Etiikassa on tavallista että jossain vaiheessa asioita vain aletaan pitämään itseisarvoina. Eli että ne itsessään ovat tärkeitä, jolloin niitä ei enää oikeuteta jollain muulla. Tämän lisäksi asioita voidaan etiikassa perustelal välinearvona, jolloin ne perustellaan jollain muulla, sillä mitä niillä saavutetaan.
Joskus on vaikeaa erottaa asioita toisistaan, edes käytännön toiminnan tasolla. Esimerkiksi "Aku Ankan" Roope-Setä tuntuu usein ajaa rahaa ja rikkautta itseisarvona, ei siksi että hän saisi ostettua paljon asioita rahalla. Usein raha on kuitenkin selvästi välineellistä : Sillä ostetaan asioita joita pidetään hyvinä ja haluttavina. Ja saavutetaan statusta maailman rikkaimpana ankkana. Don Rosa palauttaa Roopen rahanhimon välinearvoksi rakentamalla niistä muistojen synnyttämisen apuvälineen. Roope ei omista kolikkoa, vaan kolikot herättävät hänessä muistoja nuoruuden seikkailuista. Sillä Roope muistaa jokaisen kolikkonsa ja sen tavan millä hän on sen ansainnut. Olipa syy mikä tahansa, Roope tietysti käyttäytyy ulkoisesti samalla tavalla kapitalistisesti. Ero ei tätä kautta tunnu kovin olennaiselta.
Itseisarvoilla on selvä heikkous ; Tuntuu erittäin mielivaltaiselta jos jokin asia merkitään tärkeäksi "koska se on tärkeää". Näin käy esimerkiksi jos joku kertoo että filosofian totuuden rakkaus on itseisarvo ja siksi sitä pitäisi opettaa kaikille. Niin käy myös jos jossakin uskonnossa asiaa pidetään Pyhänä ja loukkaamattomana. Molemmisa syntyy tabu, jossa asia väitetään ja tämän ilmituodun premissin jälkeen keskustelu voikin tiivistyä vain inttämiseen. Itseisarvo ei ole johtopäätös, vaan premissi. Ei argumentoitava päätelmä, vaan ennakkoasenteen pohjalta heitetty statement.
Vaihtoehtona välinearvo tietysti tuntuu hyvinkin objektiiviselta. Sillä siinä etiikkaa perustellaan. Asiat ovat neuvoteltavia, järkeviä lopputuloksia jonkinlaisesta perusteluketjusta. Näin syntyy johdonmukaisuutta ja keskustelua. Tämän asetelman päälle voidaan asettaa esimerkiksi Halla -ahon kannattama instrumentalismi, jossa asioilla on arvo välineenä. Tässä arvo on mitattavissa ja arvioitavissa, joten kyseessä ei ole mielivalta. Moni PerusSuomalainen onkin myynyt tämänkaltaista näkemystä "pragmaattisena" ja "arvomaailmavapaana".
Kuitenkin tässä riittää että huomaa miten Is-Ought -ongelma johtaakin siihen että välinearvo onkin vain yksi tapa piilottaa ja kätkeä itseisarvolauselmat ; Instrumentalisti ajattelee että asian pitää olla joteinkin, ja laskelma on kätevä keino arvoida määrä - ja tätä kautta voidaan tehdä strategisia laskelmia ja arvioitavia skenaarioita joiden avulla voidaan saavuttaa tämä päämäärä.
Moni sotkee tässä olemisen ja pitämisen tasot yhdeksi ja samaksi. Kuitenkin jotta johonkin päästään on ensin määriteltävä se haluttavaksi. Jos esimerkiksi halutaan kansantalouden kasvua tai vähäistä rikollisuutta, ja ihmisiä mitataan tämän kautta, on laskelmassa perusoletuksena se, että nämä asiat ovat arvostettavia. Tätä kautta on selvää että nämä esitetään itseisarvoina. Kysymys muuttuukin muotoon ; Miksi nämä itseisarvot olisivat parempia kuin ne muut, suoraan ääneen esitetyt, itseisarvot.
Uskallankin sanoa, että vaikka itseisarvo onkin usein vain keskustelunpysäyttävä ärsyttävä lauselma, niin itseisarvo nousee pohjimmiltaan arvostuksesta, ja välinearvo on tavallaan yksi tapa soveltaa itseisarvoja. Tavallaan tämä on yksi suurin syy sille miksi etiikka on usein kauheaa, ja sen pohjalla käyty keskustelu on vähiten ilmiselvää, moninäkökulmaisempaa - ja myös kovinta inttämistä ja riitelyä.
Itseäni tietysti viehättää miettiä synteesiä tähän. Sillä mieleen tulee esimerkiksi Quinen työ tieteenfilosofian puolella. Hänhän onnistui sekoittamaan analyyttisen ja synteettisen tiedon siten, että ne ovat yhteensulautuneita. Tätä kautta saadaan järkeä esimerkiksi Sam Harrisken yritelmään tehdä etiikan hyväksyttävistä itseisarvoista a posteriori -mallisia huomaamalla että arvostus ja haluttavuus liittyvät yhteen - ja ottamalla lähtökohdaksi sen, että lajityypillinen käytös antaa keinon arvioida tätä itseisarvoa ja sen vakuuttavuutta. Systeemi on kaksisuuntainen, koska teorian ennusteiden toteutumista voidaan arvoida myös ihmisten mielipidemittauksien kautta. Ne heijastuvat toisiinsa epäsuoraan, mutkan kautta.
Tällöin etiikan on mahdollista "irrottautua joskaan ei irrota ensimmäisestä filosofiasta". Toki ei täydellisesti ~ Kuten ei Quinelainen filosofiakaan väitä toteuttaneensa loogisen positivismin haavetta. Mutta kuitenkin kokonaisuus olisi kokonaisuutena eidogmaattinen, jokainen yksityiskohta olisi periaatteessa neuvoteltaissa. Koko etiikkaa ei voitaisi purkaa kerralla, mutta mikä tahansa yksittäinen oletus voidaan kyseenalaistaa, joten lauta kerrallaan voitaisiin periaatteessa saada aikaan muutos jossa yksikään näkemys ole enää sama kuin ennen "ensimmäisen laudan irroittamista".
Tämä blogaus perustuu täysin Esa Turkulaisen viattomaan pieneen kysymykseen facebookissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti