"Tutkijat käyttävät tietokonesimulaatioita myös koettaessaan ymmärtää kokonaisten ihmisyhteisöjen kehitystä ja erilaisten käyttäytymistapojen alkuperää. Muutama vuosi sitten kaksi alan pioneeria, Jung-Kyoo Choi ja Samuel Bowles, pyörittivät tietokoneessa miljoonia simuloituja esihistorioita nähdäkseen, miten erilisilla asenteilla varustetut ihmisryhmät menestyisivät tuhansien sukupolvien aikana. Parhaiten pärjäsivät samalla sekä suvaitsevaiset että itsekkäät, mutta rauhanomaiset porukat - ja aggressiiviset, mutta oman ryhmän sisällä altruistiset heimot. Foininkialaiset kauppiaat ja sotaisat uskonveljet menestyvät; kaikkien sota kaikkia vastaan ei ole hyvä strategia, mutta ei ole myöskään ylenpalttinen nice guy -meininki."
(Esko Valtaoja, "Kaiken käsikirja", s. 155)
Peliteorian käyttö yhteiskuntatieteiden sovelluksissa ei ole uusi asia. Peliteorian avulla mietitään monenlaista kaupankäynnistä ryhmäpaineeseen. Talousteorian kannalta soveltaminen on tietysti siinä mielessä ongelmallista, että peliteoria antaa vastauksina kannattavimman strategian tietyillä ehdoilla. Ja ihmiset eivät ole useinkaan rationaalisia. Tässä mielessä peliteoriassa on tietty optimismin tai utopismin henki ; Se antaa vastauksen siitä miten maailma toimii jos oletamme että ihmiset olisivat fiksuja. Mutta toisaalta se kertoo miten utooppisen ihanneyhteiskunnan pitäisi toimia jos tavoitteeksi on asetettu ne tavoitteet joita arvioimaan peliteoreettinen tilannearvio on tuotettu..
Voidaan kuitenkin uskoa, että jossain määrin maailma kuitenkin painottaa peliteoriapohjaisia tilanteita enemmän kuin ihmiset. Syynä on se, että esimerkiksi yritykset jotka tekevät huonoja ratkaisuja menevät muita helpommin konkurssiin. Näin ollen menestysyritysten analyysi on lähempänä peliteorian ennustetta kuin mitä pelkkä ihmisen psykologia antaisi olettaa. Saman voi ajatella koskevan myös yhteiskuntapuolta ; Ja tämä on se "kulttuurievoluutiopohjainen" argumentti konservativismin puolelta joka onkin sille usein esitetty ; Eli ajatus siitä että säilynyt yhteiskunta on koeteltu ja täten laadukkaampi kuin vielä kokeilematta oleva.
Uskallan kuitenkin nostaa esille sen, että ylläoleva tulos kuvastaa hyvin sitä mitä peliteoria yleensä tuottaa. Hyvin usein ratkaisuksi ei olekaan idealisoitu tilanne, vaan peliteoria päin vastoin korostaa hyvinkin usein sekastrategioita, joissa on "toisilleen vastakkaisia/jännitteisiä/ristiriitaisia kikkoja". Lisäksi ei voida useinkaan antaa yhtä ja vain yhtä ratkaisua, vaan sen sijaan ratkaisuksi saadaan useita erilaisia ratkaisuja, jotka kertovat että sama asia voidaan perustellusti ratkaista eri tein. Metodeilla on eri toimintaidea, mutta ne kaikki toimivat.
Tämä eroaa hyvin voimakkaasti normaalista yhteiskuntakeskustelusta. Sillä usein yhteiskuntakeskustelussa korostuu nimenomaan se, että ihmisellä on jokin yksi asia, taikaluoti, joka ratkaisee itsessään kaikki ongelmat. Näin esimerkiksi "yhteisöllisyys" voi olla ratkaisuvaihtoehtona. Ja tämä yksi asia mielessä kyseinen ihminen ratkaisee aivan kaiken koulukiusaamisesta masennuksen kautta työttömyyteen. Tässä ihannemaailmassa unohdetaan usein ne "likaiset puolet". Tämä on sinänsä ikävää, että nämä likaiset elementit ovat juuri ne jotka vaaditaan jotta kokonaisuus toimii.
Tällä on merkitystä esimerkiksi uskontokritiikissä.
1: Esimerkiksi itse jaan ateistit jotka muistuttavat kirkon historian verisistä tapauksista [noitavainoista itsemurhaterroristeihin] kahteen osaan; (1) On niitä jotka pitävät näitä todisteena siitä että uskonto on pohjimmiltaan paha. Näitä en pidä arvossa sillä he idealisoivat uskonnon stereotypiaksi jossa pahuus on normi ja tälle kriittinen aineisto irrelevanttia ; Uskontoa ei ole joko harjoitettu riittävästi jotta sen haitat tulisivat esiin tai sitten toimijat eivät olekaan oikeasti olleet uskonnollisia. (2) Niitä jotka muistuttavat että uskonto ei tarkoita moraalisuutta tai että uskonto johtaisi moraalisuuteen. Tämä on hyvinkin järkevä kanta.
2: Uskon puolustajat taas jaan kahteen osaan sen mukaan miten he vastaavat näihin argumentteihin [noitavainoista itsemurhaterroristeihin]. (1) Jotka idealisoivat uskonnon ja selittävät että vainot eivät kerro mitään mistään uskonnosta ja että pahantekijät eivät ole "tosi uskovaisia". Eli jossa uskon erinomaisuus on normi ja jos näyttää erilaiselta, uskontoa ei ole joko sovellettu riittävästi tai sitä on tehty väärien ihmisten toimesta. (2) Niihin jotka selittävät että pahuus kuuluu kaikkeen ihmisten toimintaan. Että uskontoa tulee käsitellä kriittisesti, mutta se ei tarkoita että se olisi läpeensä huono. Uskonto ei siis ole taikaluoti ongelmiin, mutta ei alinta saastaakaan.
Tämän pikaluokittelun kautta nostan lähinnä esille sen vuoksi, että minkä näen olevan pohjimmiltaan takana uusateistien moitteessa. Olen huomannut että aina kun uskovainen näkee että aiheeksi nousee noitavainot, hän joko (a) näkee että tässä mustamaalataan koko uskontoilmiö tai sitten (b) tässä mustamaalataan koko uskontoilmiö sellaisen ihmisen toimesta jonka ideologia on läpimätä koska "stalinkortti", "nihilismikortti", "arvotyhjiökortti" ja koska Hitler.
Eli asiallisetkin uskovaiset näkevät tämän lähinnä mustamaalaamisena. Toki aivan liian moni ateisti mustamaalaa uskontoja tarkoitushakuisesti. Historiaa vääristetään keksimällä tapahtumattomia asioita tai aidosti tapahtuneiden asioiden vaikutusvaltaa liioitellaan tai sitten oikeasti vaikutusvaltaisen tapahtuneen asian kohdalla uskonto ylitulkitaan sen ainoaksi ja tärkeimmäksi syyksi.
1: Usein yhteiskunnassa moni asia vaikuttaa. Ja itse asiassa niin luonnontieteissäkin. Ihmiset ovat kuitenkin jotenkin "johdotettuja" one trick ponyjä jotka suostuvat näkemään asioita vain "yksi ilmiö-yksi syy" -tyylillä, joka vieläpä usein laajenee sellaiseen varsin omituiseen muotoon jossa "se minun yksi selitys selittää kaiken avaruustähtitieteestä, universumin synnyn kautta nakkikioskin ovella tapahtuvan judon taktiikkaan."
Se, mikä asiassa on tietysti hankalaa, on se, että ateistit moittivat selkeästi tuossa yllä tehokkaaksi havaittua eksklusiivista porukkaa joka on toiseuttaneille hahmoilleen aggressiivisia mutta jotka ovat toisaalta nurkkakuntaisesti altruistista. Tämä on se uskontokuva jota vastaan he heittäytyvät. Kritiikissä tietysti ylikorostuu negatiivisesti värittyneet piirteet ja puolustuksessa taas positiivisiksi värittyneet piirteet. Ja lisäksi samat asiat määritetään katsantokulman mukaan niin että sama asia voi näyttää positiiviselta ja negatiiviselta. Usein jopa niin että se ilmenee toistensa vastakohtina olevina sanapareina
1: Näin uskovainen puolustaa yhteisöllisyyttä koska hän on altruistinen oman ryhmänsä jäsenille. Samanaikaisesti ateisti moittii päinvastaisesta eli suvaitsemattomuudesta ja rakkaudettomuudesta. Näissä asioissa molemmat ovat oikein ja väärin.
2: Ateisti taas ajaa usein monikulttuurisen suvaitsevaista, rauhanomaista mutta omaa haluja tavoittelevia ja omaa etua hakevia "vapaita ihmisiä". Tämä määrittyy suvaitsevaiseksi ja vapaaksi. Vastapuoli näkee tämän hedonistisena ja anarkistisena.
Strategiat ovat erilaiset, mutta molemmat ovat omalla - hyvin erilaisilla strategioilla - toimivia.
Toinen ongelma on tietysti se, että oikeasti uskonto ja ateismi ei tiivisty ylläolevaan strategiapariin. Esittämäni oli hyvin karkea pääsuuntaus. Ja se ilmenee lähinnä kirkkopuheissa ja ateistejen kirjallisuudessa. Muualla ihmiset ovat monisyisempiä. Nämä teemat kuitenkin nousevat teksteissä kohtuu usein esiin, joten ne kuitenkin ilmaisevat jotain merkittävää ihmiskunnasta.
Tämä tuli mielestäni hyvin esiin siinä miten kotimaa -blogeissa tehtiin raju uudistus. Nämä olivat uskonnollisia blogeja. Aikaisemmin blogimetsään sai kirjoittaa kuka vain. Ensin liberaaleja tekstejä korostettiin niin että ne saivat muita enemmän näkyvyyttä. Ja nyt liberaali näkemys korostuu entistä enemmän koska paikalle pääsee vain kutsusta.
Tämä heijastelee mielestäni "eliittipappien" ihmetystä ateismin uskontokuvan edessä. He eivät ymmärrä mihin tuo näkemys osuu. Heistä uskonto ei ole mitään tämänlaista. He näkevät ateisteissa vain fanaattista tiukkapipolinjaa. He ovat yhtä järkyttyneitä sekä kristillisestä fundamentalismista että uusateisteista. Ja näkevät itsensä keskiviivalla, siksi rauhalliseksi tahoksi. Kuitenkin uskontokuva käytännössä on toinen ; fanaattiset uskovat näkyvät. Ja he näkyvät määräänsä nähden voimakkaasti. Sillä näkyvyyttä saadaan aktiivisuudella. Ja fanaattisuus intoilu kannustaa juuri tähän - olipa fanaattisuus sitten mitä tahansa.
1: Samoin kuin fanaattiset ateistit. Eliittipapit tyypittelevät toistuvasti - eli melkoisen helposti - uusateismin näiden kautta. He ovat kuitenkin tuohtuneita jos uskoaisia määritettäisiin pelkästään fundamentalistien kautta, ja juuri tästä he uusateisteja moittivat.
Karkeasti sanoen ; Uskovaiset pistivät sensuuria pystyyn siksi että he saivat lievennettyä esimakua uskonnottoaman elämästä. Blogeissa oltiin jopa hieman riidanhaluisia. Tosin tämäntapaiset piirteet tulivat esiin lähinnä uskovaisten omista teksteistä. Omasta mielestäni evoluutiodebatteihin tottuneena oli piristävää käydä kotimaan blogeissa. Ihan sen takia että siellä oli niin leppoisaa. En löytänyt sieltä juuri mitään sellaista häijyyttä jota olisin pitänyt niin asiattomana, että vaatisin tai haluaisin sen sensuuria. Evoluutiodebatin parissa näiden haluaminen taas on lähes päivittäistä. Toisin sanoen "kotimaassa" monien uskovaisten linjaa pidettiin liian ärjyvinä, ja niiden kontrollia vaadittiin ja laitettiin päälle. Uskonnottoman uskontokokemus taas helposti painottuu vielä tätä paljon ärjympään tavaraan.
Eliittipapit eivät ole tätä todellisuutta nähneet eivätkä voi siksi ymmärtää että miksi kirkkoa ei nähdä sinä "foininkialaisena kauppiaana" mitä he itse edustavat ja tuohtuvat siitä että usko nähdään "sotaisina uskonveljinä". Syynä ei ole se, että kokemukset olisivat vääriä. Eliittipappien sisäpiiri viinilaseineen jossa kohdataan virallisissa tehtävissä riviuskovaisia jotka kunnioittavat auktoriteettia face to face -tilanteissa ei ole sen vähemmän todellinen kuin esimerkiksi sen itse kohtaamani de facto sisäänpäinlämminneen selkääntaputteluveljeskerhon jolla on paha tapa oikeuttaa aggressiiviinen ellei peräti väkivaltainen eksklusiivisuus koko yhteiskunnassa sisäpiirin hellimällä dogmalla.
On helppoa idealisoida kirkko leppeäksi tai kuolaraivoksi. Se on vain valitettavasti väärin. Sillä tosiasiassa maailma toimii yllättävissä määrin sekastrategioin. Peräti sekastrategioin joiden voidaan nähdä toimivan. Näiden kohdalla arvokeskustelu jämähtää helposti yksityiskohtiin. Kuitenkin aidosti avarakatseinen kykenisi katsomaan kokonaisuutta ja tarkastella asiaa hyvien ja huonojen piirteiden priorisointina (pohjimmiltaan jonkinlainen utiliteetti siitä oikeuttaako päämäärä keinot). Lopputuloksessa ei olisi tämän jälkeen enää "taikaluotia" joka ratkaisi kaikki ongelmat. Ja samalla tulisi tunnustettua että "tässä oli nyt mukana tämänlainen kakka. Eläkää sen kanssa."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti