keskiviikko 5. kesäkuuta 2013

Sheeplet

Hiiohoi! Reptiliaanien chemtraileja näkyvissä! Aivan arkinen ja tavallinen asia.
Salaliittoteoreetikkojen kanssa kohdannut törmää toistuvasti huvittuneeseen tunnelmaan. Syy on se, että vaikka normaali ihminen pitää salaliittoteoreetikkoa hoopona, on salaliittoteoreetikko peilikuvallisesti samaa mieltä. He ovat jopa itsetyytyväisiä siitä että he kykenevät näkemään jotain jota sheeple ei näe - tai kykene hyväksymään. He kokevat täten nousevansa keskiverron yläpuolelle, olemaan keskivertoa parempia.

Salaliitot eivät tässä kohden ole poikkeuksellisia. Ilmiö näyttää peräti yhteiskuntamme ytimeltä. Syynä on "keskiverto" johon halutaan kuulua "normaaleiden" joukkoon. Mutta samalla täytyy myös jotenkin irtautua tästä ettei oltaisi "taviksia". Tavis taas on juurikin "keskiverto ihminen", tosin jonkinlaisessa banaalissa muodossa. Attribuutit vaikuttavat samoilta.

Tarinankerronnassa tavallisuus näyttäytyy erikoisesti. Elokuvissa sankari tavallisesti uneksii tai ihannoi tavallista elämää. Häneltä kuitenkin jotenkin riistetään tämä ja siksi sankari ylittää tavallisen jotta voisi olla tavallinen. Tässä kohden "sivulliset tavalliset ihmiset" ovat suojeltavia. Tosin tässäkin on usein hitusen halveksunnan sävyjä  -etenkin supersankarielokuvissa, mutta vähemmässä määrin myös muissa genreissä - tavalliset ihmiset ovat sellaisia että he eivät tule toimeen omilla voimillaan. Heidän ainut lohtunsa näyttää olevan ignoranssissa. Tavallinen ihminen kävelyttää koiria (koska heillä ei ole päämäärää vaan lenkinomainen rutiini) ja tekee vastaavia asioita. Ja hän voi tehdä näin vain koska hän ei tiedä siitä suuresta pahasta ja totuudesta mikä tässä kyseisessä tarinassa onkin se Suuri Paha.
1: Karkeasti ottaen "tavis" näkee unia sankaruudesta. Sankari sen sijaan näkee unta "tavallisista konservatiivisista hyvistä arvoista". Kaikki uneksivat toistensa maailmasta, joista tavis ei kykene saavuttamaan sankaruutta jota haluaa ja sankarilta tavallisuus on riistetty. Tosin sillä erotuksella että sankari ei koskaan näe sankaroimisunia, paitsi jos kyseessä on syyllisyysteemainen tarina. Kun taas tavis voi korostaa ignoranttiuttaan jopa siten että heidän unelmansakin ovat kliseitä ja pinnallisia.

Tarina ei ole kuitenkaan kaikki. Tavallisuus on politiikassa hyvinkin ambivalentti. Ja se on käytännössä aina kaksoismerkityksessä.
1: Esimerkiksi konservatiivilla tavallinen kansa on se punaposkinen ja reilu, jolla on vankka arvoperusta ja joka estää kaikkia poikkeavia radikaaleja rikkomasta kaikkea. Samalla tämä kansa on myös jotenkin säälittävä, jota pitää suojella usein yhteisöllisyyttä ja uskoa ja muuta vastaavaa apuna käyttäen, koska he eivät osaa suojella itseään ja ilman ylläpitoa heidän sisällään oleva turmeltuneisuus tulee esille. ~ Konservatiivi elää perinteestä ja yhteisöstä ja tähän vaaditaan keskivertoon ja yhteisöön luottamista. Uhaksi pitää kuitenkin nähdä yhteisön arvopohjan rapistuminen ja tähän tarvitaan "tyhmä kansa" joka on esimerkiksi luterilaisessa hengessä perisynnin turmelema ja pohjimmiltaan pahaan taipuvainen. Eli hyvä kansalainen pysyy yllä vain uskonnollisella indoktrinoinnilla, jolla sitten oikeutetaan kulttuurilla hallinta. (Pahimmillaan teokratiaan asti.) Kansaa voidaan koijata esimerkiksi "mummojen hyvinvointiin verrattuna irrelevanteilla liberaaleilla muoti -ilmiöillä hössöttämisellä" tai tuudittaa heidän järkensä ja itsepuolustuksensa ruususen uneen "ylenpalttisella hyysäämisellä".
2: Samoin liberaalit usein arvostavat keskivertoa ihmistä yksilönä. Samalla tätä kuitenkin pidetään jotenkin koijattavana. Että kun he ovat intellektuelleja, ja silti maailma on heille mysteeri, niin mitenkä se rakastettava pohjimmiltaan hyvä tuulipukukristitty voisi ilman tälläistä intellektsiaa selvitä paremmin? ; Demokratiassa liberaali luottaa kansalaiseen mutta samalla hän pelkää populismia.

Kaksoismerkitys on omituinen. Mutta siihen on syynsä. George Simmel kuvaa elämistä prosessina jossa haemme samastumista ja yksilöllisyyttä samanaikaisesti. Haluamme kuulua ryhmään, emme menettää itseämme sille.
1: Yhteyteen kuulumisessa samastuttavana on vaikka se, että haluamme olla yhdessä. Tai se, että loppujen lopuksi ihmisten ominaisuudet ja mieltymykset eivät ole niin satunnaisia kuin voisi olettaa. Jokaisella ihmisllä on monia aivan tavallisia piirteitä ja ominaisuuksia. (Voimme olla pitkiä mutta normaalipainoisia ja normaali älykkyisiä.) Ominaisuudet voidaan usein nähdä "gaussin käyrällä". Ja niitä kuvaavat korrelaatiot voivat olla hyvinkin ennustettavia. Ne jopa liittyvät toisiinsa ennustettavilla tavoilla, jopa abstrakteissa mielipideasioissa. (Perussuomalaiset ovat keskimääräisesti sekä tiettyä mieltä maahanmuutosta että tiettyä mieltä EU:sta.)
2: Kuitenkin tätä keskivertoistumista vastaan sotii se, että ihmisillä on paljon ominaisuuksia. Näin ollen suurimmalla osalla ihmisistä on ominaisuuksia jotka eroavat keskiverrosta radikaalistikin. Keskiverto kansalainen on ns. reaaliabstraktio ; Se kuvaa ilmiöitä laajasti, mutta sitä ei voida käytännössä yksilöidä yhteen ihmiseen joka olisi tästä malli/excemplar. Me kaikki olemme yksilöitä (ja tämän määrää tavallaan jo se kuiva tilastotiede). ; Individualisointia lisää myös yhteisöllisyys. Me perustelemme oikeutustamme yhteisöön kuulumisesta helposti jollain tiedolla, taidolla tai osaamisella. Työ tai sivistys tai ilo jota tuomme yhteiskunnan muille ihmisille ovat jotain joilla erottaudumme. Emme voi jäädä keskiverroksi vaan meidän on jotenkin "brändättävä" itsemme.

Tavis edustaa yleistä mielipidettä, että on jotenkin muiden alapuolella. Syyksi tähän voidaan nähdä se, että tosiasiassa tavismielikuvaa värittää ihmisen psykologinen omituisuus. Emme näe maailmaa niin kuin se on. Sotkemme konsepteja erityisen syvällisesti. Näemme keskiverron samanaikaisesti tilastollisesti että eksistentiaalisesti. Näiden välillä oleva ero on Lake Wobegon effectin suuruinen. ; 80% ihmisistä ajattelee olevansa keskivertoa älykkäämpi. (Ja muutenkin keskivertoa parempana olemisen kokemus kattaa kaikissa hyvissä asioissa keskivertoa yleisemmin.) On selvä kontrasti itsestä olevan mielikuvan että tilastollisen mallin välillä. Me emme vain tätä eroa huomaa - paitsi tilastollisena ilmiönä tieteessä. Ja silloinkin on havaittu että ihmiset eivät suinkaan hyväksy tätä vaan ajattelevat että tämä harha koskee toisia, ei itseä.

Tämä näkyy itse asiassa ongelmallsiesti julkisuudessa. Suhde tavalliseen on aina ambivalentti tai jopa pahempaa - ironinen.
1: Moni ns. tositv -ohjelma voidaan nähdä karnevalisoitumisena jossa korostetaan sitä että taloon joutuvat ovat erikoislaatuisia, Eli BB -talo on friikkishow. Että sinne mennään korostamaan omaa ainutlaatuisuutta.
2: Toiset taas korostavat että BB -talo on täynnä taviksia. Eli siellä on ihmisiä joilla ei ole mitään merkittäviä omalaatuisia piirteitä. Julkisuutta ei ansaita vaan ainut outo on korkeintaan se puite. Eli että kuvataan ja viinaa riittää. Tätä voidaan tällöin pitää jopa nyky-yhteiksunnan rappeutumistilan karnevalisoimisena ja tämän rappiotilan paheksuntana. Eli BB -talossa olisikin "pienin yhteinen nimittäjä", se keskivertoinen tavis joka on huonompi kuin 80% ihmisistä.

Eikä kirkkokaan ole immuuni tälle. "Kotimaa" -blogissa kirjoiteltiin miten häistä yritetään tehdä karnevalisoituja spektaakkeleita. Että pitää olla pellehyppyjä helikopterista. "Työpaikkani Vanha kirkko on saanut kyseenalaisen kunnian isännöidä kaupallisen Neloskanavan Kuninkaallisia häitä suorana lähetyksenä tiistai-iltaisin klo 20 jo neljä kertaa. Vielä toinen mokoma on kestettävänä. (Tämä oli ilmiselvä piilomainos, mutta kukaan ei kuitenkaan taida maksaa minulle mitään?) Tiedättehän tuon ohjelman, jossa selostajat puhuvat mauttomuuksia papin puheen, Raamatun luvun, urkumusiikin, kuoroesitysten ja rukousten päälle? Jossa aina välillä seurataan kaupallisia tiedotteita? Jossa morsiamen puku on kaiken A ja Ö? Lyhyesti sanottuna: Ohjelmaan mahtuu kaikkea muuta paitsi Jumalan sanaa. Mitäs vitsiä siinä sitten on kirkkoon tulla? Paitsi ehkä komeat kulissit?" Erottautuminen on "yksilöllistä", vaikka tosiasiassa kaikki haluaa sitä. Ja itse asiassa tässä tuhotaan kaikki erikoisuus itse rituaalista. Pyhä menee rikki jos se tungetaan yhteen profaanin kanssa. Hengellisesti tai ainakin teologisesti asialla on iso merkitys.

Itse tulin katsoneeksi kyseistä ohjelmaa. (Perustelu, olin tietokoneella ja se sattui olemaan päällä se televisio. Sillä minähän en ole tavallinen, tai siis olen tavallinen mutta en harrasta noin banaaleja keskivertoisia asioita tai siis...) Oma tuntemukseni oli lähinnä se, mikä usein on. Eli että Jumalan sana osuus oli tylsää. Haukotus pyrki suuhun ihan väkisin, etenkin jos yritti kuunnella niitä puheen sanoja ja käsitellä niitä. Syy on se, että rituaali on mikä rituaali on. Toistuva asia.

Tämä on itse asiassa merkittävä yksityiskohta. Sillä esimekriksi initiaatioriittejä "on perusteltu kognitiivisella dissonanssilla" ja sen välttämisellä. Taustalla on ajatus siitä että ihmisillä on mielikuvissa tietty identiteetti johon liittyy tietyt oikeudet ja velvollisuudet. Kutienkin esimerkiksi teinit ovat siitä vittumaisia että he eivät ole lapsia mutta eivät he kyllä ole mitään aikuisiakaan. Tämä aikaansaa hämmennystä ja ahdistusta. Tätä halutaan vähentää poistamatta itse konsepteja (vaikka maailma/luonto itse asettaa niiden rajat kyseenalaisiksi ja epämääräisemmiksi, eli niiden kuvaus on huono ja epätarkka teoria). Siksi johonkin vedetään keinotekoinen raja, jossa initioidaan eri olemukseen. Raja on kenties mielivaltainen mutta se auttaa ihmisiä palauttamaan jäsennyksen. Rituaalin toistuminen aina samanlaisena taas oikein vahvistaa sitä että "Katsokaa kaikki, täällä ei ole mitään nähtävää!" Rituaali ja Pyhä liitetään nykymaailmassa ja mielikuvissa nimen omaan juhlaan ja irrottautumiseen. Kuitenkin rituaali ja Pyhä ovat tarjonneet keinon palauttaa poikkeuksellisuus arkeen. Pyhä ja rituaali arkipäiväistää asioita (tavallaan/yhdeltä kantilta).

Arki on nähtävissä rutiinin kautta. Tätä yritetään rytmittää juhlilla. Nykyään juhlan halutaan olevan erityisesti jonkinlainen todellisuudesta vieraantumisen kokemus. Perinteiselle kirkolle olisi kuitenkin luontevampaa mennä vaikka kastamaan lapsia autoparkkiin kuin tehdä pellehyppyhäitä. Sillä ensimmäinen selittää uskon kuuluvan arkeen ja elämään kun taas pellehyppy jotenkin dekonstruoi ja kyseenalaistaa koko uskon ytimen.
1: Arvokkuudesta halutaan pitää kiinni. Ja nähdäkseni kirkon ei kannata muuttaa ritualistoaan. Sillä kun sen asiakastyytyväisyyttä katsoo, ei voi kuin huomata että "kasuaalirituaalit ovat kirkon hittipalvelu" ; Itse asiassa kirkolla on jopa pieniä vaikeuksia siinä että osa nuorista liittyy kirkkoon, käy häissä ja eroaa sitten kirkosta. Eli rituaalit nähdään tärkeiksi, kuuluminen ei. Ei välttämättä pidä mennä sössimään jos konsepti toimii. Rituaalit tehdään jotenkin omituisella tavalla oikein. (Minä en tiedä mikä tämä on, minua vaivaa kirkossa aina ääretön tylsistyminen ja haukotus. En oikein edes kehtaisi varmaan mennä jumalanpalvelukseen kun on vähän noloa haukotella epäkohteliaasti sen ainoan läsnäolevan seurakuntalaisen nähden.)
2: Toisaalta esimerkiksi nelosen sinänsä omituinen "kommentoidut häät" -tyylinen ohjelma joka sopii omituiseen nykymaailmaa jossa on asiallista tehdä ohjelmia kuten "rakas, minusta on tullut huomiohuora".
Ja toisaalta jos peijaiset ovat se, miksi kirkkoon kuulutaan voi olla ihan fiksu strategia tehdä tästä se minkä kehittämiseen keskitytään. Tällöin kirkosta tulisi kuitenkin jonkinlainen markkinatutkimuksilla rituaalejaan päivittelevä palveluntarjoajataho, joka tarjoaa elämään irrottavaa viihdettä. (Pyhä ei siis ole arjessa vaan elämää suurempaa. Sopii sekin tavallaan kirkon teologiseen metafysiikkaan. Mutta henki kyllä muuttuu oleellisesti tässä prosessissa.)

Papinkin on helppo halveksua pellehyppyhääkansalaista sheeplenä, vaikka samalla hän tietysti rakastaa keskivertoista tyhmempääkin seurakuntalaista, noin ideaaleissaan ainakin. Jos Pyhän teologiaa haittaa se, että se pitää sitoa joko arkeen olematta banaali tai juhlaan olematta makaaberi tai mahdollisesti painoteltava (kenties epätyydyttäväkin) kompromissi näiden kaikkien piirteiden kanssa, niin ei hätää. Täsmälleen sama ongelma on meillä kaikilla muualla. Ihan profaaneissakin ulottuvuuksissa. Sillä vähintään aina kun katsomme televisiota, siellä on joku tavis joka on julkisuudessa vaikka tosiasiassa taviksilla ei ole julkisuutta - he vain haluavat julkisuutta. Emme kuitenkaan halua olla kuten nämä tavikset, sillä olisimme erilaisia ja kiinnostavia, omia rikkaita yksilöitämme. Mutta emme kuitenkaan mitään erikoisuudentavoittelijoita.
Dolly Lammas, Lontoon "Science Museum"in näyttelyesine.
Aivan tavallinen lammas. Kloonilammas. Maailmankuulu.
Nimeltä kutsuttu lammas, joka ei ole taatusti se kadonnut tai musta.

Ei kommentteja: