sunnuntai 11. elokuuta 2013

Kirkon kanssa "huastaminen"

Heinimäen "cafekismusta" lukiessa on syntynyt pientä hämmästystä. Syynä on se, että vaikka kirja ei ole kovin vanha, on siinä olevat muotiaiheet jossain määrin kadonneet yleisestä keskustelusta. Heinimäki on esimerkiksi huolissaan rituaaliloisimisesta. (Hän ei tosin käytä siitä tätä termiä.) Siis siitä että ihmsiet liittyvät kirkkoon lähinnä jotta saisivat häät ja vastaavat. Ja etenkin häntä huolestuttaa se, että ihmiset eivät kuulu vuosia kirkkoon saadakseen häät, vaan ilmoittautuvat kirkkoon vähän ennen häitä ja eroavat pian sen jälkeen. Tämä tietysti kuluttaa kirkon varallisuutta. Heinimäki ymmärtää selvästi ateistejakin paremmin kuin heitä. "Jos kristinusko ja kristinuskon tapa kysyä elämän mieltä ja merkitystä eivät hetkauta millään tavalla, silloin ei varmaan kannata kirkkoon kuulua. Jos tuntuu siltä, että Jumalasta pääsee eroon ihan helposti ja olisi syytäkin päästä, tuskin sitten kannattaa kirkkoon kuulua. Mutta rehellinen olisi hyvä olla. Siinä tapauksessa ei esimerkiksi ole kovin suoraselkäistä toivoa kirkollisia toimituksia omalle kohdalleen."

Tämänlainen ymmärrys ei tietysti ole kristilliselle kulttuurille vierasta. James McGrath, joka ei varmasti hirveästi pidä ateisteista, on kuitenkin mieluummin heidän puolellaan kuin kreationistien puolella. Hän on sanonut esimerkiksi seuraavaa "Answers in Genesis is not defending the Christian faith, it is turning it into something that can be easily ridiculed and dismissed. The real enemies of the Christian faith in our time are not atheists who respond by offering such well-deserved ridicule, but those who distort Christianity into belief in dragons, substituting that in the place of self-sacrificial love, humility, and service to others." Lisäksi olen Heinimäen linjoilla siinä mielessä, että olisi hyvä että sitoutuu ideologiaansa, eikä ota pelkästään rituaaleja. Tosin tiedostan että tässä voi olla taustalla ihan sitäkin että suku paheksuu ; Kirkkohäät ja uskonto ovat monen suvun mielestä niin oleellinen että avioliitto on sosiaalisesti relevantti jos ja vain jos se käy kirkkohääprosessin. Tämänlaisessa sosiaalisessa painostuksessa loisimiskäyttäytyminen on ymmärrettävää. Liittyminen kun ei johdu omasta vakaumuksesta vaan jonkun toisen vakaumuksesta. Olisi kohtuutonta vaatia pitkää kuulumista tälläisissä olosuhteissa. Esimerkiksi "julkiateisti" Juha Leinivaara teki liity-eroa -prosessin koska kastejuhlaan tarvitaan kummeja.

Nykyään tästä aiheesta ei juurikaan enää kuule. Se oli toistuvassa toitotuksessa muutama vuosi sitten. Sitten uusateismin suosio jatkuikin. Sen ilmeiseti odotettiin olevan jonkinlainen muotioikku. Lisäksi arvomaailmassa on tapahtunut jonkinlainen muutos. Heinimäkikin aavistaa tätä muutosta jo "cafekismuksessa" korostaessaan että ennen kirkkoon kuuluttiin perinteen ja rituaalien vuoksi, ja että nykyisin on yhä vahvemmin esille etiikka, ja peräti tietynlainen etiikka. Kenties tästä aiheesta ei haluta puhua, koska kirkkoon liittyvien luvut pitää saada kompensoimaan pelottavia eroakirkosta.fin eropiikkejä vastaan. Rituaalipiipahtajat kaunistavat numeroita, joten kenties heitä siedetään. Tai sitten arvomaailma on muuttunut melko lyhyessä ajassa ja ihmiset ovat lopettaneet loisimisen tai vähentäneet sitä relevantin paljon.

Tämän ajan muotikäsite näyttää olevan "kirkon haastaminen".

Toki on mahdollista,
että olen erehtynyt,
ja kirkollinen kontakti
näyttäytyy historiasta
tutussa roolissaan.
Tässä tapauksessa;
Just let me know!
Kirkko aivan virallisesti esittää että ei pitäisi erota kirkosta vaan haastaa se. En tiedä mitä tämä haastaminen tarkoittaa. Minun maailmassani haastaminen tarkoittaa kutsua kaksintaisteluun - tilanteesta riippuen mahdollisesti kuolemaan asti. Mutta oletan että kirkko ei tarkoita tämänlaista haastamista. Moderni kirkko kun ei yleensä esiinny aggressiivisena. Se ei polta noitia tai kerettiläisiä. Se myy itseään suvaitsevaisena, jossa voi olla mitä mieltä vaan. Ja tähän kontekstiin "haastamisen" käsite jää melko vieraaksi, jopa sille täysin mahdottomaksi. Jos kirkko on leppoisa eikä aggressiivinen, ja sen jäsenistöksikään ei toivota mitään ärjyjä fundamentalisteja, tuntuu omituiselta että kirkon tärkeimmäksi muotikäsitteeksi on viime aikoina noussut jokin tälläinen varsin aggressiivinen "haastaminen".

Ilmeisesti siinä "haastamisessa" on kuitenkin jonkinlainen ajatus siitä että kirkkoa tulisi muuttaa sisältäpäin. Ja että se ei olisi ulkoapäin mahdollista. Tämän voi päätellä siitä että sen nähdään olevan syy kuulua kirkkoon, joten sitä ei sitten ilmeisesti voi tehdä sen ulkopuolelta - vaikkapa sellaisin keinoin kuin ilmoittamalla boikotin syitä, ja houkuttelemalla muita boikottiin mukaan kunnes kirkko taipuu. Tämä korostaa jäsenyyttä, kuten rituaalejenkin kohdalla. Mutta se selvästi on muuttanut kantansa siitä miksi kirkkoon tulee kuulua. Henkenä onkin se, että kirkon kanta on se, että kirkkoon on kuuluttava, se vain sovittaa argumenttinsa aina yleisön ja yleisen mielipiteen kannalta katsovaksi. Tämä ei ole välttämättä huono asia. Se on kuitenkin semikuuntelevaa, vaikka sama levy pyöriikin.

Käsitys on ymmärrettävä. Olenhan itsekin esimerkiksi korostanut sitä että homojen avioliitto juridisena konseptina on poliittinen asia, josta tulee keskustella julkisesti. Kun taas kirkko saa instituutiona minun puolestani tehdä aivan mitä lystää. Olkoon laittamatta homoja avioon ja antakoot jokaiselle naispapille potkut minun puolestani. Se on ideologinen sisämaailman asia. Tässä mielessä ymmärrän että kirkkoasiat hoidetaan sisäisesti. Itse esimerkiksi ymmärrän ateisteja, jotka liittyvät kirkkoon siinä luulossa, että onnistuvat omalla jäsenyydellään ylläpitämään jotain malttia kirkollisissa asioissa. Kenties tämä on sitä haastamista jota kirkkosloganit mainostavat.

Kuitenkin tässä on ongelma. Nimittäin se, että meillä ei ole sekulaaria valtiota, vaan meillä on valtionkirkko - tai vähintäänkin kansankirkko. Kirkolla on erikoisstatus ja sitä ei pidetä erolla politiikasta. Itse asiassa olenkin ihmetellyt miten esimerliksi velloneessa homosekustelussa vahvasti uskovaiset - kuten esimerkiksi näkyvästi saman sukupuolen välistä avioliittoa vastustava Pasi Turunen - ovat korostaneet että kirkon asia on kirkon asia. He ovat samalla kuitenkin korostaneet että uskontoa ei pidä rajata pois politiikasta. Tämä johtaa uskonnonvapauden särkymiseen, koska uskonto muuttuu tässä mallissa yksisuuntaiseksi linnakkeeksi. Kirkko vetää rahaa poliittiselta vallalta - myös eikristityiltä - ja osallistuu poliittiseen keskusteluun jossa käsitellään koko yhteiskuntaa - myös eikristittyjä. Mutta sitä itseään ei voi moittia ellei ole sisäpiirissä kristittynä. Eikristitty on siis kirkon vallan alla mutta ei saa vaikuttaa kirkkoon. Ja tämä on vähintään perseestä.

Itse asiassa näkisin että eroaminen on vasta tomertanut kirkkoa oikein minkäänlaiseen arvokeskusteluun. Toimeen se ei toki ole tarttunut. Näyttääkin että kirkko kyllä reagoi, mutta kaikki toimenpiteet ovat ns. "savolaisia projekteja" eli "aloittamista vaille valmiita". Sekulaarissa maailmassa olisi järjetöntä että ateistit puuttuisivat kirkkoon. Jos uskonto on poliittisessa maailmassa, tilanne muuttuu. Silloin kaikki on kaikkialla, joten jos sekularismi ei vallitse, on ihan luontevaa että ateistit kontrolloivat kirkkoa. Yritys rikkoa tätä pitää sisällään - jos ei suorastaan teokratiaa, niin ainakin - jonkinlaisia dominionistisia vaikutteita. Olisi aika omituista jos jokin taho määrittelisi demokraattisessa maailmassa ihmisten elämää ja varojenvuotamista ilman että näillä olisi relevanttia valtaa myös puuttua tähän.

Väittäisinkin että tämä nykyinen eisekulaari ellei peräti antisekulaari henki selittää erään erityisen piirteen ; Suomalaiset uskonnottomat ovat pirun kiinnostuneita kirkosta ja sen opista. Uskonnottomien suomalaisten kiinnostus kirkon opillisia linjauksia kohtaan on harvinaista muualla. Suomessa se on miltei normi, mutta tämä on melko ainutlaatuista, jos asiaa tarkastellaan koko maailman mittakaavassa. Esimerkiksi Dawkinsia moititaan huonosta teologian tuntemuksesta, ja hän heijastelee ulkomaisten ateistien kiinnostuksen puutetta instituutioiden rakenteisiin ja niiden hallintaan.

Ignoranssi on ymmärrettävää muualla, jossa ollaan sekulaarimpia. Jos eläisimme sekulaarissa valtiossa ei olisi mitään järkeä olla uskonnoton joka kantaa huolta kirkon puhdasoppisuudesta tai paheksuisi kirkon nykyistä suvaitsemattomuutta. Sellaisilla asioilla ei olisi mitään mielenkiintoa. Nyt emme kuitenkaan elä. Kirkolla on toimivaltaa ja se imee yleisiä ja julkisia verorahoja ja se näyttäytyy mediassa melko usein. Usein se korostaa itseään hyväntekeväisyysjärjestönä, joka auttaa kotimaassa lapsia- ja nuoria. Ja auttaa ulkomailla asti. Tämä toki korostaa sitä että kirkkoon kuuluminen on useille eettistä, eikä uskonnollista tai rituaalikeskeistä. Tässä kohden on mielenkiintoista tosin huomata, että Kirkkon liittymislomake vaatii ikävästi sitä, että kirkkon oppiin tulisi uskoa. (En voi tätä raksia, joten en voi täyttää lomaketta. Minulla ei ole uskoa, mutta ei kyllä epäuskoakaan, joten jos tähän saataisii pieni muutos tilanne voisi muuttua radikaalistikin.)

Liitykirkkoon -kautta saatava liitymislomake tosiasiassa korostaakin sitä että kirkko ei nimenomaan ole hyväntekeväisyysjärjestö. Tämä on toki ymmärrettävää, mutta se korostaa sitä että hyväntekeväisyysteemaa nostetaan esille vain siksi että jäsenet ovat siitä kiinnostuneita. (Muuten puhuttaisiin rituaaleista ja paheksuttaisiin rituaaliloisimista.) En toki paheksu sitä että kirkko on uskonjärjestö, mutta rehellinen olisi syytä olla. Jos se mainostaa itseään hyväntekeväisyysjärjestönä josta eroaminen on lapsi- ja nuorisotyöltä pois, kannattaisi olla reilu ja laittaa liittymiskriteeriksi vakaumusasioiden sijata se varsinainen lapsi- ja nuorisotyö! Tämä on vähän samanlaista suoraselkäisyyttä kuin se Heinimäen kaipaama kuulutaan pitkä aika tai ei oteta rituaaleja vastaan -henki. Ei toisin toimijoita oikein voi estääkään, mutta ei siitä pitää tarvitse!

Tervetuloa tuleen makaamaan!

En itse asiassa kuitenkaan ymmärrä miten kirkon voisi haastaa sisältäpäin tavallisena ihmisenä. Käytännössä se edellyttäisi aktiivista osallistumista kirkon toimintaan, ja aktiivinen osallistuminen ilman sisäistettyä uskonnollisuutta ei tunnu kovin motivoivalta. Etenkin kun kirkon haastamista puolustavat Askolat ja kumppanit ovat itsekin kohdanneet vihapuhetta, äksyjä sähköposteja ja vastaavia. Tosiasiassa he ovat hyvin varovaisia, ja olisi täysin kohtuutonta vaatia normaalilta ihmiseltä sellaista tulilinjalle asettumista. Tuntuukin että vaatimus kirkon haastamisesta pitää sisällään syytteen siitä että ihmiset eivät tee tarpeeksi. Ja tämä tarpeeksi tekeminen taas on sitä että tekee juuri niitä asioita joihin esimerkiksi Kari Mäkisellä ei näytä riittävän ns. "munaa".

Munan käsite on kyllä muutoinkin hyvin vahvasti ilmoilla aina kun mietin aihetta ja sen parissa toimivia ihmisinä. Kuten myös sen puutteen, munattomuuden käsite, on ilmoilla kun mietin tiettyjen kirkonmiesten persoonaa ja asennetta. ; Kenties kirkon haastaminen yrittääkin jotenkin kompensoida tätä "munattomuutta". Kenties haastaminen tarkoittaa sitä, että tästä munattomuudesta halutaan eroon, ja että tavallinen jäsen rohkaistuisi hyökkäämään niitä kirkkokansalaisia vastaan jotka nyt ovat kaapanneet kirkon ja joiden johtajat ovat vain virallisen statuksen omaavia munattomia sätkynukkeja sillä aikaa kun kirkko toimii kuin "kokoruumismuna". Tässä mielessä haastamisessa on jotain kaunista. Pelottavaa se silti on, ja tälläiseen haastamiseen uskaltaminen vaatii suurta rohkeutta.

Olen itse melko vähän tunnettu verrattuna moneen julkiseen hahmoon. Silti minullekin on tämänlaatuinen vihaposti tullut varsin tutuksi. Ymmärtääkseni vaatii hyvin sairasta mieltä jotta sitä jaksaisi lukea-tutustua tavallisena ihmisenä ilman palkkaa. En ymmärrä miksi kukaan suostuisi asettumaan tämänlaiseen asemaan. Riviuskovan kannalta on oikeasti kysymys siitä että haluaako muutosta niin kovasti että on valmis marttyyriksi. Askola ja Mäkinen esimerkiksi ovat selvästi näyttäneet omissa toimissaan että he eivät ole valmiita marttyyreiksi. Eivät edes piispanpalkalla. Ja rehellisesti sanoen, voiko tästä syyttää heitä? Suuri osa ihmisistä on munattomia. (Ja yliopistollisen teologia -oppiaineen maine ei ole siinä että se vetäisi puoleensa niitä kaikista teräspalleisimpia hahmoja.)

Itse asiassa kirkollisvaaleissa äänestäminen ei tarjoa kovin suurta mahdollisuutta vaikuttaa. Ehdolle asettuminen ja vaiuttamaan pääseminen ovat valtaosan ihmisten resurssien ulkopuolella. Eikä sen yläpuolelle nousemisessakaan ole mitään muutoksen ydintä. Mietitäänpä vaikkapa tuoretta agnostikkoilloista kehittynyttä vyyhteä. Siinä kirkkoon yritettiin erilaista lähestymiskantaa. Se kuitenkin poiki lähinnä valitukseen viralliselle taholle. Tuomiokapituli joutuu arvioimaan onko se luvallista tai asiallista. Tämä muistuttaa siitä, että olen esimerkiksi itse kuulunut erään nimekkään julkkiskreationistin sähköpostilistalla. Hän toi esille arvioitavaksi ja täydennettäväksi toistuvasti erilaisia valituksia kirkolle. Olin hyvin ihmeissäni koska kyseinen ihminen esiintyy julkisuudessa aina niin avomielisyyden ystävänä. Hänestä erilaisia mielipiteitä tulisi kunnioittaa ja että on väärin että ID -läisiä syrjitään. Hänestä vapaa radikaalius on hyve. Hänen tuomiokapituliin harjoittamansa yhteydenpito kertoo ns. "hitusen erilaista kieltä". Onkin selvää että kirkon haastaja joutuisi käymään Tuomiokapitulissa kerran jos toisenkin. Toki tässä helposti korostetaan että tuomiollaolo ei ole samaa kuin tuomio. Mutta tässä unohdetaan helposti se, että tuomiolla oleminen ei ole miellyttävää. Se vie paljon aikaa, ja sitoo ihmistä muusta toiminnasta. Ja vielä vähemmän miellyttävää se on jos tuomiolla on ns. syyttömänä eikä tuomiota tule. On selvää että "kirkon nykytilan haastaja" joutuisi vierailemaan Tuomiokapitulissa ja vastaavissa tahoissa useinkin. Lisäksi kaikissa tuomittavana olemisissa on erikoinen seikka - ihmisten silmissä syyttömyyttä ei usein todisteta. Kuten raiskausepäilty ilman tuomiotakin kantaa yllään ikuista stigmaa. Kerran tuomiokapitulissa ollut on helposti monille "kerettiläinen ja uhka".

Kirkkoon vaikuttajaksi mönkimisessä onkin esteitä valtavalle osalle kirkkoon kuuluvista. Ihmisillä on työ. Ja muutkin asiat joita hoitaa. Ja vaikka yritystä riittäisi, ääniä tuskin tulisi. Ja silti päätyisi lähinnä kuluttamaan aikaansa juridisissa taisteluissa kuin asioiden edistämisessä. Jostain syystä tämä puoli tahdotaan piilottaa. Virallinen kirkko ei puhu tästä. Tai syy ei ole jokin. On selvää mikä se syy on. ; Aktiiviset kirkkolaiset ovat mitä ovat. Ja kirkko tasan tarkkaan tietää keitä ja minkälaisia he ovat. Itse asiassa tässä kohden on pakko huomioida se, että vaikka keskimääräinen kirkkoon kuuluva on melko suvaitsevainen ja leppoisa, äänestävä ja aktiivinen kirkkokansa ei tiedetysti tällä hetkellä oikeasti ole kovinkaan maltillista. ; Kun MOT-ohjelman demonisaarnaaja Jalovaaran asioita seulottiin, nousi esiin myös se, että aktiivinen kirkkoväki muodostuu itse asiassa suurelta osin ihmisistä, jotka kuuluvat nimenomaan erilaisiin fundamentalistisiin kuppikuntiin. Valtionkirkko ei toki halua ottaa niihin kantaa kovin ponnekkaasti, koska se korostaisi kontrastia sen tärkeimmän vallanoikeuttajan "4.1 miljonan jäsenen" ja sen toiminnan välillä. Kirkko elää niin kauan kuin se mainostaa että se edustaa ihan tavallista väkeä. Jos tajuttaisiin ero jäsenyyden ja vaikutusinnon välillä, syntyisi kuilu joka todennäköisesti merkitsisi melkoisen massiivista jäsenkatoa. Ehkä tämän asian mainitseminen on sitä kirkon haastamista?

Toki ylläoleva on vain arvailua siitä mitä tämä "kirkon haastaminen" tarkoittaa. Itse olen tällä hetkellä jopa sillä kannalla, että olisin ihan valmis haastamisen sijasta "huastamaan" ihan keskustellen kirkon kanssa monista asioista. Kuten siitä mitä tämänlainen haastaminen ylipäätään tarkoittaa. Toivoisin että kirkon akateemisesti koulutetuilla fiksuilla olisi tarjolla olisi ihan oikeasti relevantteja tavallisen ihmisen käytössä relevantilla todennäköisyydellä vaikuttavia ja tehokkaita keinoja joilla tavallinen ihminen voisi vaikuttaa ihan konkreettisesti siihen että esimerkiksi se kiistanalainen homoavioliitto saataisiin kirkossa tapahtuvaksi toimitukseksi vaikka jo ensi vuodeksi. Tai sitten jos halutaan olla oikeaoppisia, eikä tämänlaista harhaoppia haluta tukea, niin sitten vaihtoehtoisesti kalvinistisvaikutteiset uuspietistiset linjamat, kuten viidesläisyys, tukahdutettaisiin luterilaisesta kirkosta jonka teologiassa kalvinismi kuitenkin on ns. harhaoppi. (Onko oikeaoppisuudella väliä vai ei ole - pick your poison! Suoraselkäistä olisi lopettaa kaksoisstandardi jossa kerettiläisyys ja opinvastaisuus on sallittua joillekin mutta ei toisille!)

Jos kirkolla olisi tarjota jokin relevantti keino jolla agnostikkona voisi olla kirkon jäsen - joka toimillaan konkreettisesti vaikuttaisi siihen valtapeliin jota kirkko poliittisessa maailmassa koko ajan tekee - olisin ihan mielenkiinnolla kuuntelemassa ratkaisuja ja vaihtoehtoja. Ja ennenkaikkea olisin kiinnostunut tietämään mitä tämä "kirkon haastaminen" on ja miksi se on relevantin tehokas keino jotta se motivoisi jäämään laitokseen jonka toimia ja tämänhetkistä sisäistä valtapelitilannetta ei oikein kannata.

Ei kommentteja: