keskiviikko 19. syyskuuta 2012

Kun episykli tuijottaa takaisin

Nietzschen mukaan "Kun tuijottaa tyhjyyteen tarpeeksi pitkään, tyhjyys alkaa tuijottamaan takaisin." Tätä käytetään hyvin usein uskonnon puolustuksena siten että tästä tehdään uhka. Lopputuloksena syntyy näkemys arvotyhjiöstä jonka ihminen sitten täyttää millä tahansa. Tarkemmin sanoen homo religiosus -ihmiskuvan mukaan tämä täytettäisiin jonkinlaisella Jumalalla. Yleensä tässä vielä kannustetaan kohti hyvin tiettyä Jumalaa, kristinuskon Jumalaa.

Tämä asennoituminen on argumenttina hyvin omituinen, koska se on pohjimmiltaan pelkkä tunteisiin vetoaminen. Siinä esitetään että ihmisten emotionaalinen puoli hallitsee elämäämme ja tekee meistä uskovaisia. Näin ollen jumalaa ei todisteta koska Jumala on mielentila. Tämä asennoituminen on luonnollisesti hieman epätyydyttävää ihmisille jotka oikeasti haluaisivat ns. miettiä asiaa eri kanteita.

Löyhästi tämä asenne näkyy valtionkirkon puolustamisessa. Siinä, miten ihmiset selittävät että kirkko on tehnyt paljon hyvää ja tekee yhä paljon hyvää. Mukana on usein valikoima hyvin laajasta kirjosta erilaisia vaihtoehtoja kirkkotaiteesta lastenhoitopalveluihin. On toki selvää että näissä on paljon hyvää ja kaunista, eikä sen mahdoton torppaaminen ja kiistäminen ole järkevää. Se myös tuntuu jonkin verran kompensoivan kirkon historian ylilyöntejä, joiden merkitystä kirkko haluaa pitää eimerkityksellisenä. Näin kirkko pitää "hedelmistään puu tunnetaan" -tilanteisiin hyvin sekalaista suhdetta. (Ja tätä välttelyä tapahtuu myös aiheissa jotka eivät ole teologiaa vastaan rikkomista vaan jotka ovat enemmänkin teologian soveltamista. Kuten siinä että jumalanpilkka nähtiin yhteisölle uhaksi ja ateistit nähtiin siksi paremmaksi tappaa ihan lain voimin kotimaassamme aikana jolloin kirkko oli valta -asemassa..) ; Tämä asenne pitää sisällään omituista arroganssia, jossa vihjataan että ilman kirkkoa ja uskontoa ihmiset eivät olisi osanneet olla hyviä tai tehdä taidetta. Että vaikka evoluutiobiologian peliteoriasovellukset sanovat sitten mitä yhteistyöstä ja sen eduista, niin silti kristinuskoa tarvitaan että ihmiset voisivat auttaa toisiaan.

Nietzschen kohdalla tässä on hyvä huomata mitä tyhjyyteen tuijottaminen tarkoitti. "Nietzsche lyhyesti" -blogissa asiaa lähestytään tarkastelemalla nihilismiä, tyhjyyteen tuijottamista ja vieraantumista. "Nietzschelle moraalissa ihminen ei koe olevansa eheä yksilö (individuum), vaan hän joutuu rikkoutumaan moneudeksi (dividuum)." Tämä johtaa ihmisen vieraantumiseen itsestään. Itsensä kyseenalaistaminen johtaa tyhjyyden kokemiseen. Ja tämän seurauksena voi syntyä hyppy tyhjyyteen. "Hyppy tyhjyyteen voi olla seurausta peräänantamattomasti totuuden tahdosta, jolloin arvoille etsitään Jumalasta lähtöisin olevaa perustaa. Absoluuttisen perustan puuttuesssa nihilismi väijyy totuuden tahtojan kellarissa." Nietzsche ei tietysti halunnut jäädä nihilismin valtaan. Hänen filosofian ideana oli nousta yli-ihmiseksi eli kohota tämän vaiheen yli. Nietzsche näki ongelmana että moraalisäännöissä ihmisestä tulee lauman väline. Näin ihmisellä on välinearvo. Näin ollen uskon hyppy voi olla emotionaalinen ratkaisu. Mutta on huomattava että tavallaan uskovaisen tekemä uskon hyppy tehdään hyppäämällä siihen samaan tyhjyyteen mihin Nietzschen sanonnassa tuijotetaan ja joka tuijottaa takaisin. "Aallonharjalla asiaa" -blogissa tästä sanotaan seuraavalla tavalla "Vallankäyttäjä tarvitsee ihmisiä ollakseen muiden yläpuolella, mutta ihminen ei tarvitse vallankäyttäjää ollakseen ihminen. Tässä, hyvät ladies & Bruces, on se mikä kaikkia dystooppeja pohjimmiltaan ottaa päähän: he eivät ole mitään ilman muita alapuolella. Tämä tilanne synnyttää näille Nietscheläisen kompleksin: "kun tuijottaa tyhjyyteen tarpeeksi pitkään, tyhjyys alkaa tuijottamaan takaisin". Nämä ovat tyhjiä ihmisiä. Paikatakseen omaa tyhjyyttään nämä tarvitsevat enemmän valtaa muiden yli. Kyseessä on vallankäyttäjän täydellisen vääristynyt minäkuva. Nämä siis luo itselleen minäkuvaa, joka nojaa täydellisesti muiden varaan, ollen siten todellisuudessa tyhjä. He eivät luo mitään - siitä Nietschen dilemma ja siitä nyt nähtävä noidan kehä."

Ja tämä ei ole kaunista.

Itse en usko että olisi olemassa ainuttakaan ihmistä joka eläisi todellisessa arvotyhjiössä. Masennuspotilaat voivat toki kokea tavoitteettomuutta ja harmautta, mutta tätä lähemmäksi arvotyhjiötilaa ei pääse kuin kuollessa. ; Esimerkiksi laiskuus ja passiivisuus liitetään usein nihilismiin jopa Nietzschen tuotannossa. Mutta niissäkin on aina takana vakava kysymys siitä että syntyykö tämä luokitelma siitä, että ihmiset on välineellistetty työntekoon ja yhteiskuntaan siten että "kapitalistinen ahneus" on määritetty perusihmisyydeksi, haluamisen ja arvojen ytimeen. Tällöin se, että jollekulle riittää, muuttuu nihilismiksi. Buddhalainen haluamisesta irtautuminen vihjaa että tämä ei ole suinkaan väistämättä asian tila. Lisää haluaminen, Nietzscheläinen vallantahto, ei olisikaan arvotyhjiön muoto. Vaan yhdenlainen arvostusten muoto, jota vastaan moni on.

Näin ollen esitän enemmänkin sitä, että arvotyhjiössä olevia ihmisiä ei ole olemassakaan. Ei ole mitään aukkoa jota voitaisiin täyttää. Itse asiassa arvot ovat, ja ilman jumalaa ihmisillä on vain jumalattomat arvot. Ihmsiet ovat sen sijaan hyviä keksimään tekosyitä. Lisäksi he kestävät huonosti kognitiivista dissonanssia eli erehtymisen tunnetta. Ja tämän tunteen vuoksi he eivät ajaudu arvotyhjiöön vaan vaihtavat mielipidettään. Yksi arvostustila vaihtuu toiseksi. Osa on hengellisiä, osa uskonnollisia. Ja osa ei. Se, että arvot määritetään hengelliseksi tai uskonnoksi on vain tämän asiantilan manipuloimista termikikkailulla. Luultavasti neutraalimpaa on sanoa että ihmisillä on aina ja väistämättä jonkinlainen ideologia tai etiikka. (Se voi olla outo.)

Tämä lähentää ajattelua Sartreen. Hän nojasi eksistentialistiseen perinteeseen jossa oli ajateltu uskon hyppyä suhteessa "Jumalan kokoiseen aukkoon" todellisuudessa. Sartre korosti että tietoisuus etsii itsetoteutusta itsensä ulkopuolella. Eli oleminen itselleen ei ole riittävää. Näin ollen vaikka tietoisuus on olemassa itselleen, se kuitenkin haluaa toteuttaa sitä muualla. Perimmiltään tämä johtaa siihen että ihmiset turhautuvat. Sillä vapauden idea joka perustuu valintaan on itse asiassa melkoisen omituinen ilmiö ; Se määrittää ensin potentiaalisen ja mahdollisen ja pakottaa sitten valitsemaan vain osan ja hylkäämään loput. Valinnan jälkeen on karsittu jotain. Vapaus määrittää mahdollisuuden laajuuden ja rajoittaa sen arvoa. Ja valitsemisella on väliä vain koska ihminen haluaa jotain. Mahdollisuus on olemista jota ihmisellä ei vielä ole. Näin ollen ihmisen ongelmana ei ole itse asiassa viime kädessä Jumalakysymys, vaan se miten hän kohtaa asian joka on suurempi kuin hän itse. Esimerkiksi Jumala on itseä suurempi, joten se voi olla ahdistava. Mutta toisaalta naturalistinen maailma jossa ei olekaan kaikkivoivan paratiisia vaan jossa ihminen on rajallinen kertoo että todellisuus on ihmistä suurempi. ; Eli pohjimmiltaan, riippumatta maailmankuvasta, "ihminen haluaa olla itse Jumala tai Jumalankaltainen". Tämä vapaus jota tässä kaivataan on kuitenkin enemmän egoistista vallantahtoa kuin mitään teologista yksinoloa ja Jumalaikävää. (Päin vastoin, tämä on nähtävissä tämän teologisen yksinolon ja Jumalaikävän maksimaalisena torjuntana.)

Ihminen ei siis taistele arvotyhjiötä vaan omaa egoaan vastaan. Ahdistus jota ihmiset kokevat uskonkriisin kynnyksellä ei johdu tyhjyydestä. Vaan siitä että maailma on jäsentymätön eikä ihmisen hallinnassa ja ihmisen ymmärtämä. Ihminen ei siis kestä sitä että hän ei osaa, että hän ei hallitse ja että hän ei tiedä. Tämän ahdistuksen kutsuminen tyhjyyden peloksi on suoraan sanoen ongelman ytimen kiertämistä. ; Nähdäkseni aito onnistuminen vaatii viereensä mahdollisuutta epäonnistumiseen. (Koska jos ei voi epäonnistua, onko se mikään saavutus tai itsetunnon aihe?) Ihanne sanoo että ei pidä pelata jos ei osaa hävitä. Mutta me kaikki pelaamme. Emmekä todellakaan ole hyviä häviäjiä.

Tämä näkökulma (jota kenties kannatan kenties en) auttaa jäsentämään omaa elämänhistoriaani. Sillä kuten aikaisemmin kirjoitin, minun "mieleni on ympärileikattu". Minut on kasvatettu toimimaan kristillisellä arvomaailmalla kristillisessä kulttuurissa. Ja minut on opetettu tulemaan toimeen kristittyjen kanssa kristittyjen ehdoilla. Aikanaan tämä ei ollut ahdistavaa, sillä maailmankuvani oli jäsentynyt. Niillä jotka ovat sekulaareista perheistä eivät melko selvästi ole saman kokemusmaailman sisällä. He eivät edes pidä ongelmina tai asioina näitä joiden pyörittelystä on tullut minulle miltei elämäntapa. Ne asiat jotka ovat minulle haasteita eivät ole heille oikeastaan edes relevantteja kysymyksiä. Heidän mieltään ei ole "ympärileikattu", tai ainakaan sitä ei ole ympärileikattu kristillisyyteen.

Olen käynyt kirkossa sen verran runsaasti että sen rituaalit ja virsikieli (tosin ovat vaihtaneet virsikirjan enkä osaa niitä uusia niin hyvin) ovat syöpyneet jonnekin hyvin syvälle mieleeni. Perinteet, puhetapa ja kieli ovat tuttuja. Itse asiassa niistä etääntyminen on vaatinut työtä ja aikaa (mikä voi olla omituista koska nykyinen puhetapani on jotain aivan muuta.) Tätä reflekseiksi muuntumista ei todennäköisesti voi poistaa millään aivoleikkauksella. (Kenties vain aivorappeumatauti minut tästä refleksioppimisesta voi vapauttaa.) Vaikka tunnetta uskontoon ei enää ole ja tosiasiassa myös muistot alkavat olemaan varsin valjuja, on tietty kristillinen asenne niin syvällä että muun lailla toimiminen on hieman kuin yrittäisi olla sulkematta silmiä kun kasvoja kohden heitetään jotain yllättäen. (Virren sanat tuskin ovat sentään homo religiosuksenkaan mukaan mikään synnynnäinen asia. Rituaalit ovat selkeästi opittua tottumusta.)

Minulla ei tarkalleen ottaen ollut mielessäni "Jumalan kokoista aukkoa", vaan tämä lähinnä asetettiin maailmankuvan ytimeksi ja muut rakennettiin sitten tämän ympärille. Kun tämä perusta sitten romahti, ei kristillisyys tietysti enää ollut "oma kulttuuri". Ja muiden ehdoilla toimiminen tuntui ja tuntuu varsin ikävältä. Siksi olenkin varsin vihainen tässä kyseisessä aiheessa. Osa tulkitsee että tämä johtuu siitä että vihaan Jumalaa johon siis jollain tavalla uskoisin, koska muutoin vihalla ei ole kohdetta. ; Kuitenkin se, mitä tässä "Jumalan muotoisessa aukossa" vihaan, on se, että minun uudessa jäsennyksessäni tässä kohdassa ei todellakaan ole mitään. Se on todellakin "Jumalan kokoinen aukko" jossa piilee vain tyhjyys alati valmiina tuijottamaan minua takaisin.

Itse asiassa teleologisen maailman tyhjän ja absurdin ympärille asettunut komennusketju on minulle täsmälleen yhtä ahdistava ja pelottava kuin ateismi olisi jumalattomalle. Sellaiselle joka näkee että jos ihminen on yksin ja maailmaan heitetty, että hän olisi täysin yksin ja tyhjä. Silti uskovaisetkin voivat pelätä ja vihata tuota tyhjyydeksi kokemaansa asiaa. Ja tämä on oleelista. Vaikka omalla logiikallaan hän ei tietysti voi vihata ja pelätä ateismia koska sehän ei ole mitään muuta kuin poissaoloa. Ja vihalla täytyisi olla kohde. Tämä herätyshuomio onkin oleellinen.

Sillä kun kaltaiselleni uskonnottomalle näytetään kristinuskoa, niin tosiasiassa joudutaan aina viittaamaan teologiaan tai oppiin tai uskomuksiin. Nämä taas muodostavat kokonaisuuden, maailmankuvan, jossa on erilaisia näkemyksiä todellisuudesta tai vähintään suuntaviivoja tapaperinteestä ja yhteiskunnassa toimimisesta ja elämisestä. Kun olen miettinyt näitä paljon (ja ympärileikatun mieleni vuoksi olen miettinyt näitä turhauttavan paljon) kirkon oppi, teologien kiemurat, ja erilaiset jumalatodistukset ovat jotain jota voi verrata vain siihen mitä fyysikko kohtaisi törmätessään ahkeraan ptolemaioksen maailman kannattajaan. Ptolemaioksen astronomiassahan ajateltiin että avaruuden täydellisyys vaatii ympyrämuotoa ja siksi ratoja korjattiin lisäympyröillä, episykleillä. Eli kun planeetat eivät noudattaneet ympyräratateoriaa, lisättiin rataan uusia ympyröitä jotta taivaankansi näyttäisi noudattavan tätä lakia. Lopputuloksesta tuli ontto, laskennallisesti omituinen ja kiemurainen. Ja se, mihin episyklit maailmassa viittaavat nykyfyysikon silmin on karkeasti sanoen "ei mitään". Kun modernimpi fysiikka astui kuvioihin, episyklit tungettiin pois ja kaikki sujui hyvin ilman niitä. Itse asiassa kaikki oli helpompaa.

Tämä tekee opinkappaleista omituisia. Sillä jos Jumalan kokoisen aukon kohdalla on tyhjää, sovituskuolema, neitseellinen sikiäminen ja vastaavat näyttävät omituisilta taikauskoisilta satuiluilta. Niillä ei ole enää mitään merkitystä. Samoin komentava ja ohjaava normatiivinen taso kuten uskon kautta armonsaanti näyttää ideologiselta kontrollilta tai sitten sekin on tyhjää. Perusasiat kuten avuliaisuus taas voidaan piirtää ilman "uskonnon episyklejä". Näin uskonto näyttää kauhtuneelta.

Siksi, kun joku selittää hengellisistä kokemuksistaan, kohtaan absurdin. Kun taas kohtaan käännyttämistä kohtaan kontrollin. Oma luonteva reaktio absurdiin on huvittuneisuus, nauru -ja joskus halveksunta. Kontrollin kohdalla on muistettava vain se, että minulla on vakavia, siis todella vakavia, auktoriteettiongelmia. (Eikä nyt siksi että minulla ei ole mitään auktoriteettiä enkä sellaista kaipaakaan tai halua, vaan enemmän siitä että en kestä sitä että kenellä muullakaan on auktoriteettia. Minua ei haittaa se jos joku on erimielinen vaan se, että erimielisellä on kantaa ja pokkaa olla auktoriteetti.) Kontrollia kohtaan koen syvää tarvetta itsepuolustautua. Ja tämä ei ole oikestaan edes vihaa. Vaan pakkomielteistä halua murskata ja turmella ja hajottaa.

Syynä ei oikeastaan ole edes toinen ihminen. Vaan se tyhjyys jonka hänessä näen. Kun tämän tiedostaa, ei ole vaikeaa ymmärtää miksi fundamentalistit eivät pidä ateisteista. Ja miksi täsmälleen sama toimii toiseen suuntaan. Kun tämän tiedostaa, ei ole ihmeellistä huomata miten uskontokeskustelussa keskustelu on loppunut mutta huutaminen jatkuu niin, että samoista yksityiskohdista jankataan iänkaikkisesti (ellei sitten kuolla sitä ennen).
1: Eikä ole ihmeellistä huomata sitä että kun keskustleuaiheena on suvivirsi, ei oikesti puhuta mistään laulusta, vaan es on symboli kaikelle muulle toiminnalle. Suvivirsi on ateistille sitä että annetaan virallinen lupa uskovaisille osallistuttaa erimieliset julkiseen toimintaan joka on vakaumusta vastaan, että ateisti saadaan pakottaa tuijottamaan tyhjyyteen. Uskovaiselle lauluton tila on muistutus poissaolosta, joka taas nähdään uhkana. Uhkana joka tuhoaa oman jäsennyksen. Eli vastassa on toinen tyhjyys. Keskustelu on siis pohjimmiltaan siitä kenet pakotetaan ahdistumaan, ketä on oikein järkyttää ja loukata.

En usko että tähän asiantilaan on mitään ratkaisua. Paitsi yhtenäiskulttuuri jossa jokaikinen toisinajattelija tapetaan ilman lieventäviä asianhaaroja. Siksi pitäisin tätä enemmän olotilana kuin ongelmana. Valtaosa arvokeskustelusta ja uskontokeskustelusta toisin käsitelee aihetta kuin olisi jokin "kirkosta eroajien ongelma" jota vastaan olisi taisteltava ja johon olisi tarjottava keinoja ja ratkaisuja. Ongelmana näkeminen tarkoittaa sitä, että ei anneta muiden tuijottaa sinne missä muut näkevät jotain vain siksi että se on itselle ahdistava ja tyhjä. Olotilana näkeminen taas on sen tunnustamista että meillä kaikilla on tyhjyyksiä jonne on perin vituttavaa tuijotella. Mutta että muut voivat nähdä juuri siinä kohdassa tyhjyyttä jotakin. (Ehkä toisilla on tämän kohdan oloihin paremmin kalibroidut teleskoopit ; Täthitaivaallahan paremmat teleskopit tuovat esiin uusia tähtiä taivaan mustista kohdista...)

Tämä tarkoittaa myös sitä että minä olisin luultavasti yksilönä onnellisempi ilman sitä kaikkea kristillistä taakkaa jota minuille on asetettu kannettavaksi. Mutta tämän kanssa taistelu on minun ongelmani, eikä sitä voida laventaa esimerkiksi ateistejen yleistilaksi. Kenties tämä taakka on se, joka perimmiltään saa minut pysymään ikuisesti fundamentalistiagnostikkona, josta "'Jumala'? Minä en tiedä. Eikä kukaan muukaan tiedä. Ja jokainen joka on erimielinen kanssani on harhaoppinen kerettiläinen." Sillä vaikka minulla on jumalan kohdalla tyhjyys, minulla on kuitenkin varsin tiiviisti opeteltuna ja syvennettynä se oppijäsennelmä, jonka nuolet viittaavat suoraan sinne tyhjyyden ytimeen. ; Ja korostan että nämä viitat ovat lakastuneita tienviittoja joissa ei ole mitään kaunista tai innostavaa. Ne ohjaavat koska niihin liittyy refleksi joka tuntuu tunkevan tekemään vastenmielisiä asioita vasten omaa tahtoa. Koska kauneus puuttuu, refleksi ja sen jälkeinen refluksi liittyvät vahvasti yhteen...

Ilman näitä viittoja mielenkiintoni voisi pyöriä aivan toisissa suunnissa. (Jossa olisi toivon mukaan enemmän bikinityttöjä. Jeah.)

Ei kommentteja: