"Frasierissa" on jakso, jossa Niles haluaa pitää hienot juhlat. Hän ajattelee pitää ne Frasierilla, mutta hänen ikkunassaan on pieni särö, ja tämänlaista kiusaa ei voida tietysti näyttää. Se provosoisi ja ärsyttäisi Nilesin snobeja vieraita, jotka ovat sivistyneitä ja kultivoituneita. Siksi Niles päätyy murtautumaan entiseen kotiinsa koska Maris sattuu sopivasti olemaan ulkomailla juuri sopivasti. Pihalla on kuollut hylje, ja tämän valtavan tosiasian peittämiseen sitten keskityttiin. Pintatasolla juhlissa oli kysymys hienostuneisuudesta, juhlissa on esimerkiksi tryffeleitä kokkaava huippukokki joka muotoilee tryffeleistä pieniä taideteoksia. Mutta heti pinnan alla oli jotain jossa Niles käy puukottamassa mätänevää raatoa jotta se uppoaisi kun sen tiputtaa veteen. Nilesin puuhailu tuottaa toki häiriöitä pintatasolle ja lopulta tilanne loppuu siihen että poliisit tulevat paikalle. Juhlista rakentui näin varsin provokatiiviset Nilesin hienostovieraille.
Näillä juhlilla on sekä syvärakenne että pintarakenne. Ja pintarakenteen ylläpito vaati itse asiassa hirvittävästi työtä joka tapahtuu syvärakenteen tasolla.
Suvaitseva ja monikulttuurinen ympäristö on usein keskittynyt kulttuurirelativismiin. Siinä eri kulttuurit nähdään samanarvoisina. Tätä puoltavissa esimerkeissä tutustutaan usein vieraan maan eksoottisiin tapoihin. Kuunnellaan vaikkapa ulkomaalaista toisen kultturin musiikkia. Ja otetaan vaikka selvää miten japanilaisen geishan selässä oleva mytty tulee solmia oikeaoppisesti. On erilaista pukeutumista, toista kieltä, musiikkia ja muuta vastaavaa. Tämä on kulttuuria. Mutta tämä on itse asiassa kulttuurin pintarakennetta. Tällä tasolla variaatiota siedetäänkin hyvin paljon.
Kuitenkin ongelmana on se, että jokainen kulttuuri pitää sisällään syvärakennetta. Tästä suuri osa koskee toki perhekonseptia. Eli esimerkiksi sitä millä ehdoin mennään naimisiin ja mitkä ovat isän, äidin ja lasten velvollisuudet ja oikeudet. Tämä syvätaso voi onnistua koska tämänlaisia tapoja voidaan sitten suvaita. Erilaiset perhesysteemit ovat tietysti ihmisten oma asia. ~ Kuitenkin se voi tuottaa ongelmia jos se astuu vielä "laajemmalle syvätasolle". Silloin perherakenteesta halutaan "maan tapa". Kulttuureissa on usein yksi tai muutama valtaideologia, jotka ovat säätäneet maan käytänteet sekä lainsäädännön että hyvien tapojen tasolla tietynlaisiksi. Niissä olennaisinta on itse asiassa hyvin usein kysymys nimenomaan siitä minkälainen rakenne yhteiskunnalla on laajemminkin. Tätä syvätaso kattaa koko yhteiskunnan. Ja siinä on päätetty mitkä asiat ovat sallittuja ja mitkä eivät ole sallittuja. On selvää että nimen omaan tällä syvätasolla tapahtuu verevimmät erimielisyydet. Järjestelmissä on isoja eroja etkä voi toteuttaa niitä yhdessä.
Kulttuurin syvärakenne heijastuu yleensä maan lainsäädännössä. Ja näin eri maissa esimerkiksi moniavioisuuteen,yksiavioisuuteen ja avioeroon suhtaudutaan strategioilla jotka ovat toisissa maissa laittomia. Näihin maihin muuttaminen ja näiden tapojen hyväksyminen vaatii siksi oman kulttuurin syvärakenteesta luopumista. Näin on selvää että jos lainsäädännössä vaikkapa tietynlaisella perhekonseptilla on standardiasema ja muut olisivat huonommassa asemassa, on kyseessä jokin ihan muu asia kuin monikulttuurisuus. Maassa maan tavalla eläminen tarkoittaa sitä että kulttuurin syvärakenne dumpataan pois ja jätetään siitä vain pintataso, joka hyväksytään eksoottisena, mielenkiintoisena ja hyväksyttävänä osana kulttuuria.
Jos jonkun maailmankuva on sitä että tietyt asiat ovat kiellettyjä kaikilta, on selvää että tämä johtaa konfliktiin. Konfliktiton syvärakenne vaatisi nihilististä kulttuurin syvärakennetta, missä millään ei olisi mitään väliä - ja sellaista ei liene ihmiskunnalla tarjolla. (Ja onneksi näin, jos saan sanoa.) Ei ole maata ilman lainsäädäntöä. Eikä ole ihmistä ilman hyvien ja huonojen tapojen tajua. Tai tuntumaa laajemmasta oikeudenmukaisuudesta. Nämä ovat usein ristiriidassa, ja niiltä osin monikulttuurisuus ei voi joustaa koska ne ovat ristiriidassa tavalla jossa konfliktista luopuminen vaatii koko kulttuurin syvärakenteen hylkäämisen.
Kulttuurirelativistit peittävät tämän usein määrittelemällä kulttuurit uudestaan. Tällöin esimerkiksi sharian kivityslait ovat "väärää islamia" kun taas islamilainen musiikki, arkkitehtuuri, runous ja esimerkiksi rukoilukäytänteet ovat sitä "oikeaa islamia". Tämä tarkoittaa sitä että kulttuurirelativismi itse asiassa toimii juuri kuin Nilesin vieraat. He hermostuvat valtavasti jos kulttuuri käsittää yhtään mitään muuta kuin sen kulttuurin pintatason. Syvärakenteen pilkahtaminenkin nähdään usein provokatiivisena ja kammottavana. Näin lopputuloksena on se, että pintatason kulttuuri hallitaan hyvinkin syvällisesti, mutta syvätason olemassaolo kiistetään "vääränä kulttuurina". ~ Olenkin huomannut että hyvin suuri osa suvaitsevaistosta on hyvin pinnallisia. He välttävät konflikteja joten he eivät yleensä oikeasti näytä miettivän juurikaan mitään. Heidän kulttuurinsa ei näytä koskaan irtautuvan cocktailjuhlien etikettitasoisesta small talkista.
Ja luultavasti siksi kulttuurirelativistien arvokeskusteluun osallistumisensa onkin lähinnä vain jotain jossa yritetään hillitä arvokeskustelua. Arvokeskusteluun osallistuminen muussa muodossa taas näyttää vaativan provokaattoreita. Tämä muistuttaa siitä, että pintatasolle jääminen poistaa kulttuurista sen ydinmehut ja jäljelle jää vain pinnallista kitchiä. Kulttuuri latistuu ikään kuin muodin oikuiksi, oudoiksi päähänputkahdusten virtauksiksi joilla on vain kenties tavallista suurempi pysyvyys. Tässä mielessä ongelmallista on se, miten paljon sitä joudutaan ikään kuin lakaisemaan syrjään. Kulttuurissa on tällöin mukana valtava määrä "äänetöntä painolastia", sitä josta ei puhuta koska se olisi epäkunnioittavaa.
Koen että esimerkiksi uskonnottoman elämä on vielä toistaiseksi sellaista että elämää ohjaa yllättävänkin paljon juuri "se mistä ei saa puhua". Ja tiedän että on mahdotonta että se ei näkyisi parhaissa peittely-yrityksissäkään jotenkin päällepäin. Vertauskuvallisesti voisi sanoa että ikkunoissa on aina jossain se pieni särö, joka häiritsisi pintatasoon jäänyttä perfektionistia. Tai pihamaalla oleva hylje haisee liian pahalle jotta sen tuoksun voisi peittää pelkällä ulkovalojen himmentämisellä.
Siksi väitänkin että kunnon monikulttuurisuus tarkoittaa sitä että siedetään konflikteja. Monikulttuurisuuden ongelmista osa on tottakai poistettavissa sillä että käytössä on "tavallista vähemmän lainsäädäntöä ja privileegioita", jossa lait sallivat mahdollisimman monenkirjoisen elämänmenon. Tämä tarkoittaa sitä, että päätäntävalta siirretään yhteiskunnalta yksilöille ja yksilöistä tehdään arvovalintapäättäjiä. Samalla hyvät tavatkin olisi muutettava enemmän mieltymyksiksi kuin vaatimuksiksi tai odotuksiksi. Näin syntyy tilanne jossa mahdollisimman vähän asioita on rajattu ja kiellety, ja kaikki mitä ei ole kielletty on sallittua. Näin yksilöt saavat oikeuden toimia ja paheksua yksinään tai pienryhmissä. Näin esimerkiksi molempien sukupuolten avioliiton mahdollistaminen sallii sekä heteroliittojen että homoliittojen kannattajien elämän niin että he voivat toteuttaa oman kulttuurinsa mieltymyksiä.
Mutta on selvää että konflikteja tulee. Siksi monikulttuurisuus ei perustukaan lepposuudelle vaan konfliktinsiedolle.
Nykymenossa sekä monokulttuuri että monikulttuurisuus epäonnistuu nähdäkseni tässä pyrinnässä aivan totaalisesti. Kummassakaan konflikteja ei kestetä. Monokulttuuri näkee vain syvätason. Ja monikulttuurisuus vain pintatason. Näin niitä voi hyvällä syyllä moittia puutteellisiksi. Ongelmana näyttää olevankin se, että myös konfliktinsietonäkemys vaatii tietynlaisen syvätason. Sellaisen jossa erimielisiä ei kivitetä, jotta niiden kanssa voidaan riidellä turvallisesti. Sitä voi siksi pitää puutteellisena tältä osin. Mutta jos sen tavoitteeksi asettaakin optimoinnin, ei täydellisyyttä tarvitse saavuttaa. Sillä tavoitellaan suvaitsevinta mahdollista ja toteuttamiskykyistä tilaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti