maanantai 10. kesäkuuta 2013

ajasta paikkaan

Blogaaja Lontoon Towerin "Traitors Gatella".
Perinteisesti länsimainen historia on ollut fasinoitunut nimenomaan ajasta ; Tämä heijastuu siten että usein historian opiskelua pidetään ikään kuin ratkaisuna ongelmiin ja ikkunana olemiseemme. Esimerkiksi Heidegger huomauttaa että historia ilmenee meille kahdessa muodossa : (a) ontologisesti (b) onttisesti.
1: Ontologisessa mielessä kunnioittaa perinnettä henkisenä lahjana ja kunnioittaa tätä perintönä.
2: Onttinen näkökulma pitää historiaa perinteen tuotoksena. Eli muinaiset kulttuuriset elementit ovat säilyneet ja siirtyneet. Tässä kohden historia heijastuu nykyhetkeen ja olemiseen. Menneisyys siis ymmärretään enemmänkin suhteessa nykyisyyteen.

Heideggerin kanta oli että ontologinen kanta on perinteisen filosofian suurimmista moottoreista, mutta se on samalla sen pahin vaiva. Hän näki että kulttuurin periminen ja sen kunnioittaminen ovat jopa keskenään ristiriidassa. Ontologiaan keskittyminen johtaa siihen että unohdamme kysyä sitä kysymystä mihin vastaus on annettu. Fasinoidumme vastauksesta ja teemme tästä kahleen joka raahaa meitä. Heideggerin mukaan perinteestä voi tulla huonolla tapaa juuri ihmiselle. Tällöin perinteen idea erottaa meidät aidosta ajan tuomasta perinnöstä. Siksi hän korosti tulevaisuutta eikä menneisyyttä. Heideggerkään ei siis irtautunut ajasta. Hän päin vastoin kirjoitti ajallisuudesta. Hänelle ihminen on ajassa elävä olento jonka tulee tiedostaa lähinnä rajallisuus ja kuolema. Aika on rajoite jota ihmisen tulisi miettiä. Hän lähinnä hylkäsi kaksi klassisesti filosofiassa korostettua ääripäätä :
1: Historiafiksaation joka näkyy nykyään esimerkiksi niissä ihmisissä jotka katsovat ideologioiden provenienssia arvioidessaan niitä. Kuten niitä jotka katsovat että joogasta tai hääsormuksesta ei millään tavalla saa kristillistä koska sen alkuperä on pakanallinen. Tai niitä jotka hakevat termeille määritelmän ja sisällön etymologiasta, eli sanoan syntyhistoriasta.
2: Ikuisuusfiksaation joka korostaa ihmistä ikuisesti elävänä sieluna jossa rajallisen mittainen elämä ei ole kovin relevanttia verrattuna ikuisuuteen. (Sillä on toki arvo mutta arvo on suhteellinen ja alempi.) Rajallinen aika teki ajan antamisestamme aidon uhrauksen ja tätä kautta arvokkaan valinnan, päätöksen ja tekemien ilmauksen.

Filosofit muutenkin tykkäävät sitoa ajattelua juuri perinteisiin. Että ajattelijan pitää tutustua muiden tuotoksiin jotta voi irtautua niistä. Tällä toki estetään "pyörän keksimistä uudestaan", mutta samalla tässä kuitenkin sidotaan että filosofia olisi jotenkin erityisesti ajallista. Että pitää opetella mahdollisesti jopa historiallisia kieliä ja menneitä aikoja ja maailmankuvakokonaisuuksia jotta voidaan sanoa mikä nykyhetken ajatus on hyvä. Vetoamalla menneiden viisaisiin ja perinteisiin johtaa siihen että se, mistä ajatus kumpuaa muuttuu perusteluksi sille miksi se on hyvä. Intellektuellismi on siksi aikafiksoitua, tosin tätä ei aina jakseta huomata - ja vielä harvemmin tästä välitetään. Historian omistus on myös tärkeä kaikille alakulttuureille. Kristityillä pitää olla oma tulkintansa historiasta. Samoin naisilla ja mustilla. Itse asiassa näiden historiantulkintojen voima ja kannatus on yleistä. Jokainen maailmankuva rakentaa - tai heidän vaaditaan tai odotetaan rakentavan - itselleen jonkinlaisen syntyhistorian.

Minulla on hieman erikoinen suhde aikaan. Näkemyksessäni tilanne on kuitenkin enemmän sitä mitä Mika Sipura huomauttaa "Kevään aikana törmäsin puolentusinaa kertaa tapauksiin joissa joku oli töpännyt, ja joissa lääkkeeksi suositeltiin pakollisen historian opiskelun lisäämistä kouluissa. No eihän se auta. Ei suomenruotsalaisten vihaajia tai rasisteja suitsita oppikirjoilla ja opetussuunnitelmilla. Historiaa ei opiskella siksi että se jollain tavalla havahduttaisi nykyelämän mädännäisyyteen, hyödyttäisi yksilöä ja yhteiskuntaa. Vaikka perspektiiviä tarvitaan, kyllä nykyisyyttä opitaan opiskelemalla nykyisyyttä, ja eettisesti oikeaa toimintaa ihmisyhteisöissä opettelemalla toimimaan oikein ihmisyhteisöissä."

Aika ja läsnäolo on niitä teemoja joihin ihmisellä ei tavallaan ole valtaa. Aika on resurssi jolla on ihmisen kannalta vain yksi ulottuvuus : Priorisoiminen. Tämä teema tekee elämästä tylsää. Sen sijaan jos mietimme aidosti täälläolevaa elämää, meidän tulee puhua nimen omaan paikasta. Aikateema korostaa kuolemaa ja tämä johtaa siihen että elämästä tulee ahdistavaa. Kun elämme paikassa, tilanne on helpottavampi. Sillä ajassa meillä on enemmän vaihtoehtoja ja ulottuvuuksia. Paikallisessa elämässä tilanne on kenties jopa epikurolainen : Kun kuolema kohtaa meidät, emme ole paikalla. Sillä ei ole eksistenssimme kanssa mitään tekemistä ; Ainoastaan tuskalla on.

Tämä johtaa siihen mielenkiintoiseen huomioon, että kristillinen perinne on tavallaan ohjannut meitä miettimään aikaa kaikessa. Esimerkiksi evoluutioteoria "satuttaa" monia kristittyjä koska se on syntykertomus. Se kertoo ihmisen provenienssin. Se on paitsi paikkatietoa, myös aikatietoa. Historiaan sidottuna teoriana se johtaa ajallisuuden merkittävyyden paisuttamiseen. Onkin mielenkiintoista miten "aikatieto" (historia ja luonnonhistoria) ovat monista oleellisempia maailmankuvan rakentamisessa kuin "paikkatieto". Ajatus näiden priorisoinnista on filosofisesti kaikkea muuta kuin ilmiselvä. Molemmat ovat ihmiselämän oleellisia ulottuvuuksia.

Sipuran aiempi linkki käsitteleekin Harm de Blijin "Why Geography matters?" -teosta. Siinä korostetaan että ihmiset ovat hyvin ignorantteja maantieteellisistä kysymyksistä. "de Blijn antamat esimerkit ovat surullisia: yksi seitsemästä jenkistä osaa sijoittaa Persianlahden kartalle ja yksi neljästä tietää missä on Irak. Pommittaa silti täytyy. Osa de Blijn esimerkeistä on triviaaleja (onko sillä muka merkitystä jos Nixon sotkee Mauritiuksen ja Mauritanian - ne sanat siis?), mutta niitä on paljon. Voidaan tietysti kysyä, onko Irakin sijainti tärkeää. Eikö sotilaallisesta väliintulosta saisi esittää mielipiteensä jos tietää että kyseessä on paikka jossa ihmisoikeudet eivät toteudu USA:n perustuslain mukaisesti (tai jossa on öljyä)? Minä en jaksa nyt jaanailla ja venkoilla vaan oikaisen mutkat: kyllä ihmisen on tiedettävä vähintään niiden ihmisten sijainti joiden elämään hän aikoo suoraan vaikuttaa." Lisäksi maantieteen ydintä on itse asiassa tuhottu. "Maantieteen sisältö sai uuden kotinsa social sciences -nimisestä kokonaisuudesta varsin kammottavin seuraamuksin. Koska luonnonmaantiede ei otsikon alle mahdu, maantiede katkaistiin keskeltä kahtia, ja toinen puoli heitettiin laskiämpäriin. Maantieteen arvon on perinteisesti ajateltu piilevän juuri sen synteettisyydessä, siinä että se ulottuu luonnontieteistä ihmistieteisiin, ja hyväksyy joukkoonsa tieteenfilosofiset näkemykset fysikalismista postmodernismiin, joten laskiämpäriin heitettiin sekä pää että sydän."

Näkisin että fenomenologian vaikutus humanistisissa aineissa "salakuljettaa" perinneajattelua ja ajallista teemaa myös maantieteeseen. Ja tämä ei tietysti ole itsessään väärin ; Tapahtumilla on sekä aika että paikka. Jännittävää onkin se, että kuitenkin esimerkiksi itse olen todella vajaa maantiedossa. Paikkojen tenttaaminen on tuntunut turhalta detaljilta. Luettelot pohjanmaan joista ja vuoristojen paikoista ovat olleet epäkiinnostavaa. Historiassa sama koskee tietysti vuosilukuja. Pidän niiden pänttäämistä toisarvoisena. Mutta kuitenkin pidän historiassa oleellisena sitä että tietää tapahtumajärjestyksen ja että tapahtumilla on järjestys. Paikkatiedossa tätä vastaavaa ei ole. ; Kartografia ei tietyti kiinnota kovin paljoa ihmistä joka ei karkeasti sanoen matkustele. Olen elänyt valtaosan elämästäni ympyrän sisällä jonka säde on 30 kilometriä. Pohjanmaan joet ovat elämässäni yhtä konkreettisia kuin marsin vuoret.

Silti minusta on innostavaa huomata miten esimerkiksi Tabula Peutingeriana (kts. kuva) 400 -luvun roomalaisesta kartasta tiettävästi tehty tarkka kopio (1200 luvulta) kuvaa maailmaa kuin metrokarttana. Maantieteelliset etäisyydet eivät ole kartalla 1:1 muodossa, vaan niillä korostetaan enemmän verkostoitumista ja kulkemista. Ja tästä on syntynyt erikoinen litistynyt muoto. Muoto jota ei voi olla tunnistamatta juuri em. metrokartoista. Siinä paikka on kuvattu liikkumiskätevyyden eikä etäisyyden mukaan. Näkisin että tämänlaiseen filosofiaan olisi hyvinkin paljon tilaa. Ja kun aika on toistettu - kenties jopa tylsyyteen asti loppuunkaluttu - aihe, olisi kenties hyvääkin tilaa siirtyä paikan filosofiaan.

Se olisi humanistisesti mielenkiintoinen ainakin fysikaaliseksi kappaleeksi itsensä mieltävälle ihmiselle ja maailmanmiehelle. Turismihedonismin aikana voisi olla kätevää unohtaa historian pänttääminen ja keskittyä paikka -aistimuksiin? Ainakin filosofinen metafora suunnistuksesta, kartalla pysymisestä ja suunnan hakemisesta olisivat jotain muuta kuin tuuliajolal oloa ja historian ja ajan riepoteltavissa olevana. Maailma jossa ihmisen omilla valinnoilla on ns. "yhä suurempi eksistentiaalinen merkitys" on kenties hyvä siirtää huomio Jumalallisesta ajasta inhimillisempään paikkaan. Ehkä tämän jälkeen tämänpuoleinen ei enää olisi tuonpuoleistesti vaan läsnäoloa? Maailmaan heitetty ei olisi siis vain ajan armoilla vaan paikkaansa ja suuntaansa etsimässä. Perusteemaksi voidaan jopa saada sloogan "Wherever you go - there you are."

Ei kommentteja: