"Aurinkopihan päiväkodin lapset pääsivät kuitenkin näkemään piispansauvan koko pituudessaan. Piispa esitteli sitä heille sen jälkeen kun lapset olivat laulaneet vaarin sauvasta."
(Hämeen sanomat, "Piispa esitteli sauvaansa päiväkotilapsille Rengossa")
Nietzschen maailmassa elämässä oli apolloninen puoli ja dionyysinen puoli ; Apollonisuus on ylevää, jyhkeää ja juhlavaa kun taas Dionyysinen on irrationaalista ja päihdyttävää. Apollonisuus on järkevyyttä korostavaa, kun taas dionyysinen puoli vaatii heittäytymistä.
Tässä kohden ilmoille on heitettävä pellenä olemisen käsite ; Monesti kun joku tekee typeriä asioita, hänelle nauretaan. Heittäytyminen ja riskinotto pitävät sisällään epäonnistumisen ja naurunalaiseksi joutumisen mahdollisuuden. Ja siinä missä Dionyysisen puolen ylikorostus johtaaa jonkinlaiseen sekoiluun, niin Apollonisen puolen ylikorostus johtaa siihen että ei uskalla epäonnistua, eikä salli tätä muillekaan. Nauru onkin vallankäytön väline.
Apollonisuuden ylikorostus on etenkin skeptikon kohdalla relevantti riski. Voidaankin nähdä että se peräti viehättää byrokraattista ihmistyyppiä, joka ei koskaan heittäydy tai ota riskiä naurunalaiseksi joutumisesta. He sitten naureskelevat niille jotka heittäytyvät. Heidän kohdallaan voidaan kuitenkin miettiä että onko heillä oikeastaan mitään minkä pohjalta kokea ylemmyydentunnetta, koska he eivät itse ota koskaan mitään riskejä. Heiltä puuttuu rohkeutta.
Eikä ongelma jää pelkästään skeptikoille. Sillä sen vastapoolissa olevat pseudotieteet tai uskonnot eivät nekään oikeastaan tarjoa mitään automaattista rohkeutta. Sillä usein nekin korostavat apollonista puolta - jopa äärimmäisen vahvasti. Itse asiassa pseudotieteitä vaivaa äärimmäinen apollonisuuden henki. Nehän yrittävät olla nimenomaan apollonisia maailmanselityksiä jotka tarjoavat ymmärrystä ja jotka jäsentävät maailmaa. Niiden kohdalla tämä maailmanselitys vain ei osu tieteellisyyden kriteeristöön. Ongelma ei siis ole siinä että sävy ja asenne ei olisi apolloninen. Vaan se, että tämän apollonisen fasadin takana ei ole substanssia. (Ja dionyysisen ja apollonisuuden kohdalla ei oikeastaan ole korostettava muuta kuin se, että ne ovat ensi sijassa asennetta. Substanssi on sitten niihin liitoksissa oleva, mutta kuitenkin hieman eri asia.)
Apolloninen kirkkokulttuurimme.
Äärimmäisen apollonisuuden voi nähdä esimerkiksi Suomen kirkkokulttuurissa. - Itse asiassa oikein mitään muuta siinä onkin vaikeaa nähdä. ; Tämä näkyy kenties vahviten kirkon suhtautumisessa juhlaan. Tässä kohden mieleeni tulee kuinka Heinimäki on kritisoinut seurakuntaansa sanan "juhla" -käytöstä. Kirkko ei sano sellaisia asioita kuin "on aika arkeen ja aika juhlia" vaan vaihtaa sanonnan "on aika arkeen ja aika juhlaan". Juhlimisessa on dionyysisiä konnotaatioita ja juhla on sen apolloninen vastine.
Nähdäkseni tämä puoli on melko tärkeää. Sillä kun mietitään miksi ihmiset kuuluvat kirkkoon, on tämä hyvin juhlakeskeistä. Kirkosta eronnut kuulee toistuvasti pääasiassa (a) kirkkohäistä. Muutoin kirkko tarjoaakin jäsenelleen etupäässä (b) kasteen (c) konfirmaation (d) hautajaiset ja (e) joulukirkon. Nämä ovat ne syyt joiden vuoksi kirkkoon kuulutaan pääasiassa - toki myös kirkon nuorisotyötä kunnioitetaan, mutta ihmiset hankkisivat kyllä lapsenvahtinsa muualta jos tätä rituaalipohjaa ei olisi.
Ja tästä päästäänkin siihen että modernin kirkon ytimessä on nimenomaan elämyksellisyys. Rituaalit ja juhlat ovat monille tärkeitä. Kuitenkin kirkko tuntuu ohittavan tässä kohden valtaosan potentiaalistaan. Sillä ylikorostaessaan näissä juhlissa sen apollonisia puolia, se on lähinnä rakentanut itselleen pitkän vuosisataisen tradition ihmisten nukuttamisessa. Se, mitä kirkko voisi tässä kohden tehostaa olisikin jonkinlainen karnevalisoiminen. Dionysinen puoli ei vaatisi edes sanan tai mielipiteistön muuttamista. Sillä ilmentäminen ei suoranaisesti koske dogmia vaan sen esilletuomistapaa.
Eikä dionyysisyyden tarvitsisi välttämättä koskea edes rituaalin toteutustapaan vaan siihen ilmapiriiin ja asenteistoon joita sen yhteyteen liitetään (ja joita siihen opetetaan kuuluvaksi). Sillä dionyysisyys on ennen kaikkea asenteessa. Esimerkiksi nöyryyden ja lohdun rooli rituaaleissa voidaan nähdä asiaa ymmärrettäväksi muokkaavaksi ; Voidaan ajatella että ihminen kokee nöyryyttä koska hän on voimaton ja kyvytön ja pieni Jumalan ja maailman myllerrysten edessä. Silloin ihminen tunnustaa dionysisyytensä. Mutta kuitenkin voidaan ajatella että rituaali on itse asiassa maailmaa jäsentävä ja sitä ymmärrettävämmäksi ja hallittavammaksi tekevä ilmiö. Tällöin Jumalan apu saadaan ikään kuin valjastettua. Ihmisen oma tärkeys ja erikoislaatuisuus (Jumalan eli perimmäisen todellisuuden silmissä) korostuu. Rituaalissa korostetaan sitä miten lohdullista on että asian kanssa ei tarvitse olla yksin vaan se lohdullinen apu tulee. (Jumalalta saadaan havuja joskus kun pyytää.) Ja että ihmisten on pragmaattista ja järkevää käydä uskonlaitoksessa jotta asiat todella muuttuvat ja ovat jos eivät täysin hallittavissa niin ainakin enemmän hallittavissa. (Joko koska maailmanselitys tuo järjen tai koska uskomiseen uskomisen teemat nousevat esille ja uskonto tarjoaa kätevästi tunne-elämässä ratkaisun vaikka tosiasioita ei muuttaisikaan.) Tällöin aivan sama rituaali voikin korostaa "egoistista nöyryyttä" joka on äärimmäisen apollonista. ; Apolloninen suhde uskontoon latistuu maailmanselitykseksi, hyötyajatteluksi tai lohdunsaamisautomaatiksi tai byrokraattiseksi käytännöllisyyskysymykseksi.
Joku voisi sanoa että kirkko voisi laittaa toimintaansa enemmän munaa. Pellenä olemisen mahdollisuuden kautta se voisi tuoda mukanaan sitä iloa ja sähköä josta elämän energia muutenkin tulee. Tosin tämä taitaakin olla se suurin kynnys. Sillä pappi ja katujulistaja ovat klassisesti äärimmäisen apollonisia hahmoja. Julistaja ei ota riskiä että häntä pidettäisiin pellenä. Koska apollonisuutta kuvaa väistämättä rohkeuden puute - jossa rohkeutta kompensoidaan lohdulla, hallinnan harhalla, asioiden varmistamisella, epäonnistumisen välttämisellä ja pönöttämisellä - ei kirkko kykene pitämään sisällään tätä kaipaamani munan käsitettä.
Munan käsitettä, jota ei tässä pidä nähdä minään sovinistisena ylimaskuliinisuutena ja symboliikaltaan fallisena viestinä, etenkään kun irrationaalisuus ja tunteenomaisuus jostain syystä liitetään mielikuvissa feminiinisiksi, vaikka tosiasiassa heittäytyvä itseuhrautuva rohkeus attribuuttina on kenties miehekkäin asia maailmassa!
Apollonisuuden paradoksi : Saat juuri sitä mitä yrität välttää.
Itse asiassa uskallan väittää että uuateistien toiminta koetaan uskovaisten puolelta äärimmäisen julmana ja militanttina siksi että uskovaisilla itsellään ei ole kykyä asettua apollonisen roolinsa ulkopuolelle. Koska tätä jaottelua ei nähdä, he juuttuvat omaan apollonisen ihanteen täyttämiseensä. Ja siksi he projisoivat oman negatiivisen tunnemaailmansa vainoksi ja kiusaamiseksi. Erimielisenä oleminen ja tämän puolen argumentointi kun riisuu apollonisuuden voiman. Kun uusateisti kritisoi uskontoa eikä pidä sitä vakuuttavana, hän vihjaa että uskovainen voi näyttää irrationaaliselta. Ja tätä asemaa ei kestetä. Koska uskovainen tietää miten hän itse apollonisesti nauraa pelleille ja mielestään epäonnistuneille. Tämä tunneilmasto projisoidaan kaikkeen kritiikkiin. (Ja valitettavan usein tämä tietysti pitää paikkaansakin, koska uusateistit ovat hekin apollonisia hahmoja.)
Skientismi on äärimmäistä apollonisuutta ja kun kritiikki on skientististä tai sellaiseksi muotoiltua, se on äärimmäinen uhka apolloniselle puolelle. Dionyysiselle puolelle sillä ei sen sijaan ole juurikaan merkitystä. Sillä epäonnistumisen tullen Dionyysinen ihminen katsoo epäonnistuneensa tyylillä ja kokemus on heille opettavainen ja esteettinen. He voivat siirtyä asiasta toiseen eikä tästä tule isoja tunnesolmuja tai tragedioita.
Skeptikkona ollessa olenkin oppinut sen verran, että tosissaan olevia pönöttäjiä riittää juuri uskonnon ja pseudotieteiden puolella. Tässä kohden olen yrittänyt kiinnittä huomiota siihen että epäonnistuuko ihminen tyylillä vai kaatuuko hän pönöttävänä tiedevirheilijänä. Ja paradoksaalista kyllä, mitä pönäkämmin ihminen on apolloninen, sitä lujemmin hän on maailmankuvakeskeinen. Kognitiivinen dissonanssi on apollonisen ihmisen perusongelma. Ja riskejä välttävänä tämä tuottaa suuren ongelman ; Samat ihmiset ovat samanaikaisesti (1) kaikista vähiten valmiita kestämään epäonnistumista ja pelleksi paljastumista ja kuitenkin (2) juuri apolloninen maailma koostuu tosiasiaväiteistä ja argumenteista joihin tiede ja falsifiointiprosessi voi tarttua ja näin riskit pelleksi paljastumiselle kasvavat.
Lopputuloksena on yleensä jonkinlainen asennevammailu. Olen usein korostanut että crankit ovat yleensä äärimmäisen älykkäitä. Sillä he ovat. Kun ihminen prosessoi valtavasti voimavaroja apolloniseen puoleen, syntyy epäonnistumistilanteissa erilaisia älyllisiä puolivoltteja. Tämä puolivoltteilu johtaa kuitenkin myös asennevammaiston syntyyn. Äärimmäisen apollonisille hahmoille ei oikeastaan voi tehdä muuta kuin
hakata heidät muusiksi koska he eivät kestä epäonnistumista ja tämä
tekee heistä kovia. Se on ainut pelikenttä jonka he tuntevat. Koska he eivät osaa epäonnistua tyylikkäästi, heidän roolikseen jää vain yksi asia. He tarjoavat dionysistä kokemusta, kun ympäristö katsoo performanssia jossa heidän pönöttävyytensä paljastuu keisarin uusien vaatteiden tapaiseksi nöyryytykseksi. Kyllähän siitä riittää hupia.
Ja nähdäkseni apolloniselle hahmolle on heidän epäonnistuessaan aivan oikein nauraa. Sillä apollonisuuden koko idea on rohkeuden puute yhdistettynä siihen että ollaan valmiita ja halukkaita pönöttämään autoritaarisesti. Ja monesti tähän liittyy vielä muiden tallaamisen ja pelleksi paljastuville naureskelun ilo - jossa nauretaan myös niille jotka ovat pellejä itsetarkoituksellisesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti