torstai 27. kesäkuuta 2013

Aamugamba - eli ajatuksia masennuksen mielentiloista


Joskus jos täytyy ilmaista tuneita, tarvitaan taitoa. Tässä kohden melankoliasta voi saada käsitystä katsomalla "Kaikki elämän aamut" -elokuvan. Itselleni elokuva on tullut katsottua, mutta tutummaksi se on tullut pelkkänä puhtaana ääninauhana. Äitini kuunteli sitä ollessani nuori. Silloin elokuva oli kohtuullisen uusi. Päällimmäiseksi mieleeni on jäänyt sen musiikki, jossa vanhahtavalla gamballa on oleellinen rooli. Ääni ei ole kliininen, ja äänen epätäydellisyydet kuuluvat kuvioon. Soitossa on yksinkertainen toistorakenne, joka kiertää ensin itseään varioiden alaäänien alakuloon ja alkaa sitten alusta. Tämä musiikki kuvastaa melankolisuutta.

Tosin tämä ei ole aitoa melankoliaa. Tässä on aina pidempi jatkuvuus, ikuisuusperspektiivi ; Elokuva/sen ääninauha itsekin sanoo musiikin voimasta sen, että hyvin tehtynä kappaleet ; "Pystyvät herättämään vainajat kuolleista." Syntyy pikemminkin mielikuva melankoliasta. Ja siinä on sellainen jännä pohjasävy, että jos melankolia on todella tuollaista, sitä pitäisi saada lisää. Aito melankolia taas nimenomaan ei ole tämänlaista.

Armeijan aamukama toimii tässä parempana epätoivon herättäjänä kuin aamugamba joka lupaa ikuista jatkuvuutta. Aamukampa nimittäin korostaa rajallisuutta. Ja vaikka siinä on perussävynä optimistinen ajatus siitä että kuinka monta päivää on jäljellä, se itse asiassa pahentaa tilannetta. Kun jossain on vastoin tahtoaan, ei kannata laskea minuutteja. Se pitkittää aikaa. Syntyy samaa turhautumista kuin pienellä lapsella joka on autossa matkalla tuntemattomaan, joka on tulossa pian. On juuri nyt kamala pissahätä ja tylsyys. Sitä ei voi muuta kuin jankata "joko ollaan perillä". Eikä sitä koskaan olla, paitsi lopuksi.

Mutta jos taide tässä kohden hieman epäonnistuu melankolian kuvaamisessa ja luo tätä kautta valheellisen emohenkisen "on muodikasta olla vähän maassa" -tyylisen elämäntavan ihanteelliseksi, voi aitoa ja ehtaa ahdistusta ja syvissä syövereissä käymistä saada taiteesta. Tarkalleen ottaen Juha Himanka on onnistunut luomaan suhteellisuusteorian kritiikkiä, jota ei oikein voi kutsua tieteeksi, joten sitä on pakko pitää taiteena. Hänen tekstejään lukiessa herää sellainen tunne että jos joku fenomenologisoi hermeneuttista kehää valoa nopeammin, niin venyykö aika niin että se todella muuttuu paljon pidemmäksi. Vai tuntuuko vain siltä.

Minulla asiaan ei ole paljoa lisättävää. Sillä Kari Enqvist ja Syksy Räsänen ovat esittäneet tästä oleellisen kritiikin. Räsänen rakentaa fysiikkapohjaiset vastaväitteet ja näyttää miten Himanga ei selvästi tunne kritisoimaansa kohdetta ja esittää siitä täysin vääriä väitteitä (mikä on ironista koska Himangan oma teesi on ollut hyökätä sen kimppuun että ihmiset tekevät filosofiaa osaamatta sitä). Enqvist on tieteenfilosofisempi ja nostaa esille sen, miten Himanga perustaa väitteensä auktoriteetin valintaan jossa alan tunnetuin crank peräti vuosikymmenten takaa valitaan alan johtavaksi asiantuntijaksi. Ja jossa Himangan taipumus ensin vaatia asiallista keskustelua vastapuolelta samalla kun hän itse keskittyy olkiukkoihin ja ad hominem -suoltoon on merkki jostain. Kombinaatio on melko vahva, koska se näyttää että tosiasiatasolla on vakavia virheitä että vaikka ne pitäisivät paikkaansa, ei niiden käsittelytapa olisi siltikään perusteleva. Himankalta ei siis löydy hyvää akateemista keskustelukulttuuria millään asiallisella kulmalla katsoen. Tämä on melko syvää perseilyä "ammattilaiselta", tämän tasoinen mokailu itse asiassa vaatii jopa amatööreiltä harjoittelua.
1: Mielenkiintoista on miten Himanka mainitsee Enqvistin "uskomaton matka uskovaisten maailmaan" -kirjan tavalla joka näyttää koostuvan pelkästään sen alkuvaiheessa esitetyistä asioista. Vaikuttaa että kirjaa ei ole luettu loppuun, eli ei ole kerätty sitä kokonaiskuvaa jota Himanka vaatii GPS -laitteiden rakentamisargumentissaan minimivaatimuksena tiedosta. - Jossa hän selvästi osoittaa osaamattomuutensa tieteen osa-alueista, esimerkiksi Quinelainen käsiteverkko jo ajatuksena tarjoaa oleelliset vasta-argumentit sille että voiko GPS:ää pitää suhteellisuuteorian testinä vai ei. Logiikka taipuu toki arkijärkeenkin. Jos insinööri rakentaa rakennussuunnitelman, se testautuu taloissa vaikka insinööri ei itse rakentaisi taloa vaan rakennusmiehet. - Ja jo ennen sitä laianttua Enqvist hokee väsymykseen asti sitä että kirja ei ole tiedettä vaan hänen henkilökohtainen kokemusten kirjoittaminen. Tässä kohden toisto jopa rasitti, mutta Himanka ei ilmeisesti osaa lukea niitä, tarkalleen ottaen lukutaito ja tarkkaavuus on sillä tasolla että hän ei ilmiselvästi ole huomannut yhtään kappaletta niistä monista. Tällä tarkkuudella ei tuoteta hyvää argumentaatiota.

En ole kokenut syvempää masentuneisuuden tunnetta kuin tutustuessani Himankaan. Sillä hänen tapaisensa pilaavat filosofien maineen. Äärimmäisiä väitteitä pinnallisella osaamispohjana esittävänä pelleinä annettu mielikuva vastaa hyvin tämänlaisia julkkisfilosofeja. Himanka jatkaakin Feyerabendin viitoittamaa tietä. Tietä johon Feyerabendt päätyi kun päätteli että saadakseen töitä ja julkisuutta, olisi parasta valita mahdollisimman kontroversiaalinen ja mullistava väite ja puolustettava sitä henkeen ja vereen niin pitkälle kuin voi.

Itkettää. Ja tähän melankoliaan ei haluaisi palata. Sillä sitä se on se aito ahdistus. Kokemus johon ei halua palata ja jota lukiessa on koko ajan sellainen "joko ollaan perillä" -tunne, joka johtuu siitä että omassa elämässä on rajallinen määrä piikkejä "elämän aamukammassa" ja ihan oikeasti ainutkertaisen elämän ohikiitäviä ja ikuisesti palautumattomia hetkiä kulutetaan tämänlaiseen materiaaliin tutustuen. Juuri tämänlaisen tunnejakamisen vuoksi taidetta tarvitaan, se tuo meidät vaikeisiin ja konkreettisiin tunnekokemuksiin joihin emme muuten pääsisi käsiksi tai joita muutoin välttäisimme viimeiseen asti. Että pääsee kosketuksiin myös negatiivisten tunteidensa kanssa, että voi ottaa ne käsittelyn kohteeksi ja niiden märehtiminen itsekasvun välineeksi. Himanka siis mahdollisesti teki minusta paremman ihmisen. Kenties. Jotenkin en kuitenkaan tahtoisi kiittää häntä tästä ainutkertaisesta mahdollisuudesta.

Ei kommentteja: