Uusi vuosi ; Ammutaan asioita palasiksi

Uusi vuosi on nähty lopetuksen, aloittamisen ja määräajan hengessä. Uusi vuosi on kuitenkin vain uusi samantyyppinen sykli kuin vanhakin vuosi. En ole riittävän konsistentti ja määrätietoinen voidakseni tehdä vuoden kestäviä lupauksia, ja menneisyydenmuuttamisessa taas tuntuu olevan jotain likaista. Siksi tyydynkin menneisyydenhallintaan.

"Majoras Maskista" tekemäni peliarvoi saakin tässä toimia apuvälineenä. Osittain siksi, että se käsittelee loppumista, luopumista ja deadlinejä. Sitä miten uusi sykli toistui samantapaisena mutta ei samana. Ja miten se kiire ja aikataulutus ei unohdu suunnilleen sekunniksikaan. ; Analogia täydentyy kun korostetaan sitä, miten sekä pelissä että tulkinnassani muistetaan uudenvuoden kohdalla räjäyttely, palasiksi meneminen ja kuolema. Sekä "kaikki surun kuusi vaihetta" joista osat eivät mahdu tutumpaan psykologiaan mutta joka voi silti olla oleellista.
1: Tulkintani etenee kenties jonain joka lähentelee uskovaisten suhdetta "Raamattuun". ; Periaatteessa eri ei ole aivan valtavan suuri, sillä Raamatun merkityksen kaivaminen voi vaatia samantyyppistä kirjallisuuskriittistä otetta mitä peliarvioidenkin tekeminen. Ja sen soveltaminen oman elämän elävöittämisessä on yksi keskeinen aspekti niin hengellisyydessä kuin vähän maallisemmissakin taidekokemuksissa. ; Toivon kärsivällisyyttä tämän poikkeuksellisen tilanteen vuoksi.

Asian pohjustamiseksi voi olla tarpeen muistuttaa, että uusivuosi on minulle tärkeä päivä. Ikävässä mielessä tärkeä päivä. Toki kun millenniaalisesta itsemurhasta on kulunut vuositolkulla, on syytä huomauttaa että kaikki sosiaalisesti yleisesti hyväksytyt suruajat on tullut käytetyksi moneen kertaan. Ja jos nostaisin tämän esille erityisen itkuisesti, se tuomittaisiin välittömästi rypemiseksi. Silloin se ei ikään kuin ole luvallista surua koska aika on pyyhkinyt asian relevanssin syrjään.

Ja vaikka en menekään aivan niin pitkälle kuin monet - eli kutsu valehteluksi ja myyteiksi surutyöhön liittyviä yleisiä näkemyksiä - en kuitenkaan voi olla huomauttamatta, että tosiasiassa aika ei merkitse näissä asioissa niin paljoa kuin voisi luulla. Mitä jos Anne Lamott oli oikeassa esittäessään kysymyspatterin? "What if we never ‘get over’ certain deaths, or our childhoods? What if the idea that we should have by now, or will, is a great palace lie? What if we’re not supposed to? What if it takes a lifetime?" Eli joukon kysymyksiä joka minulle ilmenee yhtenä suurena teemallisena retorisena kysymyksenä.

Kuolemat asetetaan helposti jonkinlaiseen arvojärjestykseen. En kuitenkaan ole tekemässä tässä tämänlaista luokitusta. Vuoden 2000 vaihde on kuitenkin kuolemana repivin yksittäisin. Ei siksi, että olisin tuntenut tekijän erityisen hyvin verrattuna muihin kuolleisiin. ; Esimerkiksi isoäitini kuoltua en ollut yhtä hajalla, vaikka olin sentään asunut puolisen vuotta hänen kotonaan tehdessäni perusharjoittelua renkipoikana. Vuoden 2000 itsemurha olikin tässä kohden vähän kuin ensimmäinen seksinharrastus. Ei ehkä kokonaisuutena mitenkään aivan supererityinen. Mutta silti siinä on jotain erityistä. Kokemattomuus painaa.

Arvon suisidaalikko oli henkilö jota aluksi yritettiin pitää etäällä minusta. Sillä ihmiset pelkäsivät, kenties syystä, seurauksia mitä tämänlaatuisesta interaktiosta voi seurata. Henkenä oli se, että hän oli selvästi "depressiivinen" ja minä taas olin "maaninen". Tämä korostaa sitä, että olin itse asiassa varsin hilpeä veikko. Toki lapsuuteni ja muu elämäni ei tarjonnut mitään erityisiä syitä tähän. (Olin saanut oman osani hankaluuksia, ja toki muutakin.) Mutta olin silti tämänlainen. Ala-asteella ja yläasteella olinkin myös se "hihittelevä naurupoika".
(Tätä voi olla hyvin vaikeaa uskoa nykyään. Aikana jolloin elämä ei tarjoa erityisiä syitä jurottamiseen, mutta olen silti senlaatuinen.)

Väittäisin, että Zeldametaforaa soveltaen olin aiemmin hyvinkin osuvasti Kokirien metsässä soitteleva humppahahmo. Itsemurhan jälkeen manifestoiduin varsin suoraviivaisesti Skull Kidiksi. Yhtenä syynä tähän oli varmasti se, että itsemurhaan liittyi paljon. Se oli hyvin konkreettinen. Se kosketti oman ikäistäni ihmistä, nuorta ihmistä. Ja näin se siirsi kuoleman piilotetusta vanhojen ja sairaiden ihmisten asiasta suoraan itseä koskettavaksi asiaksi. Se käsitteli sen aikaista arkea, eli se ei vertautunut johonkin kenties paremmin tunnettuun mutta etäiseen sukulaiseen. Ja itsemurhaan liittyy aina iso annos syyllisyyttä.

Tämä kombo johti siihen että mikään Kübler-Rossin surunkäsittelyn portaista ei tarjonnut mitään vastusta. Torjua ei voinut koska jauheliha on jauhelihaa. Vihassa ei ollut mitään järkeä koska miksi vihata sitä että haluaa pois. Asiaa ei voinut sopia tai pelata piiloon. Depressioon ei ollut aikaa. Hyväksyntä taas ilman edellisiä oli hyvin absurdi. Näin ollen "päädyin oikotietä kuudenteen kerrokseen". Minusta tuli kuu-ukkeli. Ja siellä olen tietyssä mielessä tänäkin päivänä. (Ja sitten ihmetellään miksi itsemurhat ovat copycat -tekoja.)

Skull Kidin hahmo onkin pelihahmona itselleni hyvin samastuttava. Moni saa pelistä lohtua sen kautta että se kertoo lämpimiä tarinoita perheestä ja yhdessäolosta. En ole koskaan sosialisoinut, joten tämä puoli on jäänyt hieman vieraaksi. ; Skull Kidiin rinnastaminen toimii siinäkin mielessä, että hän on trollimainen. Minullakin on riittävästi teräväjärkisyyttä osatakseni herättää surutyön vaiheita muissa. Olen usein ärsyttävä, kriittinen, uhka. Kohdatessaan minut, ihmiset kohtaavat menetyksen.

Tässä mielessä edessäni tulee olemaan jälleen mielivaltainen taivaankappaleiden välisiin suhteisiin sidottu ajanjakso. Ajanjakso jona tulen rikkomaan monta asiaa. Nostamaan monta kirousta. Luomaan alueita ihmisille, jotka jumittavat johonkin itselleen tyypilliseen surutyön vaiheeseen. ; Se olkoot uudenvuodenlupaukseni. Tai ainakin uudenvuodenodotukseni. Luvassa on 365 päivää vittuilua, epäonnistumista ja yleistä kuu-ukkoisuutta.