä, että kateudesta lannistuisi ja nostaisi ikään kuin pelkän kateusminän esille oli sitten ressentimentiä jota Nietzsche vihasi (mahdollisesti kuppansa) koko voimalla.

Monien näkemys on kuitenkin hyve-etiikan hämmentämä. Itse asiassa sitä tuntuu ohjaavan jonkinlainen maaginen ajattelu ; Intentioiden nähdään värittävän myös toiminnan lopputuloksen. Siksi ihminen ei välttämättä ajattele sitä onko auttaminen seurausta vai tavoitetta. Postmoderni maailma oikeastaan korostaa tätä. Siinä maailma on mysteeri siinä mielessä että tiede on vain maailmankuvaa. Ja se, mihin keskitytään ovat intressit.

Siksi mieleeni tulee Päiviö Latvus. Hän moitti miten eräs sekulaari järjestö oli auttanut afrikkalaisia lahjoittamalla heille tietotekniikkaa. Latvuksesta tämä oli kova virhe alueelle jossa perusasioista oli puutetta. Tekniikka olisi tarpeen vasta kun monia muita asioita oli ensin ratkaistu. Hän toki käytti tilaisuutta hyväkseen kehuakseen kristittyjen järjestöjä ja myös kristinuskoa ideologiana. Ja moni pahastuikin hänelle hieman "väärin sammutettu" -hokeman henkeen. Mutta kenties ikävistä motiiveistaan - motiivien ikävyys on se ainut maailmankuvakysymys tässä kohden - huolimatta Latvus oli oikeassa. Väärin voidaan todellakin sammuttaa.

Astetta dramaattisempi virhe on Nestlén suurta kohua aikanaan synnyttänyt tapaus jossa he lahjoittivat maidonvastikejauhoa alueille joissa oli puutetta vedestä ja nälänhädästä ja aikaansaivat monien lasten kuoleman. Moni on tuominnut tämän kapitalismin huonoudeksi. Itse näen että tämä osoittaa miten vaikeaa suunnitelmatalous on. Intentiot olivat mitä parhaat. Ja kovasti halveksumani katsojavaikutus ohitettiin ja siirryttiin ajatuksista tekoihin. Ei odotettu että joku muu tekee vaan tartuttiin toimeen. Silti : Väärin sammutettu.

Primum non nocere

Tarkemmassa analyysissä joudun erkanemaan "mutkimuksesta" vahvasti. Sillä tosiasiassa hän näyttää edustavan toista puolta. Ja siinäkin on intentioiden korostamisen sävyjä. Siinä se, että jotain tehdään hyväntekeväisyyden nimissä tarkoittaa sitä että motiiveista ei tarvitse välittää. Valitettavasti hyväntekeväisyyden tekemiseen usein liittyy motiiveja jotka tuhoavat tehokkuuden. Silloin tehdään hyväntekeväisyyttä jossa ei auteta kohteita. Kysymys on todellakin "väärin sammuttamisesta".

Joskus näiden kohdalla väritetään vääriä motiiveja, jolloin huono auttaminen ja epäonnistuminen kielisi huonosta motiivista. Silloin puhutaan aiemmassa isossa alaluvussa kirjoittamastani. Toinen reaktiotapa epäonnistuneeseen auttamiseen on pahastua auttamisen kritiikistä. ; Muistan kuinka kohtasin syvää paheksuntaa kun kritisoin tilastoihin viittaamalla erästä koulukiusaamiseen puuttuvaa menetelmää. Keino ei yksinkertaisesti mukaillut tietämääni psykologiaa ja tilastojen valossa vaikutusta ei syntynyt.

En toki ole ammattilainen psykologiassa, mutta minun virheitäni ei tunnistettu ja korjattu, ehkä niitä ei siis ollut. Samoin tilastojutuistani ei kaiveltu laskuvirheitä. Sen sijaan sain kuulla jotenkin kannattavani kiusaamista. Luonteeni tuntien tämä voisi toki selittää paljonkin, mutta nähdäkseni jos kiusattujen auttamista rahoitetaan toiminnalla joka ei auta, niin rahalla ostetaan näiden auttajien mielenrauhaa ja itsetoteuttamista. Tämä raha on kiusatuilta pois, koska vaikka mainitsemani menetelmä ei haitannut, saman ajan ja rahan voisi käyttää johonkin muuhun. Sellaiseen joka toimii. Ja näin itse asiassa nimenomaan vastustin kiusaamista sekä motiivein että tekoineni.

Konsekventialismin hyvä puoli on siinä, että ihmisten ei tarvitse ymmärtää toisiaan. Sillä se, mitä katsotaan ovat seuraukset. Omien motiivejen kyseenalaistaminen on turhaa, seuraukset ovat ne jotka painavat.

Toki ihminen voi tehdä virheitä. Niiden tarkoitus on että opitaan. Jos otan esiin itseäni ärsyttävät ylemmän keskiluokan naisten rouvakerhot. Niissäkin on hyvä tarkoitus. Selvästi niissä Maslown tarvehierarkian avulla tyydytetään korkean tason itsensä toteuttamisen tarvetta. Näissä juuri hyvä tahto on ihmisten puolella. Mutta ne teot. Ne tarjoavat lähinnä sääliä. Sillä sääli on näiden "piirien" tärkein kohtaamistunne. Autettava on ikään kuin jokin joka ottaa vastaan näiden ihmisten itsetoteutuksen ja joiden ikään kuin odotetaan kiittävän. Kiittävän avusta joka ei usein auta yhtään mitään. ; Tämänlaisia ihmisiä on minusta lupa pilkata. Se on kenties lähimpänä hyvyyttä mitä näiden ihmisten kanssa voi. Sillä kenties jos autettu riittävästi vittuilee, ja riittävän moni tulee mukaan projektiin, he lopettavat häsläämisen. Kysyvät vaikka että mitä voisivat tehdä paremmin ja toisin. Että auttaisivat oikeasti. Tai jos eivät, niin ainakin lopettaisivat joka on jo itsessään askel kohti siedettävää ihmiskuntaa, paikkaa jossa elämä voisi kenties joskus olla elämisen arvoista. Melkein.

Miten rakkaus ilman todisteita on stalkerointia.

Moni menee niinkin pitkälle että korostaa että motiiveja ei edes voi tietää. Tämä on tietyllä tavalla hyvä muistutus niille joista putoamiskiihtyvyys on enemmän maailmankuvallinen kuin intressit ja niiden arvioiminen. (Jos ei teoriassa niin ainakin käytännön argumentoinnissa.) Konsekventialismille tämä intressien mystisyys sopisi hyvin. Se tekisi muista etiikan malleista onttoja tai konsekventialismille alisteisia ; Joko hyveellisyys on yksilöasia tai hyve-etiikkakin osoittautuisi siten että ihminen aikaansaisi hyviä tekoja.

Konsekventialismi sopii skientistiselle mielelle. Empiirisyyttä korostavan aiheen vuoksi usein seuraa kysymyksiä siitä, että miten sitä aina jaksaa pingottaa. Että eihän ihminen aina voi miettiä tiedettä. Ja että sehän imee elämästä mehut. Ei siinä voi tehdä oikein muuta kuin katsoa ihmistä ja sanoa, että kyllä minä ainakin yritän kovasti näin elää eikä se ole sen vuoksi kamalaa. Kyllä ne kauheudet ovat ihan muualla kuin uteliaisuudessa, totuudenrakkaudessa ja kikkailussa. Moni kokee kuitenkin että tässä "ei jaksassa" ja "ei voi koko ajanissa" on jokin semmoinen a-ha, joka takaa varman voiton vähemmän skientistisille lähestymistavoille.

Konsekventialismin kohdalla kätevää onkin se, että siinä etiikka on sidottu odotettavissa olevaan lopputulokseen. Tässä etiikka ja skientismi lyövät kättä. Hyvä intressi huonolla metodilla on epäeettisyyttä. Itsekäs intressi toimivalla metodilla on hyvä. ; Ja näin voimme yhdistää etiikan, skientismin ja tehdä huomion. Jos "aina ei jaksa" on argumentti, niin sitten kriitikot itse eivät sitten, kristittyinä, varmasti pidä moraalia missään arvossa kun tietävät että jokainen ihminen parhaastakin yrittämisestään huolimatta tekee syntiä. Logiikka on sama, joten tämä a-ha palaa lähettäjälle. (Kristitty arvostaa moraalia yleensä hyvinkin paljon joten koko perustelu on ontto ja "kaikki pelastuvat".) En oikeastaan ymmärrä miten nämä ihmiset kokevat voittavansa tuollaisella kliseellä ja näyttävät jopa olevan jotenkin ylpeitä kun ovat sen ikään kuin osanneet sanoa. Ymmärtäisin jos asia olisi nokkeluus. Mutta asenteellinen, perusteluiltaan ontto klise. Sellaisen sanomista pitäisi hävetä eikä a-hatella.

Mutta valitettavasti en pidä motiivejen ja intressien selvittämistä pseudotieteenä. Sitä tehdään usein huonosti ja pseudotieteellisesti, mutta mukana on myös ihan kunnon selvitystyötä. Tämä tietyllä tavalla viehättää minua siksikin, että hyväntekeväisyyden puolella intressien naamioiminen on usein ultimaattinen suoja nimenomaan sille että voidaan jatkaa huonoa ja epätoimivaa toimintaa. Kritiikki otetaan itseen, nähdään motiivejen kyseenalaistamisena, ja sitten palataan siihen toimintaan joka on itse asiassa ollut se kritiikin pääasiallinen kohde.

Todistamattomasta puhuttaessa kuitenkin palataan rakkauteen. Että uskotaanhan sitä rakkauteenkin vaikka tästä ei ole todisteita. Tämä hämmentää minua syvästi. Sillä tosiasiassa meillä on hyvinkin paljon todisteita toisten motiiveista. Ihminen sosiaalisena eläimenä ymmärtää toisten vaikuttimia. Ihmiset lukevat esimerkiksi toistensa elekieltä. Väitänkin suoraan, että rakkaus ilman todisteita on stalkerointia.

Moni on tässä ihmeissään koska heitä hämmentää (a) huono jako subjektiiviseen ja objektiiviseen jossa tietoisuus on jokin dualistinen mysteeri ja tieteen ulottumattomissa jo a priorisesti leijuva arvoitus (b) hyvin alkeellinen ja suorastaan väärä kuva siitä mitä empiria on.

Empiria ei nimittäin tarkoita samaa kuin virheetön mittaustulos joka havaitaan omilla aisteilla tai niiden jatkeella. Quine sanoi tähän asiaankuuluvasti, että emme maistele kvarkkeja. Aistinvaraisuus ei ole rajoite. Sillä jos mietitään tarkasti voidaan sanoa että jos kysyn puolisoni tunteista, lähetän empiirisen testin johon voi ennen testin tekoa periaatteessa tulla erilaisia vastauksia. Jonkinlainen vastaus voi myös tulla. Puolisoni korvat ovat anturi, jonka signaaliin hänen aivonsa reagoivat ja tuottavat vasteen jonka tulkitsen. Tämä ei olennaisen paljon eroa siitä miten mittari toimii.

Ihmiset voivat toki valehdella ja erehtyä. Mutta niin empiirisissä laitteistoissakin on luottamusväli ja mittausvirheiden mahdollisuus on aina läsnä. Eikä tämä ole ongelma empirialle vaan syy lisätarkkuuteen ja huolellisuuteen. On toki hyvä huomata, että kun tulkitsemme vaikka netin lyhyen kommentin vihapuheeksi tai kiusaamisen kannattamiseksi, tulkinta voi olla uskottava ja jopa todennäköinen. Se on kuitenkin vain hyvin rajallisen "koeaineiston" tulos joten otoskoko tuskin antaa kovin rehellistä kuvaa niin että erehtymisen riski on siltikin relevantti.

Siksi puolisonikin antama vastaus voitaisiin tulkita suuremmassa viitekehyksessä. Minä toki melko vähän, mutta moni osaa tulkita elekieltä hyvinkin tarkasti. (Ja psykologiassa osa tutkii mikroilmeitä ja muita ilmeitä ihan työkseen, niillä tiedettä tehden.) Seksin määrällä - ja etenkin siinä tapahtuvista muutoksista - voi tehdä suuntaa antavia arvioita suhteen laadusta. Samoin maailma antaa vihjeitä, ja jos vaikka palkkaan yksityisetsivän puolisoni perään, saan tästäkin toimintaa koskevaa tietoa joka voi teoriassa oleellisestikin vaikuttaa siihen miten tulkitsen hänen antamansa vastauksen. Syntyy monesta eri testitilanteesta koostuva käsiteverkko jossa kaikki liittyy kaikkeen. (Ja siksi esimerkiksi se, että moni näkee unia voidaan tulkita siten että uni on harhaa vaikka moni "ihmismittari" sanoisikin että unet tuntuvat aidoilta tapahtumilta.) ~ Siksi uskallankin sanoa, että jos todellakin "vain uskoisimme rakkauteen" tosiasiassa pitäisimme puolisoamme itsestäänselvyytenä.

Tällä on tietysti linkki konsekventialismiin. Sillä motiivit kyllä paistavat tekojen läpi. Ja ikävät motiivit ilmenevät ilmeinä ja eleinä jotka ovat tekoja. Näillä teoilla voi esimerkiksi levittää pahaa mieltä autettaviinsa. Siksi konsekventialismi aidoimmillaan vaatii myös motiivien punnitsemista. Ja tässä mielessä on pakko korjata suhtautumista siihen blogauksen aiempaan lausuntooni jossa konsekventialismi ei välittäisi motiivien ymmärtämisestä ; Se oli lausuntona tikas, jonka kiipeämisen jälkeen ne on syytä kaataa maahan. Oikeasti konsekventialismi välittää motiiveista. Tai ainakin siitä miten hyvin ne epämiellyttäviin motiiveihin liittyvät ilmeet onnistuu piilottamaan.

3 kommenttia:

mm kirjoitti...

Pääsin/jouduin yllätyksekseni opettamaan vuosi sitten etiikkaa (minun kykyihini ja tietoihini nähden) suhteellisen korkealla tasolla. Pääsin/jouduin siis itse opiskelemaan ja omaksumaan uusia näkökantoja, joita en ollut ennen ajatellutkaan. Pääsin/jouduin miettimään opettamani teorian ohella myös omaa viitekehystäni ja ominaisuuksiani. Se oli virkistävää, mutta lievästi sanoen haastavaa.

Kävin läpi osaksi juuri näitä juttuja ja mietteitä, joista tässä puhuit. Opettaessaan joutuu käyttämään riittävän vaikeaa, mutta ymmärrettävää kieltä ja selkeitä ajatusmalleja. Tenttikirjaksi oli määrätty Martti Lindqvistin Auttajan varjo, jota muuten pidän vaikeana tenttikirjana, ei asian takia, vaan Martin sanoilla pyörittelyn takia.

Puhut tässä hyve-etiikasta ja seurausetiikasta, mutta nähdäkseni vähemmän velvollisuusetiikasta. Löysin itsestäni yllätyksekseni velvollisuuseetikon. Se varmaan sopii juuri minun persoonaani enkä osaa muutenkaan arvostaa mitään etiikkaa sen kummemmin.

Tähän aihepiiriisi se liittyy siten, että kristittynäkään en kauheasti mieti ihmisten hyvyyttä tai pahuutta, enkä suorastaan katso olevani vastuussa edes seurauksista kuin rajoitetussa määrin. Teen, minkä näen oikeaksi. Tiedän, etä motiiveissani ei yleensä ole kehumista eivätkä tekojeni seurausten todellinen hyvyys tai pahuus tule minulle (eikä mielestäni kenellekään rehellisesti asioita katsoville) aina tietoiseksi.

En muuten usko, että ihmiset todella pystyvät lukemaan ilmeistä ja eleistä - ei aina edes teoista - toisten motiiveja. Omatkin motiivit ovat usein niin piilossa, että ne näkyvät itselle usein vasta pitkän ajan kuluttua. Eipä silti, olen edelleen itsepintaisesti sitä mieltä, että väärilläkin motiiveilla auttaminen on tärkeää. Siinä yhdyn seurauseetikoiden ajatteluun. Edelleenkin olen sitä mieltä, että jos ihminen nirsoilee, hän ei vielä ole kyllin nälkäinen...

Tuomo "Squirrel" Hämäläinen kirjoitti...

Velvollisuusetiikan ongelmana on se, miten velvollisuus ylipäätään määritellään. Se yltää soveltamisen tasolle jos ja vain jos asioita lähestytään hyveiden tai seurausten kautta. Velvollisuus kun perustellaan aina jotenkin kun siirrytään toiminnan tasolle.

Tässä mielessä velvollisuusetiikka on nähdäkseni vähemmän ignoroitu ja enemmän turha ; Hieman kuten utilitarismi jota käytetään motiivien piilottamiseen. Sanotaan että utilitaristit olisivat vain pragmaatikkoja. Kuitenkin utilitarismi ei toimi jos tavoite ei ole määritelty. Ja tämä määrittely on ideologinen - tai ainakaan ei utilitarismin itsensä kautta synnytettävissä.

Itse erotan kriitikot eri ryhmäksi kuin autettavat. Ja näin ollen, ei kenties ole riittävästi nälkäänkuoleva jos ei suostu syömään paskaa. Mutta siitä huolimatta se joka syöttää nälkäänkuolevalle paskaa on haittaamassa tämän hengissäselviämistä eikä hänen toimintaansa voi kutsua hyväntekeväisyydeksi. Sitä on kutsuttava epäeettisyydeksi tyhmyyden kautta. Vilpittömään mieleen kun kuuluu se, että ei tiedä eikä pitäisikään tietää. Paskansyöttäjän tulisi tietää.

PS. En tiedä miten sinä tulet toimeen ihmisten kanssa jos he todella ovat sinulle perimmäisiä mysteereitä. Itselle juuri tämän taitopuolen puuttuminen on se syy joka tavallaan alleviivaa sen, miten ihmiset tekevät asioita "kuin itsestään ja miettimättä" ja sekoittavat siksi psykologiset automaatiot samaksi kuon luokittelujen tapahtumattomuus. On toki ikävää jos mysteerejä halaava naivi suhde empiriaan läpikattaa ihmisen syvästi, mutta siihen on kai totuttava.

Tuomo "Squirrel" Hämäläinen kirjoitti...

Nähdäkseni jos velvollisuusetiikka yhdistetään motiiveihin jotka ovat tuntemattomia muille ja jopa itselle muuttaa tietysti kaiken kritiikin vääräksi. Se on tietysti siitä kätevä että sillä voi oikeuttaa vaikka lasten uhraamisen Molokille. (Joka tosin taidettiin nähdä Jumalalliseksi Velvollisuudeksi aikanaan, mutta toimisi kristillisessäkin kontekstissa.)

Etiikka muuttuu relativistiseksi, ja tällöin ei voida tietysti moittia sitä käytänteiden kriitikkoakaan. Jonka näytät kuitenkin tekevän. Paheksut tiettyjä moitteita joita on tullut ja pidät niitä siis eioikeutettuina.

Miten siis saamme vaikkapa Kantin kategoriseen imperatiiviin sisältöä? Milloin voimme sanoa että joku rikkoo Kategorista Imperatiivia vastaan? Usein tässä on käytetty intuitiota ja sisälle ohjelmoitua moraalilakia. Mutta tämän Sam Harrisin kaltaisen uusateismin etiikan ytimessä olevan idean perusongelma on se, että eettinen toiminta vaatii tällöin tietoa näistä tuntemuksista. Jolloin omat ja toisten motiivit eivät voi olla tuntemattomia. Tai sitten kysymys siitä mikä on eettistä ja ei ole katoaa eikä hyväntekijää tai hyväntekemisestä moittimista voida kumpaakaan kieltää ja kaikki latistuu vain yleiseksi mesoamiseksi, jossa hyväntekeväisyys on mielipide ja jonkinlainen poliittinen manifestaatio. (Tälläistäkö kristinusko todella opettaa? Että voin määritellä ihmisten lyömisen tiiliskivellä päähän hyväntekeväisyydeksi?)