Koska töissä on ollut pari anomaalista hiljaisempaa päivää, joten olen luppoillut. Kävin esimerkiksi Jakomäen kirjastossa tappamassa aikaa. Siellä tarjolla oli Hannele Klementtilän kirja "Federigon haukka ja muita keskiajan eläimiä". Se käsittelee keskiajan eläinsuhdetta ; Kirjasta selviää että keskiaika ei ole ollut kovin julmaa eläimille (paitsi jos metsästyskäytänteitä katsotaan, ne ovat nykyihmisen silmiin raakoja.) Esimerkiksi koiria on kohdeltu melko hyvin. Niille on annettu ruokaa ja niiden sairauksia on hoidettu - itse asiassa niiden hoitamiseen käytetty teoria oli sama kuin ihmisten lääketieteessä joka kertoo yllättävänkin vahvasta samankaltaisuuden kokemisesta. Eläimiin kohdistuvaa julmuutta varottiin koska esimerkiksi hevonen ja koira muuttuisivat pelokkaiksi ja pahanluonteisiksi väärällä kasvatuksella. Kirja oli melko positiivinen. Se antoi keskiajasta korostetun valoisan kuvan.
Se muistutti siitä että keskiaika onkin ollut erikoista eläinsuhteessaan. Teologit kinasivat eläinten taivaspaikasta. Osa selitti että koira ei kykene ymmärtämään Jumalaa ja pelastusta joten ne eivät pelastu. Toiset taas pitivät eläimiä hyvinkin sielukkaina. Ja joka tapauksessa eläimiä pidettiin Jumalan luomina, joten niitä käsiteltiin arvostavasti, joskin paikoitellen myös välinearvona ; Jumalan luomus oli hieno sitä kautta että se oli itsessään Jumalan luoma, että se tarjosi hyötyä ihmisille, joka on tietysti sekin voitu nähdä Jumalan lahjana. (Ja eläimiä on itse asiassa jopa hastettu oikeuteen.)
Kirjastossa oli toinenkin erikoinen piirre. Siellä oli koira. Usein ajatellaan että koiria ei viedä kirjastoon, mutta tämä koira oli siellä. Tämä koira sitten jotenkin päätti että minä olen helposti lähestyttävä. Se toi syliini halinallea. Sitä piti heittää. Sitten retuutti koira sitä halinallea vähän ja toi sen diskreetisti taas syliin. Ilmeisesti se päätti että retuuttamisen jälkeen halinalle oli kuollut ja mnun tulisi herättää se uudelleenmurhattavaksi ja raadeltavaksi. (Tämänlainen tulkinta jossa on taustalla Nietzscheläinen ikuisen paluun meininki ja Camusin sisyfoksen absurdin rutiinin toisto viehättävät minua erityisesti.)
Koira oli melko vähäeleinen. Se toi lelun syliin hyvin varovaisesti. Se ei harjoitellut leikkiin kutsumista, vaan tämän jälkeen se vain istui vain ja katsoi. Korvat höröllä katsoi. Tässä prosessissa ei ollut mitään vikaa, paitsi että halinalle oli aika kuolainen ja että piti yrittää lukea keskiajan eläinsuhteesta uutta kirjaa. Kirjaa joka kertoi mm. siitä miten keskiajalla koirat pyörivät jaloissa ja miten niiden kanssa oltiin yhteydessä.
Tämänlaista moniulotteista yhteyttä en ihan odottanut kun kirjastoon menin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti