keskiviikko 28. marraskuuta 2012

Maailman huonoin supersankari

Töissä tuli puheenaiheeksi ihmisten kohtaamat ongelmatilanteet. Esiin tulikin monia asioita. Eräs päällimmäisistä oli se, että esimerkiksi väkivaltaan puuttuminen ja auttaminen koettiin joksikin jota piti aina harkita. Kaatunut ei olekaan saanut sairaskohtausta vaan on pirinisti valmiina rageamaan. Pienen eksyneen lapsen auttaminen johtaa pedofiliaepäilyihin (ainakin jos on mies). Tappeluun väliin menevä saa molemmat kimppuunsa tai hyökkääjän puukosta. Ensiavussakin pitää olla varovainen että ei saa aidsia.

Nämä ovat ymmärrettäviä toiminnan jarruja. Näiden lisäksi ihmisiin vaikuttaa lisäksi katsojavaikutus, joka tarkoittaa sitä että jos onnettomuudella on yleisöä, ihmiset ajattelevat helposti, että on jonkun muun tehtävä auttaa. Eli kun toimijoita on paljon, niin ei tarvitse ottaa riskiä kun joku muu ottaa.

Tämän vuoksi käydessäni vartijakorttia kerrottiinkin koulutuksessa siitä että pitää valmistautua henkisesti siihen että ensiaputilanteessa ihmiset eivät auta. Ja jos joku auttaa, he tarjoavat kritiikkiä ja epäilyjä, kuten kysymyksiä siitä että onko aivan varma että tekee oikein. Ja ambulanssinkin eteen mennään helposti koska ihmiset haluavat nähdä. Auttaminen ei kiinnosta, mutta onhan se onnettomuus sellaista viihdettä että ei siitä saa silmiään irti. (Tämän vuoksihan sitä verojakin maksetaan, kuten jotkut asian ilmaisevat.)

Itse olen kuitenkin niitä joilla kynnys tehdä on aika pieni. Mielestäni pitää olla vahva peruste siihen että ei auta. Tämä kiistämättä johtaakin vaikeuksiin. Olen esimerkiksi meinannut parikin kertaa saada turpaan siksi että olen yrittänyt rauhoitella väkivaltaiseksi puhjennutta tappelua. (Huutotappelista en välitä ja tönimistilanteessa yleensä katson ilmeitä ja "yleisvakavuutta".) Pomoni kyselikin hieman katutappelumenestyksestä ja saatuaan rehellisen vastauksen (ei kummoinen) hän sanoikin että olen Maailman Huonoin Supersankari. (Hän toki löi olalle joten se lieventää ilkeyden pois, ilmeisesti.)

Tämä muistuttaa siitä että monesti etiikka ja hyvyys nähdään velvollisuuksina. Tällöin etiikka on järkeilykysymys. Silloin ajatuksena on yleensä se, että jos noudattaa lakia, niin se riittää että on eettinen ja jos menee ottamaan riskejä, niin sitten se on plussaa. Auttamatta jättäminen ei siis ole epäeettistä. Tässä maailmassa korostuu se, että etiikka ja mukavuus ja onnellisuus lyövät usein kättä ; Ihmiset toimivat lainkuuliaisesti ja ovat onnellisia.

Esimerkiksi uskonnot ovat pääasiassa tätä etiikkaa. Ne sitovat hyvyyden palkkioihin tai minimoimalla riskiä. Esimerkiksi kristinuskossa koko idea on siinä että kuolemaa ei ole, joten esimerkiksi auttamisriski on teoreettinen. Lisäksi auttamisesta ja hyvyydestä tulee palkkioita koska ne varmistavat taivaspaikkaa. (Toki teknisesti moni korostaa armoa, mutta kun he nostavat esiin objektiivisen moraalin ja sen seuraamisen tärkeyden heiltäkin ilmenee että uskonvakaus johtaa paitsi armoon niin myös ihmisen muutokseen, eli siihen että ihminen vapaaehtoisesti toimii eri tavalla, paremmin. Eli oikeasti ero ei ole niin oleellinen tämän argumentin kanssa.)

Itse taas näen että aito eettisyys vaatii riskinottoa. Jos elää lainkuuliaista elämää ei ole hyvä vaan edustaa lähinnä pahan puutetta. Lainkuuliaisuus on sosiaaliselle ihmislajille neutraalia, josta poikkeaminen on joko hyvään tai pahaan. Itse näen että jos uskonto kieltää murhaamisen pelottelun voimalla, se voi olla yhteiskunnallisesti hyvä. Mutta etiikan kanssa sillä ei ole juurikaan tekemistä.

Uskonnolla on tätä kautta enemmän tekemistä neutraalin massan kaitsemisessa ja kontrolloimisessa kuin etiikassa. Tämä johtaa itse asiassa siihen että jos "sen edellisen objektiivisen ylhäältä annetun mallin etiikkaa" harjoittava uskovainen näkee että ilman uskontoa ei ole objektiivista etiikkaa ja lakia ja tätä kautta ei moraaliakaan, niin itse näen että asia voidaan määritellä aivan eri tavalla. ; Tämä toisenlainen etiikkakäsitys ei riipu Jumalallisen objektiivisen moraalin mittaristosta ja niiden tottelemisesta ; Itse asiassa esimerkiksi kristinuskon etiikka itse asiassa kontrolloi käytöstä mutta ei oikeastaan enää mahdollista aitoa eettistä käytäntöä ollenkaan. Miltei kaikki hyvä muutetaan neutraaliksi, joksikin jota laskelmoiva ihminen tekisi vähän samaan tapaan kuin joku voi Pascalin vaakaan uskoen uskoa Jumalaan ikään kuin "varmuuden vuoksi laskelmoiden".

Sillä niissä altruismi on juuri kaikenlaista hyötymisen (taivaspaikka, Jumalan armo) puutetta. Se, että teet jotain vaikka et saa siitä mitään palkkiota, kannat riskit ja olet teon jälkeen mahdollisesti onneton. Se vasta on minun silmissä aitoa etiikkaa. ; Siksi minulle onkin tärkeää edes yrittää. Se, että en onnistu läheskään aina johtaa kenties siihen että olen maailman huonoin supersankari. Mutta sen rinnalla että vaihtoehtona olisi se että en olisi minkäänlainen sankari ollenkaan, se on itse asiassa suuri asia. Etiikka ja sankaruus. Onnellisuus ei todellakaan oelnnaisesti ja taatunvarmasti kuulu siihen toimintaan.

Onnellisuus on vain normien bisnestä, jolla enemmänkin pidetään psykopaatteja ja sosiopaatteja kurissa.

2 kommenttia:

Jklak kirjoitti...

Kuten:
Simo Pietiläinen
Tapani Brotherus
tai vaikka
Paul Rusesabagina

Tuomo "Squirrel" Hämäläinen kirjoitti...

Ja tietysti jokainen pikku pahoinpitelijä (ainakin omasta mielestään). En ainakaan muista turvallisuuspuolella koskaan kuulleeni muusta kuin sellaisesta pahoinpitelystä jossa pieksijä on kokenut moraalista närkästystä...