Kun katselee vaikkapa TV7 -kanavaa, tutustuu ennemmin tai ennemmin "äitihaavaan". Se on psykoanalyyttisen perinteen imitaatiota, kyökkipsykologialla sävytettyä teologiaa. Sen perussävynä on homo religiosus -ihmiskuva jota ryyditetään nykyään muodissa olevalla medikalisoidulla psykohömpällä. ; Ja jos ihminen ei ole hengellinen tai uskonnollinen, tähän täytyy löytää syy. Tätä haetaan suhteesta vanhempiin.
Tässä on taustalla analogia. Jumalaa verrataan Isään. Vanhemmuussuhde ja Jumalasuhde liitetään samankaltaiseksi. Tässä on mielenkiintoista kyllä sallittua jopa tulkita asioita niin että Jeesus edustaa Poikaa, Jumala Isää ja Pyhä Henki äitiä. Ihmiset ruotivat sitten tämä näkökulma mielessään uskonelämänsä ja tunne-elämänsä ongelmia. ; Yleisesti ottaen pidän tätä humpuukina, se lähinnä auttaa vatvomaan ja riippumaan menneessä. Mutta yleensä ottaen tämälainen väline itsereflektiona ja yksilöiden omassa menneisyydessä piehtaroinnin keinona ei ole "niin paha asia". Jokainen meistä varmasti miettii menneisyyttään ja vanhemmillamme on varmasti vaikutusta elämäämme. Lisäksi näistä kristittyjen tarinoista syntyy loistavaa sosiaalipornoa jota on mukavaa - ja joskus jopa riemukasta - lukea. ; "TV7" ja "Seiska" ovat tässä kohden yhteydessä toisiinsa muutenkin kuin numerologisesti. ; Ongelmana on se, että tämä taipuu yllättävän usein aseeksi. Kun "äitihaavaa" käytetään ateisteihin tai uskonnottomiin, ollaan jossain jossa kyseessä ei ole oman elämän käsittely vaan jossa toisen ihmisen perhesuhde rakennetaan omista mielikuvista, ja käytetään tätä selittämään toisen käyttäytymistä - joka sekin on liitetty kaikenlaiseen mielikuvastoon.
Törmäsin tähän omakohtaisesti tuoreesti. Syynä on se, että olen jossain hyvin marginaalisessa ja pienessä määrin "julkinen hahmo". En julkkis, mutta jokin jonka "riittävän moni" uskovainen tietää, jotta minut voi nostaa puheenaiheeksi. Sama koskenee suurta osaa pitkän linjan skeptikoita tai niitä jolla on kohtuu suosittu "kerettiläinen blogi". Tässä kohden onkin erikoista että törmäämäni teema olikin sitä että olin ikään kuin "tarpeeton haaste". Että olin väärässä koska minulla on "vaikea äitisuhde". Äitisuhteeni onkin toki kompleksinen. Mutta olin silti ihmeissäni siitä että ihmiset kaivelevat menneisyyttäni lapsuuteen saakka, ja aika keinotekoisesti päälleliittävät että juuri perhseuhde on tehnyt lukkoja minkä takia "Jumalan rakkaus ei voi virrata".
Ja ei siinä mitään, jos tämä olisi tehty myötäelävässä tai sympaattisessa mielessä. Tässä kohden olen törmännyt siihen miten tosiasiassa uskonnottomuus vaatii uskovaisen mielessä aina selityksen. Ja tämä on aina jonkinlaista kyökkipsykologiaa. Tästä seuraa se, että jos elämässä ei ole mitään kriisejä tai vaikeuksia, uskonnottomuus johtuu elämänkokemuksen ja näkökulman ja näkemyshorisontin puutteesta. Tällöin korostetaan sitä miten joukkohaudoissa ei ole ateisteja koska elämänkokemus opettaa ilmeisesti juuri siellä absoluuttisen, ehdottoman ja ikuisen metafyysisen totuuden (toisin kuin rajallinen empiirinen tiede). Ja jos sitten onkin kokemuksia - ellei peräti traumaattinen - niin uskonnottomuus selitetään sitten sillä. Tässäkin on "suo siellä ja vetelä täällä" eli on ilmiselvää että asioita tulkitaan vain jotta saadaan haluttu tulos. Mutta siihen liittyy usein kuitenkin sympatiaa. Esimerkiksi eräs uskova selitti että hän luottaa siihen että kunhan elämä tasaantuu ja saa olla rauhassa, niin asiat lutviutuvat kuntoon. "Kyllä se siitä" -vielä kristityksi tulee -henki ei tässä muodossa ole niin kovin rikkovaa. (Ja sillä saa rauhan.) Tämänlainen on ehkä pseudotieteellistä ihmisten lokerointia, mutta se ei sentään ole häijyä.
Mutta tässä kyseisessä tapauksessa se ei ollut sympatian antoa, vaan sen poistoa. "Äitihaava" oli jotain joka tekee pelkän ehdottoman ja kaiken käännytyksen ulkopuolella olevan vihollisen jota motivoi viha. Tämä toki kuvaa monia negatiivisia piirteitäni, mutta oleellista oli että tässä paitsi esitettiin syy-yhteys äitisuhteeseen, että suoraan korostettiin että missä se vika on. On erikoista että tälläisiäkin asioita ollaan niin halukkaita käyttämään. Etenkin kun äitini ei ole ateisti tai edes osallistu uskontokeskusteluihin. Hän ei siis ole herättänyt vastarintaa sanomisillaan niin että hänet kannattaisi heittää samaan lokeroon kaltaisteni kerettiläisten kanssa.
En tiedä mitä sanoa tälläisille "kristuskerholaisille". Voin sanoa että suhteeni etenkin äitiini ovat varsin "kompleksieset". Eivät läpihuonot. Uskonvakaumuksen kohdalla on tosin pakko sanoa että en usko että tässä kohden on yhteyttä. Olen pyörittänyt kaikenlaisia asioita mielessäni ja uskoisin että vaikka monet likaisen mieleni näkyvimmät piirteet ovat arvoituksia, uskonnottomuuteni noin suuressa osassa ei ole. Enkä korosta tässä sitä että se olisi 100% rationaalisen ja tieteellisen päättelyn ohjaamaa. (En usko ihmisyyteen jossa tälläistä edes voisi tehdä. Olemme assimilaatiokoneita, emme mitään taitavia avomielisiä rationaalisia ajattelijoita.) Sen sijaan korostan että se emotionaalinen puoli on hyvinkin hallussa ja on sidottavissa ajallisesti tiettyihin ihmisiin ja elementteihin. Jotka eivät ole äitini.
Hengellistä väkivaltaa lapsuudenkodissani ei harjoitettu. Toki meillä on saatettu laittaa nurkkaan siitä että ei ole mennyt kirkkokuoroon, mutta tein sitä ihan vapaaehtoisesti joten tämä ei ollut relevantti uhka. Kohtaamani aivopesukultisto ja indoktrinaatiomylly onkin paljastunut minulle juuri sitä kautta että se on ollut ulkopuolisten tekemää. Eli tässä kohden hengellisyys/uskontopuoli on itse asiassa juuri näitä "äitihaavajargoneita" heittelevien jeesustelukerholaisten omaa mokaamista. Syyllinen ei löydy lapsuudenkodista vaan "sieltä lähempää". Asenneilmapiiri joka on synnyttänyt "uskonhaavani" on itse asiassa nähtävissä juuri tässä "äitihaavaroskassa".
"Äitihaava" onkin lähinnä instituution omaa vastuunpesujärjestelmää. Omista tekosista ei haluta kantaa vastuuta vaan delegoidaan seuraukset ulkopuolisten syyksi. Tätä kautta peräti rakennetaan sitä uskonnollisten järjestöjen muutenkin ylläpitämää järjestystä, jossa "ateistien" tai "homoseksuaalien" (jne.) vanhempia katsotaan kieroon. Että kun lapsi on "tuommoinen" niin niiden kasvatuksessa tulisi olla jotain vikaa. Tämä tietysti ajaa ihmiset lannistamaan näitä "poikkeavia luonnonoikkuja", koska siinä on kysymys koko yhteisöön kuulumisesta ja sosiaalisesta hyväksynnästä joka koskee sekä sitä lasta että itseä.
Minun pinnani on pitkä. Tätä voi olla vaikeaa uskoa, koska reagointikynnykseni on matala ja tapani sensuroimattomat. Mutta en yleensä ottaen suutu merkittävästi. Tällä kertaa kävi kuitenkin niin että olen oikeasti raivostunut. Ja tämä ei ole vihaa Jumalaa kohtaan. Tämä on vihaa ihan muita syitä kohtaan. Jos menette jollekulle - vaikka nakkikioskijonossa - haukkumaan tämän äitiä uskonmiehen kaavussa, vihan syy on se haukkuminen eikä se kaapu. (Sisäistäkää tämä kaikissa toimissanne.) Syyttäkää minua omista teoistani, älkääkä vanhempiani. Aivan osuvaa minuun osuvaa, hyvinkin karua kovaa ja julmaa kritiikiä on niin paljon että tuntuu jotenkin halvalta mennä tuollaiseen "epätoivoisten keinojen alelaariin" hakemaan tuollaisia lepsuja tekosyitä.
1: Vanhenpieni syyttely on sikälikin hedelmätöntä, että en suinkaan ole kyvytön käyttämään henkistä, fyysistä kuin sosiaalistakaan väkivaltaa. En ole holhottava vaan olen kykenevä oikaisemaan vääryyksiä tahi kostamaan omasta puolestani. Että olen itse asiassa jo tehnytkin niin mitä suurimmassa määrin olen sen sen arvoiseksi nähnyt. Believe me on that one. Tämä onnistuu sillä että vanhempani eivät ole mitään totaalisesta pimeydestä ja puskasta huitovia vastuunpakoilijoita. Eli eivät erilaisten hengellisten äärijärjestöjen parissa puuhailevia, joille mainitut piirteet tuntuvat kattavan pääosan fenotyypistä.
Lisäksi on hyvä huomauttaa, että jos olette tajunneet niin paljon että minun kanssa vääntäminen ja minulle julistaminen ei ole kannattavaa toimintaa vaan on enemmänkin "helmien heittämistä sioille" ja haluatte oikeasti psykologisoida tämän tilan - muuten kuin selittämällä että kanssani debatointi vaatii taitoa ja työtä ja pitkämielisyyttä koska vaadin laatua ja palkitsen kohtaamisen epäkunnioittavan reaktion kyllästämällä sosiaalisuudella - niin ei kannata nostaa esille vanhempiani.
Kannattaa sen sijaan vedota siihen että olen varsin ikävällä vihaprofiililla varustettu kusipää, joka on niin hullu että ei voi koskaan olla ihan varma. Että vaikka nyt näyttää että haukkuu mutta ei pure, niin voi olla vaikka niinkin että jos vaikka loukkaa hänen perhettään niin että onko hän seuraavana päivänä kotonasi tiukasti ja määrätietoisen ystävällisesti ohjaamassa sinut "ihan vapaaehtoisesti" syömään kunnon kokoisen koiranpaskanjöötin. (Päästitte paskaa suustanne - otatte sen takaisin. This is just fairness.) Ja blogaako tämä tästä paskansyöttämisestä vielä perään, ylpeästi! (Ette voi olla ihan varmoja edes siitä että onko tämä vain fantasia vai onko juuri näin jo tapahtunut. Ette ehkä saa koskaan tietää!) Että oletko halukas ottamaan tämän riskin jota et tunne kun et voi tietää mitä sen päässä oikein liikkuu? Että vaikka arvostattekin uskonmarttyyreitä, niin haluatteko itse todella sellaisiksi uskonmarttyyreiksi? Etenkin kun tarjolla ei luultavasti ole kuolemaa ja ruumiinvammoja vaan todella noloja ja iljettäviä tilanteita ja vastuunkantoa.
Kirjoittaja on tunnvammainen moniongelmainen kusipääpukari, jonka ongelmat vähenevät - joko vähän kerrassaan tai kertarysäyksellä - kunhan ongelmien sekundantit ottavat yhteyttä hänen sekundanttiinsa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti