perjantai 10. elokuuta 2012

Yhteyksien näkemisestä, katkeamisesta ja pätkimisestä

Uusi Suomi -palvelussa on keskusteltu ymmärtämisestä. Siellä ymmärrys määritettiin esimerkiksi seuraavalla tavalla "Mitä ymmärtäminen on? Ymmärtäminen on sitä että nähdään yhteyksiä. Niin paradoksaalista kuin se onkin, nimenomaan lapsi, joka elää maagisen kaikkivoipaisuuden maailmassaan, tavallaan ymmärtää aivan kaiken. Lapsi kokee kaiken ympärillään tapahtuvan osana itseään -- kuin olisi itse aiheuttanut kaiken." Tämänlaisessa määritelmässä on tiettyä jyhkeyttä joka sopii esimerkiksi hengelliseen ajattelukonseptiin varsin mukavasti ; Onhan hengellisen ihmisen perusnäkökantana esimerkiksi se, että näkee yhteyksiä joita esimerkiksi ateisti ei näe. Karkeimmillaan tämä on siinä miten uskovainen näkee antropomorfistisen yhteyden jota pitää osoituksena että tapahtuma on ihme. Vastapuoli näkee että takana on todennäköisyyden sisäinen vaihdunta, sattuma. Näin hengellisyys olisi ymmärtäväisempää kuin se vastapuoli.

Määritelmä ei taatusti olekaan huono. On selvä että jos maailman näkee pelkästään irtofaktoina, ei nousta ymmärtämisen tasolle. Joku knoppitietovisoissa pärjäävä voi hyvinkin soveltaa tietoa. Mutta hän ei sinänsä taitoa vaativassa toimessaan edusta välttämättä oikein minkäänlaista ymmärrystä.

Kuitenkin toisaalta erilaiset salaliittoteoriat perustuvat yhteyksien ylinäkemiseen. Samoin vainoharhainen näkee toisiinsa irrallisissa tapahtumissa yhteyksiä joita hän sitten tulkitsee. Skitsofreeninen logiikka on asioita hyvinkin kärkkäästi yhdistelevää. Ohjaamattomilla assosiaatioketjuillakaan ei yksinään yleensä synny viisautta tai ymmärrystä.

Tässä on hyvä huomata, että yhteydet jotka nähdään ovat ymmärtämisessä jollain tavalla tosia tai muutoin relevantteja yhteyksiä ; Kyseessä on aina tasapainoilu. Jukka Nieminen, toki toimiensa valossa ymmärrettävästi varsin crankin maineessa oleva rajatietokirjailija, on kuvannut haasteita esoteerisen toiminnan parissa ; Hänestä ongelmana on se, että jos on liian tiukka ei välttämättä näe todellisia yhteyksiä. Ja jos on liian kevytmielinen syntyy sitten epätodellisia yhteyksiä. Vastaavaa asennetta löytyy tietysti myös Niemisen vastapoolista, skeptikoista. Heistäkin avomielisyys on hyvä, mutta vain siinä suhteessa että ei ole niin avomielinen että aivot valuvat korvista.

Siksi ymmärrys voidaankin liittää joksikin joka on hyvin läheisessä roolissa yhtäältä viisauden että toisaalta tiedon kanssa. Ymmärrys on oleellisten yhteyksien tuntemista, ja tämä auttaa viisaudessa että on oleellista kun hankimme tietoa. (Etenkin jos olemme Quinelaisia ja esitämme että perusyksikkö ei ole havainto tai teoriasta vedetty deduktio, vaan että jokaisen havainnon ja testin perusyksikkö on teoria.)

Nietzscheläisittäin ajatellen nimittäin tilanne on se, että muistissakin tärkeintä on se, että se karsii turhat tiedot (ja vasta toiseksi tärkeintä on painaa muut talteen jälkeenpäin nostettavaksi). Tieteellinen edistys teoriatasollakin on toisaalta epäoleellisten arvioiden falsifioinnin kautta tapahtuvaa. Ilman karsintaa ollaan todellakin "lapsenomaisen ajattelun" ja "maagisen ajattelun" parissa ; Onhan esimerkiksi Boyer nähnyt uskonnollisuuden mielessä olevien perusskeemojen sekoittumisena, eli jonain jossa nimenomaan on enemmän asioiden välisten yhteyksien näkemistä kuin sen vastakohdassa. Tästä lapsenomaisuudesta voidaan sitten kasvaa viisauteen. Nietzschen maailmassa tämä tietysti tuo mukanaan sekä tuskaa ja onnellisuutta. Toisin sanoen lapsen yhteyksien näkemismaailma on turvallisuutta tarjoava tila, joka tarjoaa Schopenhauerilaisen paloturvallisen kaapin. Nietzschen mukaan tämä estää mielipahaa, mutta samalla estää todellisen onnellisuuden ja latistaa elämän yksinkertaisiksi iloiksi. (Neutraalisti voidaan jakaa onnellisuus Nietzscheläiseksi kasvamisonnellisuudeksi ja Schopenhauerilaiseksi muuttumatttomuusonnellisuudeksi.)

Tästä voidaan palata alkuperäiseen Uuden Suomen kirjoitukseen ja käyttää tässä kohden lapsivertausta. " perusturvallisuutta tarvitseva lapsi joutuukin -- vaikka vain tilapäisesti -- eroamaan vanhemmistaan, aiheuttaa pahan olon, eroahdistuksen, joka on pahinta ahdistusta jota ihminen voi kokea. Tässä tilanteessa lapsi myös kehittää ensimmäiset vaikutuskeinot -- esimerkiksi tietoisen itkun -- jolla hän yrittää estää yksin turvattomaksi jäämisen." Sitä se on muillekin. Tuntuu että suuri osa uskontokeskustleusta on sitä että uskovainen sysää ateistin harteille ajatuksen eroahdistuksesta. Heille ateisti on joku joka kärsii eroahdistusta Jumalaan. He kertovat tässä kenties enemmän "omasta lähtökitkastaan", ahdistus voi todella liittyä itse ymmärryksen kasvuprosessin käynnistymiseen. Mutta toisaalta ateistien silminnähtävä eroahdistuksen puuttuminen - he eivät yleensä ollenkaan halua takaisin uskonnon pariin koska kokevat että se on ahdistavaa- vihjaa että heissäkään ei tapahdu ymmärrystymistä; He eivät tässä kohden siis karsi enempää epäoleellisia yhteyksiä. Näin on selvää että kukaan ei kasva kyseisessä keskustelussa.
Kirjoittajaa maailma vituttaisi, jos se kaikki ei olisi samalla jotenkin niin huvittavaa. Ärsyttäisi jos ei olisi niin riemastuttavaa.

Ei kommentteja: