perjantai 8. kesäkuuta 2012

Uskontokritiikkiä tulee kuunnella ja siihen tulee vastata

Uusateismi on siitä omituinen ilmiö, että uusateistit itse kutsuvat itseään yleensä vain ateisteiksi. Termiä uusateismi käyttävät yleensä uusateismin vastustajat. Ja vaikka he tuntuvat kovasti erottavan termin uusateismi eivätkä suostu puhumaan vain ateismista, tuntuu että heillä on hyvin vaikeaa erottaa uusateismia ja ateismia toisitaan. ~ Näin ollen uusateistit piilottavat omaleimaisuuttaan ja etuliitteellä "uus" erilleen määrittelevät eivät oikein tunnu osaavan kertoa miksi tätä etuliitettä tarvitaan. Usein uusateismi kulkeekin vain "muotiateismin" tai "militantin ateismin" leimasanana. Uus -etuliitteellä ei eroteta mitään ideologista omaleimaisuutta vaan enemmänkin vihjataan halveksuttavaan piirteeseen joka nähdään tietyissä ateismin harjoittajissa. Uusateismi -sanalla saadaan vietyä uskottavuutta ja lähinnä leimataan kyseinen ateisti joko pinnalliseksi huonosti reflektoitua uskontomokutusta harjoittavaksi henkilöksi tai sitten muutoin vaan luonteeltaan vihaiseksi militantiksi.

Tässä Jari Jolkkonen ei tee poikkeusta. Lukemalla hänen "Uskonto myrkkynä ja viruksena. Uusateistisen uskontokritiikin argumentteja ja niiden ongelmia." nimittäin tuntuu harjoittavan juuri tätä. Se nimittäin aloittaa ateismin käsittelyn kertomalla vanhasta ateismista (kritiikillä josta olen hyvin samaa mieltä ja jonka olen itse tehnyt selkeämmin ja tarkemmin), ei oikein erottele mikä uusateismissa on omaleimaista ja käsittelee aiheita hyvin pinnallisesti. Tuntuukin että valtaosa on vanhan ateismin kritiikkiä jonka oletetaan olevan relevanttia uusateismille, ja tätä kautta koko ajatus siitä että tarvitaan koko uus -etuliitettä menettää merkityksensä ja sisältönsä. ~ Itse asiassa artikkelin rakenne on sellainen että jos sen tekisi luterilaisuudesta, niin artikkelin rakenne olisi se, että ensin kerrottaisiin katolisuudesta ja sen ongelmista, sitten määriteltäisiin kristinusko ja sitten oletettaisiin että juttu olisi olennaisesti siinä.

Jolkkosen teksti lähestyy uusateismin argumentteja luettelemalla erilaisia luokkia joita ne voisivat edustaa (Jolkkonen esittelee luokat mutta varsin heikosti uusateistejen näiden luokkiin sisältyviä argumentteja.) Itse jakaisin luokat karkeammin esteettisiin ja eettisiin koska tarkempaa ei tarvita. Itse asiassa uusateismin syvin ydin on siinä että luokittelut on hylättävä koska asiat nivoutuvat yhteen. Sam Harriksen "Moraalinen maisema" on itse asiassa tässä suhteessa hyvin uusateismin tätä puolta kuvaava kirja. Näin ollen vaikka Jolkkosen tapa luokitella uusateistejen argumentaatiota voisi olla kätevä - ja se on itse asiassa vanhan ateismin kohdalla kätevä - niin tämänlainen luokittelu rakentaa harhaanjohtavaa skeemaa joka vääristää ymmärryksen koko uusateistien argumenttien pääsisällöstä. Näin ollen tämä luokittelu huonontaa Jolkkosen tekstiä selkeästi.
1: Tätä tekstiä ihmetellessä ei voi ihmetellä kuin sitä että (a) kirjoittaja on tohtori (b) kirjoittaja on ollut maisteri (c) kirjoittaja on selvinnyt lukiosta. Olen tavannut 14 vuotiaita koululaisia jotka ovat ymmärtäneet uusateistien argumenttien sisällöt taidokkaammin.

Empiirinen argumentisto.

Jolkkosen näkemys uusateistien tieto-opillisesta kritiikistä ei näytä tunnistavan uusateismin argumentaatiota aiheen parista. Jolkkonen on oikeassa lähinnä vain siitä että uusateistit ovat skientistejä. Heistä relevantti Jumala on tieto-opillinen teoria todellisuudesta. ; Jolkkonen, kuten valtaosa uusateistien kriitikoista, ei tunnu huomaavan tätä relevantti -sanaa (joka on oleellinen). Etenkin Dawkins on jakanut kysymyksiä relevantteihin ja irrelevantteihin. Hän on luennoinut näistä toistuvasti. Dawkins ei siis vain pidä Jumalaa luonnontieteellisenä hypoteesina, vaan hänen Jumalankuvankäsittelynsä on astetta laajempi ; Ei-luonnontieteelliset Jumalat ovat irrelevantteja koska niitä ei ole todistettu. Dawkins asettaakin tätä kautta uusateismille kaksiosaisen vaatimuksen ; "Jos Jumalasi on jotain eksistentialistista tai muuta epäempirististä höpinää, niin meitä ei kiinnosta". Jos se taas on epmpiristinen, niin kreationismi on kumottu ja Dawkins tekee tämän varsin mielellään.

Jolkkonen valittaa tässä siitä miten skientismi on vain yksi filosofia ja että sitä tulee vastustaa. Hän olettaa että tässä toimisi vanhan ateismin moittiminen jossa näkemykset asetetaan yhtä uskonvaraiseksi. Tämä on kuitenkin juuri sitä huonoa reflektiota. Uusateismin koko idea kysymystenjaossa on kaiken kokemani pohjalta nimenomaan siinä että eksistentialistisessa tasossa ratkaisua ei ole saatu. Vanhamallinen ateismi ajautui presuppositionistiseen ansaan juuri kuten teologiakin. Näin tällä tasolla ei saada aikaan eroa. Kun molemmat puolet onnistuvat yhtä hyvin, on mentävä muualle. Ratkaisua ei nyylätä hiomalla samaa poteroa, vaan mennään sinne missä syntyy eroa.
1: Dawkinsin "Jumalharhan" kissojen paimentamisesimerkki on tässä itse asissa kuvaava. Hän kuvaa kirjassaan sitä että ateisteja ei oteta huomioon julkisessa puheessa. Hänestä uusateistit ovat yksilöitä joiden tulee tulla esiin ja osaksi julkita keskustelua ja vaatia kuuntelua ja kuulluksi tulemista. Suhde uskontopuheeseen on se, että kun nykyinen tapa on uskovaiselle sitä että "saa julistaa tai ei julistaa" on se ateistille kuitenkin "joka tapauksessa on pakko puhua, ja pakko osalistua uskovaisen ehdoilla kun ateistinen kulma irrelevantisoidaan ja sen olemassaolo jopa kiistetään". Kysymys ei ole uskontokiellosta vaan siitä että ateistit vaativat sitä että heitäkin kuunnellaan eikä aina vaan kaikkialla niitä uskovaisia. Kun otetaan huomioon tämä, ja muistetaan että ennen uusateismin nousua ateisteja ei pidetty edes kovin tärkeänä tai mainitsemisen arvoisina, voidaan sanoa että uusateistit ovat onnistuneet. Jopa Jolkkonen joutuu reagoimaan. Vaikka ei yhtään edes osaa.

Uusateistit ovat empiirisellä puolella siksi että nyky-yhteiskunnassa kaikki arvostavat luonnontieteitä. Jopa kreationistit (elleivät peräti etenkin he). Luonnontieteellisiä tuloksia pidetään hyvinä ja testattavina. Uusateistit lähestyvät asiaa nimenomaan siten että premissejä voidaan testailla. Ja että vain oleellisia premissejä voidaan testailla. Jos oma maailmankuva viedään empiirisen testauksen ulkopuolelle, "syntyy kyhäelmä siihen irrelevanttiin ulottuvuuteen". Tämä nähdään pelkuruutena. Jolkkonen ei kumoa luonnontieteitä eikä osoita mitä vikaa on ajattelussa jossa "filosofinen kikkailupuoli menee tasoihin ja luonnontieteessä todistustaakka on selvästi Jumalaa olettavilla koska Jumala on vaikuttava asioita muuttava taho ja ateismi on tälle nollahypoteesi". Jolkkonen ei esimerkiksi huomaa että ateismi on havainnoilla falsifioitavissa, mutta teismi ei. Tämä on luonnontieteen kohdalla merkittävä painottava voima.

On mielenkiintoista miten empiristinen kulma kiistetään määrittelemällä tilanne seuraavalla, varsin ideologisella tavalla ; "Luonto ei itse tulkitse mitään, se ei ole explicans eli selittäjä, vaan explicandum eli selitettävä. Tosiasiassa luontoa voidaan kokonaisuutena tulkita eri tavoin." Uusateistit eivät nimittäin usko tähän määrittelyyn ; Jo ihan senkin vuoksi että tässä on implisiittisesti ulottuvuus joka ei ole luonto ja jota teologit usein pitävät jonain jota on soveliasta liittää tieteen ulkopuoliseen Jumalaan ja johon uskominen on rationaalista vaikka se ei ole todistettua.

Jolkkonen väittää että on arkielämän kokemuksia joita ei voida tutkia mutta joita silti pidetään vakavasti. Hän on väärässä. Sellaisia kokemuksia ei ole joita ei ole todistettu jollain empiirissävyisellä aineistolla ja joka olisi silti rationaalinen uskomus. Monia asioita kannatetaan irrationaalisesti, mutta tämä tekee ihmisistä tyhmiä eikä teologiasta järkevää ; Jolkkonen varmaan sekoilee esimerkiksi tunteiden kanssa ajatellen että toisten tunteet olisivat subjektiivisia eivätkä siksi tietämisen parissa. Valitettavasti tunteita voidaan lähestyä tieteellisesti, ja ajatus siitä että puolisoni rakastaa minua ovat mahdollisesti epätosia uskomuksia joihin uskon tietyin perustein, jotka ovat olennaisesti samoja kuin psykologiatieteessä. Jolkkonen ajatteleekin ilmeisesti varsin mustavalkoisesti ajatellen että on vain eitodistettu ja todistettu, eikä harmaan sävyjä.

Siksipä näyttääkin siltä että Jolkkonen ei klassisen teologin tavoin ole tutustunut loogisen positivismin jälkeiseen naturalismiin kovinkaan syvällisesti. Hän tekee saman virheen kuin joka ikinen kohtaamani uusateismin ja naturalismin kriitikko on ainakin toistaiseksi tehnyt ; Pitää loogisen positivismin kaatumista lopullisena seinänä skientismille ja että naturalismin ehdot olisivat jotenkin olennaisesti loogisen positivismin ehtoja. Kuitenkin esimerkiksi Quinelainen naturalismi kiistää juurikin tuon klassisen explicansin ja explicandumin välisen eron, ja pitää ajatuksia jostain apriorisen ja aposteriorisen jaosta jota Jolkkosen ajattelu näyttää mukailevan, yksinkertaisesti virheellisenä. Itse vahvasti Quinelaisena näen että joka ikinen tämän ohittava kritiikki on olkiukottamista ja ohipuhumista ja siten vääristelyä, valehtelemista ja tendenssinomaista kusipäistelyä. Jotain joka ei nimenomaan ole sitä rakkautta jonka kerrotaan huokuvan uskovaisista ja jonka ääressä vastaanpanevankin sydän sulaa. (Never seen that one. Heard a lot, though.)
Empiiris-eettinen argumentisto

Lisäksi uusateismin empiirisyyskannanotto on jotain joka on kaikilla uskovaisillakin. Se on nimittäin keskustelemisen ehto. Jolkkonen on esimerkiksi teologina varmasti tuttu sen kanssa että teologiassa on parempia argumentteja ja huonompia argumentteja. Ja että jos teologiseen tiedekuntaan lähettää Jallu -lehden, niin sitä ei oteta teologiseksi tutkielmaksi siitä huolimatta että koko lehti olisi sekä itse kirjoittama että peräti omien eritteiden peitossa. Syy on se, että keskustelulle on aina ehdot. Uusateistien empiriisyysehto onkin siksi myös keskustelunrajaus. Se on sitä että uusateisti sanoo että "minuun voit vakuuttaa näillä ehdoilla keskustellen". Tämän huomioiminen pelkästään jonain jossa "tämä on filosofia ja siksi vastustettava" (kuten Jolkkonen lopussa suoraan toteaakin) on toisen keskusteluehtojen ohittamista ja tallaamista. Jolkkonen joka on raivostunut siitä että suvivirttä ei lauleta osannee hyvin ymmärtää että toisen ehtojen tallaaminen on ikonoklasmia eikä mitään hirvittävän kannustettavaa iloista toimintaa jonka pitäisi olla kenties jopa velvollisuus.

Koska luonnontieteellinen todistaminen on jotain jonka arvoa Jolkkonenkaan ei ohita (hän pitää sitä vain yhtenä tiedon osa-alueena mutta ei kiellä sen toimivuutta) on tässä hyvä yhteinen pohja. Tämä jostain syystä ohitetaan niin Jolkkosella kuin kaikilla muillakin uusateistien kriitikoilla.
1: Dawkins on uusateismin kriitikoiden suosikkivastustaja joka tuodaan esiin aina, toisin kuin muut pääuusateismin esittäjät ja jonka argumentaation siksi pitäisi olla hyvin tuttua kun häneen aina viitataan eli häneen on myös tutustuttu koska eihän ilmantutustumista... Tämän ohittaminen on siksi Jolkkoselta vähintään noloa ellei vielä pahempaa.

Erikoista onkin se, että tässä keskittymisessä on tarjolla esimerkiksi Daniel Dennettin uskomiseen uskomisen konsepti. Jolkkonen viittaa kirjassaan innolla Dennettin "Breaking the Spell" -kirjaa (suomeksi "Lumous murtuu"). Tämän konseptin ideana on juuri argumentoida miksi uusateisteista perinteinen teologia on heistä irrelevantti kulma. Jolkkonen ei huomioi tätä argumentaatiota mitenkään. Vielä omituisemmaksi tämän ohituksen tekee se, että Jolkkonen viittaa valistusateistejen (~"vanha-ateistejen") ennakkoriemuun jossa ateismi nähtiin tuoreena ja raikkaana ja jonain joka tulee kumoamaan uskonnot. Uusateistit ovat kuitenkin hakemassa yksilönoikeuksia eivätkä elä luulossa että ateismi ylittäisi teismin. Uskomiseen uskomisen konsepti on tapa jolla perustellaan sitä miksi uskonto on suosittua. Jolkkonen ei tätä huomaa, vaan selittää innoissaan siitä miten valistusateistit olivat torppaamassa uskontoa tarpeettomaksi ja että tosiasiassa uskonnolla menee nykyäänkin hyvin, eli ihmiset kokevat sen tarpeelliseksi. Dennett näyttää että uskomiseen uskominen on jotain jolla ihmisiin vedotaan. Suosioon olevat syyt eivät ole tieteeseen tai todisteisiin perustuvia Jumalan todistamisia vaan uusateistejen kannalta irrelevantteja.

Uusateisti yksinkertaisesti näkee että esimerkiksi aikaisemmin esittelemäni modernin teologian tavan ajatella että Jumalan olemassaolon todistaminen ei ole niin olennainen kysymys on filosofiaa ja että tämä kysymys on tutkimuksen arvoinen. Jolkkonen harjoittaakin siksi nykyuskovien perusstrategiaa ; Tiellä olemista ja ohipuhumisen periaatetta. On selvää että tätä kautta ei synny keskustelua. Jolkkonen asettaa uusateismin kohtaamisessa omat normistonsa ja keskusteluehtonsa uusateistejen ylitse. Eettinen argumentisto

Jolkkosen teksti on siitä omituinen, että sen lukemisen jälkeen uusateismia saattaa varsin hyvin osata huonommin kuin ennen kyseisen tekstin lukemista. Sillä Jolkkonen lietsoo yleisiä harhaluuloja uusateismista. Niitä joita ei löydy uusateistien omasta tuotannosta mutta jota löytyy jostain syystä joka ikisestä uusateisteja kritisoivasta teoksesta. Tuntuukin siltä että Jolkkosen käsitys uusateismiin tutustumisesta on sitä että ei tutustuta uusateismiin vaan luetaan miten sitä haukutaan. Tämä on kätevä ohje, koska juuri tätä kaavaa ajattelin sitten käyttää kristittyihinkin. Kun teologian tohtori suvaitsee käyttää julkisesti teologian tohtorin työnkuvassaan tämäntapaista lähestymistapaa, ei siinä voi olla akateemisesti niin mitään vikaa. Olen vain aikaisemmin luullut että tämä on jotain halveksuttavaa ja jota akateeminen maailma ei ota vakavasti. Olen ollut väärässä ja huomaan että on aina syytä oppia ja kehittää itseään. Tästä lähtien tiedän että jos haluan oppia jonkun ideologian sisällön, otan yhteyttä vain sen vastustajiin, mielellään mahdollisimman provokatiivisiin ja yliampuviin sellaisiin. Jolkkonen on nimittäin aivan ilmselvästi tutustunut Dawkinsin argumentteihin lukemalla pelkästään McGrathin kritiikkiteoksen Dawkinsiin.

Muutoin hän tietäisi että Dawkins ei käsittele pelkästään yksittäisiä internethulluja vaan ottaa kantaa esimerkiksi Richard Swinburneen joka lienee teologisestikin relevantti hahmo.
Itse asiassa Jolkkosen uusateismikritiikki on siitä omituista, että se ei käsittele juurikaan uusateistejen argumentaatiota. Se itse asiassa jää hyvin pinnalliselle tasolle katsoessaan ateistejen eettisiä argumentteja. Jolkkonen näkee että Dawkins ja muut uusateistit moittivat uskontojen eettisiä seuraamuksia, mutta hän ei näytä oikein ymmärtävän että mitä ne heidän esittämänsä argumentit oikein ovat.

Näyttää siltä että Jolkkosen mielessä on ollut valmis ja vahva ennakkoluulo josta hän ei ole osannut vapautua. Tässä skeemassa Jolkkonen näkee uusateismin fundamentalismina joka käyttää kontaminaatio -argumentointistrategiaa. Eli jotain jossa "hedelmistään puu tunnetaan" ja jossa pahaa tekevien uskovaisten esilletuominen näyttää pelkästään itsenään tartuttavan vastemielisen teon tekijään. Jolkkonen on syystäkin tämänlaista argumentaatiota vastaan ja pitää halveksittavana jos vastaavaa esitettäisiin vaikkapa Jokelan ampujasta.

Valitettavasti tämä väärinkäsitys on yleinen. Kenties syynä on juuri se otsikkoon päätynyt Dawkinsin uskon virus -käsitys. Jolkkonen ei ole ymmärtänyt argumenttia vaan on niellyt yleisen väärän käsityksen asiasta. Dawkinsin uskon virus argumenttina ei perustu siihen että uskonto olisi tauti, vaan siihen että uskonto on kulttuurievoluutiota ja jossa toiset käsitteet yleistyvät tehokkaammin kuin toiset taas eivät. Eli Dawkins vetoaa nimenomaan siihen että uskonto leviää koska sillä on ominaisuuksia jotka tekevät siitä sellaisen, että se on helppo muistaa, sopii tiettyihin intuitioihin ja pitää sisällään esimerkiksi julistusintoa lisääviä elementtejä. Ja jotain johon liitetään asioita jotka opetetaan esimerkiksi lapsille kun luullaan että muuten heidän elämänsä vaikkapa turmeltuu. Dawkinsin uskon viruskin siksi eroaa voimakkaasti siitä valistusateismista joka vain odotti uskontojen loppumista. Dawkinsin uskon virus on selitys sille miksi uskontoa on olemassa ja tulee todennäköisesti olemaan jatkossakin. Jolkkonen ohittaa tämän innostuessaan siitä miten uskovaisten määrä olisi jotenkin todiste uskonnon laadusta ja tarpeellisuudesta. (Joka itsessään on ajatuksena jotain varsin omituista.)

Näin ollen vaikka Dawkinsin uskon virus -käsitys on hyvin samanlainen kuin uskonnon kognitiota tutkivien näkemykset (joista esimerkiksi Pascal Boyer voisi olla oleellinen Jolkkosen luettavaksi ja tähän aiheeseen liittyen) ei näiden nähdä edustavan samanlaisia asioita. Dawkinsin käsitteen nimilappu kiinnittää huomion niin että sisältö tuntuu unohtuvan.

Jolkkosen teksti tekee tässä osin saman virheen jonka jokainen fundamentalistinen riemuidioottimaallikko tekee uskontokeskustleussa. Esimerkiksi katolisten pedofiiliskandaalin kohdalla he selittivät että ateisteistakin löytyy pedofiilejä. Uusateisteille olennaista oli kuitenkin se, että katolinen kirkko kätki näitä tekoja. Vastustus ei siksi ollut pedofiliaan itsessään, vaan juuri siihen kätkemisen kulttuuriin.

Jolkkonen ohittaakin tässä arvokkaan kontekstoinnin. Esimerkiksi Sam Harrisin pääteemana on se, että uskonto suojelee tiukan linjan fundamentalisteja. (Jolkkonen itse on tunnettu lestadiolaisia puolustaneista lausunnoistaan koska hänestä on arvokasta että kirkon oppeja halutaan ja yritetään noudattaa.) Harrisin pääteesi uskonnon vaarallisuudesta ei siksi ole se, että valtaosa uskovaisista olisi raivopäitä. Harriskin - joka sentään suhtautuu esimerkiksi muslimiterroristeihin kenties vihaisemmin kuin kukaan muu nimekkäistä uusateisteista - on sitä mieltä että ongelmana on se tukiryhmä joka suojelee. Tässä on hänestä peräti kaksi puolta. Suoran tukiryhmän lisäksi tiukan linjan uskovainen helposti tekee ylilyöntejä ja hakee sitten suojaa uskonnonvapaudesta. Tätä ennen riviuskova on helposti vain "halveksittava tapauskovainen", mutta kun tarvitaan suojaa esimerkiksi mediamylläköinniltä, on kätevää mennä tämän suuren joukon selän taakse. Jostain syystä tätä osiota ei näy Jolkkosen teksteissä.

Toisaalta Jolkkonen huomaa sen, että uusateistit ottavat kantaa sekularismiin. Heille kirkko ja valtio on erotettu toisistaan. Jolkkosen tapa lähestyä tätä onkin hyvin klassinen. Hän selittää että uskontojen tulee puhua omaa näkökulmaansa maailmassa koska muutoin uskonnot tiukkalinjaistuvat. Kuitenkin esimerkiksi uusateisti Hitchensin pääteesi on nimenomaan se, että monet aiheet on uskonnollistettu niin että niistä on tullut uskonnon yksityisomaisuutta. Eli niistä on olemassa nimenomaan vain se yksi kulma. Jolkkonen onkin siksi idiootti vedotessaan näkökulmien moninaisuuteen ja eri kulmien esittämiseen. Uusateistejen vaatimus onkin se, että uusateistejen olemassaolo hyväksytään ja että uusateistienkin kulma otetaan relevanttina huomioon. Tämä tarkoittaa sitä että esimerkiksi aborttikysymykseen olisi saatava keskustelumahdollisuus jossa ei puhuta pelkästään jeesussuhteesta. (Nykyään mahdotonta.) Puhuessaan eri kannoista ja siitä että uskonnollinen kanta on yksi jota pitää kuunnella unohtuu se, että uskonnollistetuissa aiheissa on vain uskonnollinen kanta. Uusateistit eivä yleensä ottaen aja totaalikieltoja. He vastustavat lähinnä (a) osallistuttamista jossa uskonnosta tehdään velvollisuus johon on pakko ottaa osaa ja etenkin (b) poliittisesta osallistuttamisesta jossa on kyse siitä että jos sinulla on kanta vaikkapa aborttiin niin olet yht'äkkiä pakkovelvollinen keskustelemaan asiasta vain uskonnon ehdoilla ja uskonnon käsitteisiin reagoimalla (joko teisti tai antiteisti, eikä muita kulmia.)

Jolkkosen suhtautuminen Harrisin ja Dawkinsin esimerkkeihinkin on siksi hyvin paljolti uusateistien oman argumentaation ohittavaa. Dawkins ja Harris esittävät argumentteina sosiologiset rakenteet. Annetut pahantekijät ovat näissä lähinnä esimerkkejä ja yksittäistapauksia. Ne on toki valittu tavalla että ne ovat kaikille tuttuja ja kenties sävyltään provokatiivisia. Mutta ne eivät ole itsessään argumentteja vaan esiemerkkejä tausta -argumenteista. Jolkkonen ei selvästi ole huomannut tätä, ja siksi hänen kritiikkinsä jää sille samalle tasolle jossa "uskon virus" -nimi saa ihmisen mielen näkemään "ne pitää uskontoa sairautena" ja samalla ohittavat itse argumentin joka yrittää toimia uskonnon suosion selityksenä. Se voi kenties olla väärä, mutta sen vääräksi osoittmainen tapahtuu tarttumalla tässä arugmentissa olevaan sisältöön sen sijaan että tuijotettaisiin pinnallis-epäakateemisesti pelkkää nimilappua.

Loppukaneetti.

On huvittavaa että Jolkkonen tekee seuraavaa: "Ensimmäisenä ongelmana on valikoiva ja tendenssimäinen lähteiden käyttö. Esimerkit uskonnon pahuudesta ovat usein netistä ongittuja ääritapauksia. Uskonnollisten traditioiden historiaa ja perustavia vakaumuksia ei juuri tunneta." , ja valittaa sitten että "Moraalisen argumentin toisena ongelmana on epäedullinen vertailu, jossa uskonnon käytännölliset ja räikeimmät muodot asetetaan vastakkain ateismin parhaimpien teorioiden kanssa. Käytännölliset ääriesimerkit pannaan vastakkain teoreettisten paraatiesimerkkien kanssa. Tilanne olisi ehkä analoginen, jos ateismin ja kristinuskon ja etiikkaa verrattaisiin panemalla vastakkain Vuorisaarnan teksti ja Pekka-Eric Auvisen epätoivoinen teko Jokelan lukiossa." on hän kuitenin itse valmis esittämään aivan samassa tekstissä, että "Lupauksistaan huolimatta ateismi ei vienyt maailmaa kohti ikuista rauhaa, kehitystä ja onnea. Päinvastoin se johti järjettömään mielivaltaan, vahvemman oikeuteen ja ennen näkemättömään tuhoon. Hitlerin Saksan avoimesti pakanallinen natsi-ideologia johti yli 20 miljoonan ihmisen kuolemaan. Neuvostoliiton valtionuskonto oli taisteleva ateismi, Stalinin koneisto murhasi viattomia siviilejä ehkä natsejakin enemmän. Myös Kiinan ja Kauko-idän kommunistiset hirmuhallitsijat tappoivat miljoonia viattomia ihmisiä ideologisista syistä. Aiemmin vapauttajana esiintyneestä jumalankieltämisestä tuli 1900-luvulla ahdistava ja orjuuttava valta. Itse asiassa jo Ranskan vallankumouksen vuosina ateistit olivat syyllistyneet kaikkiin niihin synteihin, joista he vastustajiaan syyttivät." Aivan kuin tämä antaisi kuvan uusateistisen liikehdinnän sisäisestä luonteesta. Tämä on pelkkää kontaminaatiota ja provokaatiota Jolkkosen suunnalta. Etenkin hänen tekstissään käyttämä kristilliseen oikeaoppisuuteen, kymmenen käskyn tappamiskieltoon ja siihen että ateisteista ei voida määritellä oikeaoppista tai vääräoppista on itsessään "helvetin epäedullinen vertailu". ja joka unohtaa ja valikoi sopivasti kristinuskoa unohdellen taktisesti kaikkea keskustelun kannalta olennaista. (Tavalla joka ihmetyttää siinäkin mielessä että eikö teologian tohtori osaa edes kristinuskoa? Ateismi on toisen uskomus, joten siinä virheet ovat ymmärrettäviä. Mutta kun haksahtaa omassa opissa, on asiassa isompia ongelmia..)

Kun Jolkkonen sanoo lopuksi alustavaksi johtopäätökseksi että "Uskontokritiikkiä tulee kuunnella ja siihen tulee vastata" on vaikeaa tietää mitä helvettiä hän sillä tarkoittaa. Kenties sitä, että tässä hän on harjoittanut epäkeskustelevaa ellei peräti antikeskustelevaa heiluttelua jossa kritisoitavaan asiaan ei ole edes tutustuttu vaan on haluttu vain vastustaa sitä ja antaa sen kannattajista idioottimainen kuva. Ja tämä on tehty pääargumentit ohittaen, vaikka otsikointi itsessään voisi antaa kuvan siitä että pääargumentit olisi vähintään esitelty. On vaikeaa sanoa miten nämä "ongelmat" joita Jolkkonen kyllä runsasti listaa otsikonsa mukaisesti sitten liittyvät siihen aiheessa olevaan "uusateismiin".

Jolkkonen onkin yksityishenkilönä ja tämän tekstin kirjoittajana jotain jossa esiintyy kaikki se, mitä uusateistit perustellusti ja hyvästä syystä pitävät vastustettavina. Jolkkosesta uusateistien esilletulo on väärin koska (suvivirren kaltaisia) konsepteja tulee kunnioittaa. Jolkkonen korostaa vapautena sitä että uskova voi kertoa oman kantansa ja ateistejen on paitsi kuunneltava, myös osallistuttava ja kunnioitettavan. Uusateisti joka haluaisi myös oman kanta kuuluviin unohtuu kun pitää keskustella vain ja ainoastaan siitä että uskonnollinen kulma on niin tärkeä. Jolkkonen itse ei sitten edes ilmeisesti tiedosta koko kunnioittamisen käsitettä, koska ei malta opiskella kritioimansa uusateismin sisältöä ennen kuin rientää sitä mokuttamaan. Hän puhuu keskustelusta ja kuuntelemisesta, mutta hän vain puhuu. Korvissaan hänellä on mitä ilmeisemmin banaanit.

Ei kommentteja: