lauantai 29. kesäkuuta 2013

"Prososiaalisuus"


Uskonto merkitsee monelle ns. "prososiaalisuutta". Tässä korostetaan sitä että uskonnon sosiaalisuus toimii kahteen suuntaan : Uskonnossa ollaan yhdessä ja muodostetaan sosiaalinen piiri. Että autetaan muita ihmisiä. Uskonto myös kannustaa molempiin toimintoihin.: Vain uskonnon kerrotaan antavan altruistisen arvomaailman, yhteisön ja hyväntekeväisyyden. Nämä ovat se "prososiaalinen" kolmikko jonka valossa uskonto on erityisen kunnioitettavaa, hyvää ja kaunista.

"Friendly atheistin"  Hemant Mehta nostaa esiin sen, miten ateisteja usein syytetään siitä että heiltä puuttuu tämäntapainen prososiaalisuus. Hän osoittaa varsin vakuuttavasti syytöksen jossa oli sanottu julkisuudessa että "funny how you don’t see organized groups of secular humanists giving out hot meals." Tosiasiassa ateistit ovat auttaneet monestikin, jopa varsin näkyvillä ja mittakaavallaan suurilla tavoilla. Syyttäjä puolustautui datan tullessa esiin että ateistit ovat yksilöitä ja he eivät ole järjestöjä tai organisaatioita. "It is certainly true, as my critics point out, that secular humanists, including atheists, can be incredibly generous. I never meant to imply they weren’t. But they are not organized. The effects of this post-modern atomization is something I’ve been trying to puzzle through for most of my career." Eli vaikka esimerkiksi uusateistit ovat kaikkea muuta kuin postmoderneja - he ovat empiristisiä ja muutoinkin enemmän valistushenkisiä humanisteja kuin postmodernisteja - heitä syytetään atomisoituneeksi ryhmäksi. Ja jostain syystä ratkaisevaa ei ole se, kuka tekee hyvää vaan onko tämä organisaatio. Asiaa mutkistaa tietysti se, että ateistejen avustukset olivat monesti ateististen organisaatioiden tekemiä. Ja asian tekee tietysti merkittäväksi se, että ateistit eivät ole yhtä innostuneita rahankeruusta jäseniltään kuin uskovaiset organisaatiot kuten megakirkot. Tämä ohitetaan, koska tärkeintä on bashata ateisteja, tosiasioista huolimatta. (Väitteiden kumoaminen konkretialla voi aina kutsua nimellä "completelly unnecessary comment".)

Mutta moni tietysti hyväksyy että ateistit voivat olla hyväntekeväisyysihmisiä. Usein korostetaankin että tämänlainen kahtiajako on turhaa. Ei ole niin että jos ateistit eivät auta, uskovaiset ovat hyviä tai päin vastoin. Ne ovat toisistaan riippumattomia elementtejä. Ja uskonto on käytännössä aina kaunista sosiaalisuutta koska muutoin siitä erottaisiin. Tämä on tietysti monesti ongelmallinen näkökulma, koska esimerkiksi Jehovan Todistjien määrä maassamme näyttää riippuvan enemmän Jehovan Todistajien lisääntymisestä kuin heidän käännytystehostaan. Joillakin uskonnoilla menee vielä tätäkin huonommin. Tuore uutinen käsitteli vanhoillislestadiolaisuutta. Siinä on taustalla erikoinen mutta varsin helposti tajuttava logiikka. "Yli puolet vanhoillislestadiolaisiin perheisiin syntyvistä lapsista irtaantuu myöhemmällä iällä lestadiolaisuudesta. Tämän seurauksena liikkeestä lähteneitä on enemmän kuin jäseniä, joita arvioidaan olevan 120 000. Näin väitetään Uskontojen uhrien tuki -yhdistyksen tutkimuksessa. - Vanhoillislestadiolaisten määrän pitäisi kasvaa suuren lapsiluvun vuoksi eksponentiaalisesti, mutta näin ei ole tapahtunut."

Monissa uskonnoissa ja uskonryhmissä tilanne onkin juuri tämänlainen. Monia ajatus voi yllättää, mutta tosiasiassa juuri uskonryhmän julmuus ja väkivalta on sen prososiaalisuuden ydinmehua ja sitovinta liimaa. Ja tämä ei ole syytös. "Epiphenomissa" tuotiin esille tutkimus jossa oltiin havaittu että esimerkiksi ekstreemit rituaalit sitovat prososiaalisuuteen. Hyvin monissa tunnetuissa valtauskonnoissa - ei toki kotoisessa kristinuskossa - onkin varsin suuria linjamia joissa erilainen itsekidutus on osana uskonelämää. Jos sosiaalisuusargumentti siitä että ihmiset luopuisivat julmasta uskonnosta pitäisi paikkaansa, nämä eivät olisi olemassa - tai eivät ainakaan kasvaisi pieniä muutaman höyrypään kokoisia kultteja suuremmiksi.

Ihmispsyykessä onkin jännittävä taipumus. Jos ihminen panostaa johonkin ja tekee uhrauksen sen puolesta, hän uskoo ja luottaa siihen vakaammin. Näin esimerkiksi erilaiset projektit voivat taipua ikuisuusprojekteiksi. Ihmisten päättämisen psykologiaa tutkivissa suuntauksissa tätä kuvataan usein esimerkkinä lentokonesuunnittelijasta joka suunnittelee lentokonetta joka perustuu räpytteleviin siipiin. Projekti ei oikein etene, mutta kukaan ei kehtaa lopettaa sen rahoittamista koska siihen on jo panostettu niin paljon. Jo tehdyt panokset ovat niin vahva kannustin että ihminen on valmis tuhlaamaan toisen ja kolmannenkin mokoman lisää.

Siksi onkin lähes ilmiselvää että vanhoillislestadiolaisissakin eroaminen ja vakaa kannattaminen yhdistyvät. "harva kuitenkaan jättää liikettä enää aikuistuttuaan, kun rauhanyhdistykseen on liitytty ja siihen on sitouduttu. - Erkaantumista tapahtuu teinivuosina ja muuton yhteydessä, kun omaa sijaa uudesta yhteisöstä ei löydy." Ja juuri tämä iso eroamismäärä mutta vahva jääneiden kannattamisrakenne smells fishy.

Toisaalta on hyvä huomata että myös tälläisistä eronneiden voidaan olettaa olevan keskimääräistä äksympiä, koska lähteminen on itsessään uhraus, joka vahvistaa uutta eronneen identiteettiä. ; Ex -lestadiolaisia vahvempia äksyilijöitä saadaan hakea vain Jehovan Todistajien ja vastaavien parista. Sillä heillä on hyvin tiukkoja temppuja apostaatikkojen kohteluun ; Lähteminen on itsessään iso hyppäys, koska perhe ei esimerkiksi välttämättä enää puhu eronneen kanssa ollenkaan. Koska valtaosa Jehovan Todistajista syntyy Todistajaperheeseen, he eivät vain eroa uskonnosta, he eroavat perheestään. Tälläinen iso kynnys tietysti pitää varovaisimmat ja vähemmän rohkeat mukana yhteisössä, mutta ne jotka ovat riittävän vahvoja erotakseen tekevät merkittävän uhrauksen. Ja tämä tekee heille vahvan ja sitoutuneen identiteetin. Ehkä tässä on jopa yksi elementti jonka vuoksi ateistit kiroilevat uskovaisia enemmän.

Olenkin hieman ihmeissäni miksi keskustelu näyttää olevan jumiutunut joko-tai -tilaan jossa uskontoja käsitellään joko prososiaalisina tai väkivaltaisina. Ei näitä kahta elementtiä voi leikata irti toisistaan. Esimerkiksi valtionkirkko ei ole prososiaalinen, mutta se ei ole väkivaltainenkaan. Se on indifferentti. Sen fundamentalistisiipi sen sijaan on sekä sisäänpäinlämpiävä että aktiivinen. He ovat prososiaalisia. Ja väkivaltaisia. - Kenties tämä sitoutuneisuus ja prososiaalisuus selittää osaltaan sen, miksi kreationismin kriitikoilla on omituinen tapa saada tappouhkauksia vaikka murha on tiemmä kielletty ihan kymmenessä käskyssäkin.

Ei kommentteja: