lauantai 1. kesäkuuta 2013

Vieraantumisesta (oleminen ja paikka)

Lontoon Greenwitchissä on Thamesin ali kulkeva tunneli. Se on pari sataa vuotta vanha. Tunnelissa ei voi ajaa autolla, se on pelkästään kävelijöitä ja polkupyöräilijöitä varten. Tämä tarkoitus tulee melko karkeasti siitä että se on kapea ja pieni. Muu ei ole mahdollista. Mikään pakkomielteisinkään anarkisti ei pura autoa ja aja sillä tuon putken läpi. Putki ei ole mikään virallinen nähtävyys, mutta se antaa erikoisen kokemuksan. Kulkiessa voi miltei aistia veden paineen ja meren (tai vähintään kusen). ; Putki ei ole pitkä, sillä Thames ei ole aivan hirvittävän leveä joki. Kuitenkin tämän putken läpi kulkenut törmää maailmaan jotka voisivat olla sadan kilometrin päässä toisistaan. Greenwitchin puolella on yliopiston huikeita rakennuksia, vastapuoli on korostetun köyhää eikä kovinkaan intellektuellia ympäristöä. On kuin putken päässä olisi aivan eri maailmat.

Vierauden ja vierastamisen kokemus on usein tavallaan maantieteen ohjaamaa. Maiden rajoiksi yritetään saada rajajokia. Kuitenkin nämä rajat ovat monesti keinotekoisia tai ainakin ylitettävissä olevia. Ja oikeastaan vasta näin syntyy vierauden kokemus. Ilman kontrastia ei synny kokemusta.

Ja tässä mielessä Heidegger oli hyvin oikeassa selittäessään että vierastaminen ei ole sosiaalisuuden kieltämistä vaan vääristynyttä sosiaalisuutta. Emme esimerkiksi voi vierautua puhelimista. Voimme vierastaa teknologiaa, mutta tällöin joko pelkäämme niihin liittyvää tuntemattomuutta - ne eivät  noudata intentioitamme vaan ovat rikki tai joku muu ihminen käyttää niitä meitä vastaan jollain tavalla joka on mahdollisuus, riski ja usein muotoilematon uhka. Emme vieraannu niistä, ne ovat korkeintaan esilläolevia (vorhandenheit). Ne ovat kappaleita tai välineitä. Heideggerin mukaan vieraantuminen vaatii sen tiedostamista, että toinen on tietoinen ja eksistoiva.
1: Heidegger meni tästä niinkin pitkälle, että hän esitti että ajatus tekoälystä ei ole oikeastaan kysymys. Se on sama kuin kysyisi mikä on numero 7 väri. - Tosin sillä erotuksella että tällä on väliä joillekuille synesteetikoille, kun taas Heidegger korostaa että kysymys on täysin totaalisen mieletön koska siinä yhdistetään kaksi aivan toisiinsa liittymätöntä konseptia. Itse näen että ero ei ole ylittämätön, eli tekoälykysymys on oleellinen vaihtoehto ja että Heideggerin heitto on tältä osin osittain horse laugh. Fenomenologia tuntuukin usein latistuvan tämänlaisiin, että keskustelu voitetaan koska väitetään jotain joka sitten naulataan lähinnä omaan vakaumukseen tai dikotomiseen kahtiajakavaan erittelyyn joita fenomenologit muutoin vastustavat ja korostavat synteesiä tavalla joka usein tuo mieleen itämaisen ajattelin ying-yang -voimineen.

Ajatusta voi kenties hioa eteenpäin siirtymällä Lontoosta myllypuroon. Myllypurossa on silta nro 7. Se on aivan metroradan lähellä. Sillä ei vain tunnu olevan mitään funktiota. Toisin kuin muut alueella olevat sillat, jotka yhdistävät tienpätkiä yhteen, kyseinen silta johtaa täysin läpitunkemattomaan metsään. Tämä on outoa. Ensin voi jopa tuntua absurdilta että tie ei johda vaikka kauppaan, jonkun pihaan tahi muuhun ihmisen rakentamaan. Voi tuntua että tie ei johda mihinkään. Kuitenkin tosiasiassa missään ei ole "ei mikään", ja voidaankin sanoa, että kyseinen silta johtaakin metsään. Tämä ei johda vieraantumisen kokemukseen vaan pelkästään oudon kokemukseen. Outo taas voi olla elähdyttävä. Se opettaa katsomaan asioita uudelta kannalta. Myllypuron pusikkoon johtava silta ja siihen liittyvä "piennar ei vie mihinkään ja ryteikössä ei ole mitään" -asenne voidaan kyseenalaistaa ja uudelleenjäsentää (rekonstruoida, reflektoida, dekonstruoida) ; On erikoista että luonnontila ja periferia usein muutoinkin tulkitaan "Jumalan selän takana olemiseksi" vaikka moni hakee juuri sieltä, metsän rauhasta, yhteyttä Jumalaan. Eli monille nimenomaan kaupunki olisi Jumalan selän takana.

Se, mikä tekee Greenwitchin putkesta vieraannuttavan ei ole outous tai erilaisuus. Ei edes se, onko jollain välinarvoa tai ei. Vieraantuminen vaatii kokemuksen toisen tietoisuudesta ; Greenwitchin kusiputki tuo vieraantumiskokemuksen koska siihen liittyy valtava sosiaalinen kontrasti. Thames erottaa, mutta Greenwitchin kusiputki törmäyttää erilaiset sosiaaliset erkanemiset yhteen.

Persujen sisäsiittoisuus ; Eli kuinka asioita voidaan nähdä metaforana.

Vieraantumisen ei oikeasti tarvitse olla maantieteellistä. Useimmiten se on ideologista tai vain sitä että olemme ihmisiä, emmekä ole toistemme aivoihin kytkeytyneinä millään sellaisella tavalla joka tulee tutuksi "Avatar" -elokuvasta. Näin ollen voi syntyä vahvojakin vieraantumisen kokemuksia. Esimerkiksi kun jutustelin mielestäni aivan leppoisan humoristisesti perussuomalaisista, nousi esille termi "sisäsiittoisuus". Perussuomalaisia moitittiin siitä, että he olivat "sisäsiittoisia".

Luonnollisesti olin huvittunut siitä, että otettaisiin Wrightin polkukerroinmenetelmä ja alettaisiin oikeasti laskemaan sisäsiittoisuusasteita ihmisille. Esimerkiksi Timo Soinin sukupuun tutkiminen tarjoaisi pohjan josta perinnöllisyyden säännöt antaisivat mahdollisuuden arvioida sisäsiittoisuusaste ihan eksaktin estimaatin antavana numerona. Käsittelisin siis perussuomalaisia aivan kuten karjalaumaa. Koska nisäkkäiden sukusolujenmuodostus ja niihin liittyvä perinnöllisyys on samanlaista, voidaankin sanoa että perussuomalaiset ovat tältä osin aivan oleellisesti analogisia karjalauman kanssa.

Tämä koettiin pahana. Ensinnäkin se tietysti kyseenalaisti koko väitteen ja koettiin haastavana. (Minusta se oli vitsi. Jopa hyvä, mutta se oli ilmeisesti aika paska vitsi kuitenkin.) Että tässä sisäsiittoisuus kyseenalaistettiin vaatimalla teknisiä ja kovia laskelmia. Toisaalta tässä korostettiin enemmänkin ideologista sisäsiittoisuutta. Vieraantuminen maahanmuuttajista olisi siksi sosiaalis-ideologista vieraantumista. Ajatus ei ole huono eikä vertaus metaforana ole tältä osin huono. Kuitenkin tästä vitsistä nousi melko suuri vieraantumisen tunne ja tilanne kuivi kasaan. Ei ollut oikein intoa jatkaa keskustelua tälläisen keskusteluympäristön vallitessa. (Jos ei edes vitsiä ymmärrä sanon minä, jos ei osaa edes vakavilla asioilla olla pelleilemättä ja yritätisi edes joskus ymmärtää ajatellee vastapuoli.)

Tämä vieraantuminen voidaan liittää Heideggerin fenomenologisiin näkemyksiin sosiaalisuudesta. Hän nimittäin näki, että eksaktiuden sijaan asioilla on oma määreensä. Esimerkiksi Greenwitchin putki voidaan mitata metreinä, mutta se että se on kuljettava kävellen ja se on loppujen lopuksi ahdast putki, jossa kosteus ja meri on miltei aistittavissa vähintään mielikuvissa muuttaa putken "itseään pidemmäksi". Heideggerille "viisi minuuttia" ja "tupakanmittainen tauko" ovat molemmat omia määreitään.

Mutta ennen kaikkea Heidegger on hyvä jos katsotaan "persujen sisäsiittoisuutta" ideologiaa kuvaavana metaforana eikä konkreettisena geneettisenä ominaisuutena. (Eugeniikkavitseille on aina paikkansa, mutta unohdetaan ne nyt tällä kertaa.) Heidegger nimittäin luokitteli sosiaalisuuden hyvin tarkasti, ja osan sosiaaliseksi tulkitusta hän itse asiassa määritti lankeamiseksi (verfallen). Niissä sosiaalisuus on pseudoa, siis vähemmän sosiaalista kuin vieraantuminen. Ja hän huomasi asioita joita tulisikin huomata ; Monesti sosiaalisuus sekoitetaan esimerkiksi (a) äänekkyyteen (b) siihen, että puhuu paljon (c) siihen, että on hiljaa kun toinen puhuu (d) siihen, että on taitava retorinen sanankäyttäjä joka osaa viestittää. Ja niin edespäin.

Heideggeristä esimerkiksi juoruaminen ja toisten asioiden uteleminen on oleskelemattomuutta. Niissä kommunikaatiota tehdään kommunikaation vuoksi. Esimerkiksi siksi, että halutaan rikkoa hiljaisuus, tai koska halutaan udella toisesta tietoja tai levittää toisista tietoja. Karkeasti sanoen kaksi pahinta päätapaa langeta on se, että
1: Yli -innostuu itsestään. Silloin ihminen katsoo asioita omasta kannastaan ja levittää tätä eteenpäin ajatellen että tämä itseriittoinen itsereflektio on oleellista ymmärryksen lisäämistä. Tällöin ihminen voi lähteä vaikka debatoimaan jotta voi levittää omaa ideologiaan, käännyttää muita. Toinen ihminen unohtuu helposti ja muuttuu välineeksi. Hyvätkin intentiot voivat tällöin saastua.
2: Ihminen suhtautuu toisiin miettien samanlaisuutta ja erilaisuutta. Tällöin ihminen ei siis vain huomaa tuloeroja, vaan luokittelee itsensä niiden kautta. Ihminen haluaa tällöin esimerkiksi tehdä vaikutuksen muihin erottautumalla. Tai sitten haluaa korostaa mukaankuulumistaan samankaltaistamalla itseään. Ihminen siis katsoo ympärilleen ja näkee että toinen ihminen on kauniimpi (tai rumempi), joku toinen rikkaampi (tai köyhempi), joku kolmas fiksumpi (tai tyhmempi) .... Kaikki on vertailua. Asiat voivat olla itsessään totta, mutta vaikeus on siinä että näistä eroista tehdään "ylirelevantteja". Tässä riskinä on sekä itsetarkoituksellinen erikoisuudentavoittelu että tasapäistyminen massaksi.

Nähdäkseni juuri tämä pseudososiaalisuus kattaa yhteiskuntaa. Sen tuottamaa vieraantumista on käytännössä mahdotonta välttää. Emme keskustele vaan pseudokeskustelemme. Näkisin että internet itse asiassa vahvistaa tätä. Sillä se yhdistää samalla tavalla kuin Greeenwitchin putki ; Se helpottaa ohipuhumista että omalle itselle vieraiden kohtaamista. Tämä voisi teoriassa rikastaa, mutta ihmiset ovat käytännössä niin "ideologisesti sisäsiittoisia" että myös riskejä konkretisoituu merkittävissä määrin. Keskustelupalstat voisivat tuntua pseudokeskustelun ytimeltä mutta itse asiassa sosiaalinen media ja blogit ovat äärimmillään tämänlaista. Blogeissa on teksti, ohjelmanjulistus tai muu sanominen ja kommentit jotka kattaa se, että muut huutavat yksisuuntaisesti. Yksimielisiä ollaan korkeintaan siitä että ollaan erimielisiä (joskaan aina ei edes tästä) ja silloinkin syyt erimielisyydelle nähdään eri tavalla. Vääräoppinen on outo, josta vieraannutaan.

Tulkintaesimerkki : Feminismi, vertailu ja kysyminen

Ja vaikka esimerkiksi feminismissä tätä yritetään ideologiatasolla välttää, niin heidänkin parissaan keskustelu redusoituu yleensä nimenomaan siihen että keskustellaan vaikkapa tuloeroista. ("Kenen euro on sattumalta kenen jalkojenvälielimen mitan verran lyhyempi." -tyylisesti.)  Usein näissä peräti erottaudutaan täysin ihmisistä. Feministi ei puhu omasta palkastaan vaan keskimääräisestä naisesta ja keskimääräisestä miehestä. Ja tässä tuijotetaan sitten "olan yli" muita ja attribuoidaan maksimaalisesti. Samalla kun naiset tappelevat tuloeroista ja miehet valittavat armeijasta tai lasten huoltajuuskysymyksistä, he korostavat että nämä erot ovat paitsi olemassa, niin myös relevantteja. Tämä ei kenties itsessään ole väärin, esimerkiksi raha on vallan ja elämän eri tavoitteiden saavuttamisen kannalta yksi olennaisimpia tekijöitä, mutta siltikin feministi kyllä loukkaantuu jos joku korostaa että he ovat pinnallisia rahanperässäjuoksijoita.

Nähdäkseni tämän ongelman voikin tiivistää Heideggerin tapaan suhtautua kysymiseen. Hän näkee kysymyksen aina hyvin kontekstisidonnaisena ; Tässä maailmassa retorinen kysymys ei oikeastaan ole kysymistä ollenkaan koska kysyminen on aina etsimistä. Kysymisen tarve itsessään on jo kannanotto siihen että etsimiseen on tarvetta. Lisäksi koska kysymys muotoillaan, siinä on aina väistämättä jonkinlainen kohde. On kysytty (das gefragte) josta kysytään jotain tiettyä piirrettä tai asiaa (das befragte) ja tällä kysymyksellä yleensä tähdätään johonkin tavoitteeseen (das erfragte). Lisäksi kysymyksellä on kysyjä (der frager). Tämä voi tuntua omituiselta, mutta kun asiaa pyörittelee, voidaan päätyä melko lailla arkimieleenkin taipuvaan näkemykseen siitä, että kysymyksessä on aina jokin ennakoiva näkemys, puute tiedoissa ja tarve korjata asia jokin seikan vuoksi. Kysymys on väline. Kysymys vaatii siis kontekstin, jossa huvittavaa on se, että jopa vastaaja joutuu huomioimaan asioita. Vastaanottajalle on oleellista kertoa eri vastaus sen mukaan mikä on tilanne.

Palatakseni Greenwitchin putkeen, niin Cutty Sarkin lähellä oleva turisti saa aivan erilaisen ohjeen siitä miten hän pääsee joen toiselle puolelle kuin polkupyöräilijä tai autoilija. Turistia voidaan jopa varoittaa että se vastapuoli ei ole niin hirveän kaunis tai turvallinenkaan. (Lontoossa on tosin paljon pahempiakin alueita.) Polkupyöräilijä neuvotaan "kusiputkeen" koska se on melko lyhyt ja nopea ja siksi kätevä. Autoilijalle putkea ei voida edes neuvoa koska autoa ei voi ajaa putken låpi. On kerrottava reitti jossa on silta. Ja niitä on kauempana ja tämä vaatii kiertämistä. Maantieteellinen mutka voidaan kiertää, mutta se vaatii kuitenkin hyvin syvää ymmärrystä sekä maantieteestä että ihmisistä ja tilanteista. Vastaava ongelma on vielä vahvempi silloin kun etsimme yhteisymmärrystä eri maailmankuvien välille. Valitettavasti tässä kohden tilanne on käytännössä se, että kanssaolemiseen tarvitaan kaksi. (Kysyjä ja vastaaja.)

Tiede ja filosofia taas tekevät kysymyksiä. Ja vaikka tasa-arvoisuus ei teknisesti ottaen tarkoita samanlaisuutta - voit olla läski tai laiha mutta samanarvoinen - niin kuitenkin mukana on tärkeänä elementtinä henki siitä että ihmistä ei kohdella eri tavoin sen mukaan mitä ikää, rotua tai vastaavaa hän edustaa. Tämä johtaa siihen että on kysyttävä samanlaisuuteen ja erilaisuuteen liittäviä kysymyksiä. Ja keskustelu joka nostaa näitä esiin olettaa että ne ovat relevantteja. Fenomenologia johtaakin usein hankaluuksiin koska perusteltu filosofia ja tiede kysyvät ja hakevat vastauksia. Tämä johtaa käytännössä väistämättä jollain tavalla Heideggerin "langenneeseen sosiaalisuuteen". ; Näin vaikkapa feministeillä on tavoite kun he hankkivat vastauksia vaikka tuloeroihin. Intentiot värittävät kaiken. Siksi tasa-arvo nouseekin usein tasa-arvottomuuskeskusteluksi joka muotoutuu aina väistämättä joksikin jota Heidegger tuomitsisi.

Valitettavasti tämä saattaa olla väistämätöntä. ; Tämä voidaan ymmärtää jos tajutaan miksi fenomenologit ovat usein riitelemässä skientistien kanssa. Heideggerin näkemys nimittäin helposti korostaa sitä, että valistus tekee lehmänkauppoja todellisuuden kanssa ja valmistaa karhunpalveluksia ihmiskunnalle. Sillä kun maailmaa tehdään tieteen tavoiteltavaksi, tätä käsitellään erojen kautta ja luokitellen. Asiat vaikuttavat toisiin asioihin. Samalla kun saamme objektiivista tietoa maailmasta, jaamme itseämme ulkopuolelle ja tämä tulkitaan vähentymiseksi. Heideggerin maailmassa tiede vieraantuu koska sitä tahraa ympäriinsä leviäminen. (Tavallaan "kontekstien kadottaminen yleispätevyyden vuoksi".) Teoria elää "omaa elämäänsä" muiden tutkijoiden kautta, ja esimerkiksi kriitikko voi tulkita asiaa sellaisesta näkökulmasta että itse ei tunnista oman samomansa sisältöä. Kun ei samastu siihen kritisoituun tai vieraan näkökulman muokkaamaan käy niin että menetämme kykyämme tunnistaa sitä omaa ajatustamme omaksemme.

Nähdäkseni tämän ongelma on juuri siinä että teoriat ja ideologiat ovat meille "miltei ihmisiä" elleivät jopa enenmmän. Feministisen rahanjakokeskustelun syvin ongelma ei ole se, että puhutaan tuloeroista, vaan juuri siitä kun usein puhutaan jostain muusta kuin tälläisestä konkreettisesta piirteestä. Lisäksi ongelmana on se, että feminismi liitetään omaa identiteettiin ja feminismin kritiikki loukkaa feministiä. Teoria on siis kommunikaatiota eikä pelkkää informaatiota. Kommunikaatio taas on suhteessa yksilön väärässoloon, oikeassaoloon ja tätä kautta identiteettiin. ~ Ja tämä ei tietysti koske vain feminismiä. Feminismi on vain esimerkki, joka heijastelee muitakin ideologioita - ja esimerkiksi itseäni.
1: Heidegger kuvasi sitä miten ihmiset katsovat käsiään mutta eivät näe kappaleita lihaa ja luuta. Kädet ovat tietysti myös tätä. Ideologiatkin ovat vähän samanlaisia. On vaikeaa suhtautua oman lempi -ideologian moitteeseen, se kun on parhaimmillaankin vähän sama kuin kuuntelisi sitä miten läkäri selittää sitä miten amputaatio olisi vaikka kuolion vuoksi suoritettava. Ja huonoimmillaan sitä että joku psykopaatti päättää karsia ruumiinjäseniä koska on psykopaatti. (Yleensä sitä, että kuntelee toisten väkivaltafantasioita joissa omia käsiä ensin haukutaan vaikka liian pieniksi ja neitimäisiksi.)

Tämä ei kuvaa pelkästään feminismiä vaan se on mukana kaikessa. Omaksi kokeminen ja sen loukkaamattomuus sekoittaa, koska yht'äkkiä emme käsittelekään asioita kappaleina vaan itsenämme. Tämä on nähdäkseni se, mikä fenomenologiassa on huonoa. (Siinä on paljon hyviäkin juttuja, siksi tätä blogaustakin oli hauskaa kirjoittaa.) Toivoisinkin siksi vähemmän fenomenologian tuhoa (jonka se sen nykymuodossa poliittis-ideologisessa vallankäytössä sovellettuna ilmiönä miltei ansaitsisi) ja enemmän jotain jossa rakennettaisiin eksistentiaalinen näkemys tieteestä joka antaisi mahdollisuuden tunnustaa että tieteenteko ja teorioidenpyörittely on hauskaa läsnäolevaa, kokemusta elähdyttävää "täälläolon työtä", jossa niiden objektiivisuusvaatimus ei ole pelkän vähättelyn ja halveksunnan kohde, "väärää asennetta". Heidegger itse esimerkiksi hylkäsi sen, että matematiikan kätevyys tieteelle selitettiin jotenkin. Hän ei pitänyt siitä että Newtonin matemaattinen fysiikka toimisi koska Newton sovelsi matematiikkaa puhtasti ja ahkerasti. Hän ei myöskään pitänyt siitä, että matematiikka sopi koska se käsittelee monenlaisia erilaisia tilanteita ja miettii niiden yhteisvaikutuksia ja seurauksia, ja siksi Newton huomioi enemmänkin empiriisiä samanlaisuuksia ja eroavaisuuksia ja tämä empiirisen aineiston läsnäolo oli syy miksi matematiikka saatiin mukaan, sivutuotteena. Heidegger näki vain sen, että luontoa konseptualisoitiin matematiikalla ja sitten saatiin matemaattisia tuloksia. Ja että tässä vain vertailtiin asioita. (Tästä haluaisin irrottaa. Haluaisin että voisimme kysyä ja kenties joskus, kun oikein yrittäisimme, voisimme myös vastata.)

Ei kommentteja: