Yleisenä kaavana onkin se, että keskusteluja hillitään. Moderointi on suorastaan välttämätöntä. Monesti esimerkiksi uskontokeskusteluissa on aivan järkevää muistuttaa esimerkiksi allekirjoittaneelle, että jos oltaisiin toisen kotona ja tarjolla olisi teetä ja pikkuleipiä, niin tuskin sanoisin samanlaisia. Tämä on aivan yhtä totta kuin se, että jos minä olisin toisen kotona kylässä pikkuleipiä nauttimassa, tämä ei myöskään sanoisi päin naamaa mitään sen kaltaisia mitä nettiin kirjoittaa.
Tässä itse asiassa on takana enemmän kuin pelkästään huomio siitä että "tekin olette epäkohteliaita". Tämä ei teknisesti ottaen olisi edes mikään asiallinen puolustus. Se ei poistaisi epäeettisyyttä ja huonotapaisuutta vaan korostaisi että kaikki ovat saastassa. Eikä yksikään pelastuisi. Takana on nimittäin se, että mitään opettavaista tai mitään ajavaa keskustelua ei tapahdu pintapuolisia kohteliaisuuksia heitellen.
Lisäksi tässä on takana suurempi huomio siitä että usein sivistys sekoitetaan sivistyksen ulkoisiin merkkeihin, joita matkimalla voidaan luoda imago sivistyneisyydestä ilman sivistystä. Sivistys sekoitetaan usein sen "pikkuserkkuihin" eli lukeneisuuteen ja hyviin tapoihin. Esimerkiksi minulla on hyvä kotikasvatus. Ja siinä korostettiin että fiksu ihminen käyttäytyy suojuvasti.
Itse asiassa en edes oikein kiroillut ennen kuin vasta teini-iässä. Itse asiassa yllättävin piirteeni on se, että olen livenä yllättävänkin lammasmainen ihmisenä. Ja tämä pätee nykyäänkin. Olen suorastaan järkyttävän kohtelias jos tarve on. Usein pysyn jopa sivussa, ja joku voisi luulla minua ujoksi ihmiseksi. (Oikeasti minua ei vain kiinnosta.) Toki minulla on tarpeen tullen sovellusrepertuaarissani suoritteita. Mutta ne otetaan käyttöön vasta kun on pakko. Esimerkiksi vartijana olin tunnettu voiman alikäyttäjä. Eli vaikka tilanne olisi vaatinut vääntämistä, jatkoin vielä siinäkin vaiheessa juttelemista. Nuorempana olin itse asiassa nykyistä vihaisempi. Siis siinä mielessä että minut saattoi raivostuttaa kunnolla. Nyt vanhempana tämä puoli on ollut laantumaan päin. Ja vihani ei ilmene kovinkaan helposti sellaisena joka näyttää raivona. Minun raivoni ilmenee siten että lakkaan hymyilemästä ja ilmeistöni on vakava. Se on olemassa, mutta se pullotetaan yleensä sisälle.
Moni voisi kuvitella että tämäntapaisen blogin pitäjä on jokin kuolaraivopää. Osaan jarruttaa. Nähdäkseni blogikirjoittelussa tähän ei vain ole yhtikäs mitään tarvetta. Sillä minä olen niitä tiukan domeenispesifissä universumissa eläjiä. En sotke elinpiirejäni kovin mielelläni. Työ on työ, vapaa on vapaa. Eri harrastusten alaporukoiden keskenään sekoittuminen ei ole mukavaa. Bloggaillessa raivokusipäistellään.
Syynä on kenties harvojen tiedostama asia. Tämä asia on Martti Luther. Elämme luterilaisessa maassa, nimellisesti. Kuitenkin suomalainen keskustelukulttuuri on kaikkea muuta kuin luterilaista. "Suomen Kuvalehti" kuvastaakin tässä kohden oleellisen kirjoituksen "Martti Luther ja vittuilun taito". Tässä nostetaan esiin se, että Luther oli aikansa mittapuilla todella sivistynyt mies. Hänellä oli myös käsitys kommunikaatiosta. Teoria voidaan kuvastaa yhdellä kuvalla.
 |
| Siinä sinulle vähän teesejä! Straight in your ugly face. Ja Paavi se on yksi haiseva paskaläjä! |
Ajatus röyhkeästä kielenkäytöstä tuo mieleen vain ad hominemin. Mutta tosimaailmassa herja ei ole aina ad hominem. Se on ad hominem vasta jos toisen argumentin laittaa vääräksi vain siksi että toinen on idiootti. Luther ymmärsi että jos toista kuvaa idiootiksi, hän puolustaa asemaansa eri tavalla. Luther ymmärsi että jos toista kritisoi, häntä voi tämän jälkeen kutsua idiootiksi. "Martti Lutherkin näki ystävällisessä julkisessa keskustelussa jotain orwellilaisen pelottavaa. Illuusio harmoniasta todellisuudessa toteutuu vain Disneylandissa ja uskonnollisissa traktaateissa." ... "Jos asiat ilmaistaan miellyttävällä kaunopuheisuudella, kyseessä saattaa olla Saatanan juoni." Lisäksi tunneilmaisu auttaa siinä, että omat intressit paljastuvat. Toiset eivät joudu arvailemaan ja keskustelusta tulee rehellisempää. Se ei ehkä ole kaunista, mutta se on parempaa kuin ovela selkäänpuukottamishippakiertue jota turhan moni harjoittaa internetkulttuurin yleisestä raadollisuudesta huolimatta.
Oleellista olikin se, että Lutherin suhde julkisuuteen on sama kuin itselläni. Moni kun on kohtelias julkisesti ja avautuu korkeintaan kaveripiirissä. Itse en ymmärrä miksi meidän pitäisi näyttää pahimmat puolet niille joista pidämme eniten. Lutherin mallissa julkisuus lisäsi hönkää. "Lutherin kirjeiden julkisuus tuntuu olevan yhteydessä niiden röyhkeään tyyliin. Tuntuu hämmentävältä lukea erästä Lutherin kirjettä vuodelta 1520. Kirje alkaa Kristuksen rauhan toivotuksella. Hetken päästä vastustajia haukutaan aaseiksi ja huoriksi."
Strategia on nerokas ; Provokaation tärkein funktio onkin siinä, että se lisää keskustelua. Tunteiden peittely, etenkin postmodernin keskustelupiirin suosima omien intressien peittely ja sivistyssanoilla kikkailu, ovat keinoja hämärtää asiat. Sanomisten ja korusanojen pintaan muodostuu kuorrute jonka taakse varsinainen asia peittyy. "Koska Jumala on yhtä aikaa ylhäinen ja alhainen, ihmisten käyttämän kielen tulee heijastella tätä ihmettä. Alatyyliset ilmaukset osoittavat, että ihminen ei ylennä itseään. Koska Jumala on puolueeton, hänet voi löytää hyvyydestä ja kauneudesta kuin myös viemärin kakkapökäleestä." Jos sivistyksen ydin olisi korusanoissa, ihminen matkisi saatanaa ja peittelisi virheitään. Tämä on oman hännän nostamista. Tämä on sen tapaista "imagonluomista" jota vastaan esimerkiksi kovasti arvostamani Michel Montaigne taisteli.
Itse asiassa Lutherin oppien menestys perustui kirjapainotaitoon ja yleiseen levitykseen. Kirjapaino teki valtavia muutoksia viestintään. Luther oli siis tavallaan mestarillinen internettrolli joka laittoi julkiselle foorumille tekstiä jota ei varmasti pidetty sävyltään asiallisena. Mutta joka juuri provokaatioluonteensa vuoksi sai näkyvyyttä ja viehätti ihmisiä. Nähdäkseni tämä ei turmellut Lutherin fanejen uskoa ja hengellisyyttä, pikemminkin juuri päinvastoin. Niin netissä kuin uskonpuhdistuksessakin vakaumus oman asian oikeudellisuudesta ja siitä flamettaminen on se, josta erialaiset massaliikehdinnät syntyvät.
Luther on itse asiassa yksi syy sille, miksi olen viehättynyt trollaamisesta. Hikipediassa minut tunnettiin ihmisenä joka antoi ikisuojia ja ikibannejakin. Kuitenkin samalla ns. vandaalismielisyyteni oli selvää. En siis ollut itse vandaali, ja siivoilin ja ennaltaehkäisin sotkuja. Mutta en moralisoinut. Pikemminkin ymmärsin heidän motiivejaan erittäin hyvin ja kunnioitin niitä.
Trollaamisessakin itseäni viehättää juuri se, että se on pohjimmiltaan sitä ett hyvä trollaus on hyvinkin jotain aivan muuta kuin miksi se yleensä käsitetään. Olen itse asiassa moittinut ihmisiä siitä että he trollaavat monesti silloin kun heidän pitäisi provosoitua ja päinvastoin. Tällöin halutaan ajaa omaa asiaa trollaamisen keinoin ja esimerkiksi kostaa entisille tyttöystäville. Tämä on toki mahdollista - miltei kenet tahansa voi trollata. Mutta tehokkaimmillaan trollaus on juuri silloin kun sitä harjoitetaan asiassa joka ei ole itselle merkityksetön. Tällöin keinovalikoimakin usein laajenee suuntiin jotka ovat trollaamisen kannalta tehokkaita. Sillä omaa asiaa ajaessa trollaaminen muuttuu helposti "huomatkaa minut" -tyyliseksi. Eli trollin oma teksti saa suoraan siihen kohdistuvia lainauksia ja viestittelyä. Ja tämä nähdään egoiluna. Hyvä trolli sen sijaan ottaa käyttöön identiteetin, käyttää sen vahvuuksia ja heikkouksia siten että valtatasapainot hämärtyvät ja ihmiset provosoituvat tuottamaan tekstejä jotka provosoivat muita. Tämä on hienovaraisempaa, ja jos asia ei ole oman sydämen lähellä, se on helpompaa.
Sen sijaan jos asia on tärkeä, on syytäkin provosoitua ja provosoida. Tämä on juuri sitä mihin Suomen Kuvalehden juttu viittaa puhuessaan arvailuteoriasta (second-guess theory). Siinä ihmiset provosoituvat (=tehokas trollauskeino) jos viestin merkitys jää auki ja sitä joudutaan arvailemaan. Provosoituneen keskustelun nähdään "...seuraavan tilanteesta, jossa ihmiset joutuvat jatkuvasti arvailemaan sanojen merkityksiä ja päättelemään, mitä lähettäjä ”todella sanoo”. Verkkokulttuuria tutkineen Ilkka Tuomen mukaan keskustelun toisesta osapuolesta tulee tässä tilanteessa heijastus omista kuvitelmista. Keskustelijan ennakkoluulot saavat vallan. Samalla osapuolet yrittävät ratkaista tykönään viestin sisällön saadakseen kuvan sen ”totuudesta”." Samalla Suomen Kuvalehti kertoo että flamesodissa joutuu todella arvioimaan mitä toinen tarkoittaa. Sillä jos trollaus on identiteetin häivyttämistä, sen synnyttämä provosoitunut flametus on sitäkin rehellisempää ja identiteettimerkkejä korostavampaa. "Keskustelijoiden kadonneita motiiveja miettiessäni olen ymmärtänyt, että flame wariin eli herjaussotaan osallistuminen on yhtä jännittävää kuin vuoristoradassa ajelu, vatsaa vääntää ja kaarteissa huippaa. Samalla on jännää suunnitella omaa vastinetta. Sitä varten täytyy vakuuttua, että on oikeassa." Suttunut flamettaja pakottaa reagoimaan sisimmän kanssa. Ymärrän että tämä on monille järkytyksen paikka, sillä aito sivistys vaatii omien heikkouksien sisäistämistä ja ymmärtämistä. Ei pelkkää ideaalikuplan rakentamista ja siihen liittyvää optimistista toiveajattelua joka kumpuaa lähinnä omasta egoistisesta itsekeskeisyydestä. Olenkin huvittunut ja hyvittynyt aina kun joku lukenut sulavaretoriikkainen etiketti-ihminen närkästyy. Sillä vasta kun he joutuvat tilanteeseen jossa he eivät voi vain bamboozle other people with dead languages, heistä voi kasvaa sydämen sivistyneitä. Joutuvat kerrankin paljastamaan itsestään sen poliittisesti/teologisesti/muuten vaan epäkorrektin totuuden.
Heidän ultimaattinen testinsä on tietysti se, että he voisivat tarjota minulle, kaiken sen rähinän keskelläkin, teetä ja keksejä. Iskisivät lopuksi nyrkin pöytään ja sanoisivat että turpa kiinni ja suu auki - tuossa on sinulle järkevämpää jauhettavaa kuin tuo Paska joka pesemättömästä suustanne kielioppimuodossa ympäriinsä kajahtelee. (Ja sanoisivat tämän kenties latinaksi. Ihan vain koska voivat.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti