Platonin Paratiisi (Ja paljon sulkumerkkejä)

Kristinusko on soveltanut Platonia hyvin paljon. Kuitenkin on itse asiassa hyvin vaikeaa nähdä Jumalaa Platonin demiurgina. (Platon perusteli Demiurgin olemassaoloa "Faidron" -teoksessaan alkusyy -perustelulla. Olen moittinut tätä argumenttia jo aiemmin niin paljon, että en näe tähän tarvetta, kiinnitän huomiota vain tämän teologiseen luonteeseen.)

Demiurgin rooli näyttäytyy erikoisena. Platonin universumissa järjestys on väistyvä tila ; Alussa oli kaaos, jossa ei ole tasapainoa ja tämän järjesti demiurgi, joka käytti apunaan ideaaleja ja muotoa. "Faidroksen" esittämä demiurgi on epätäydellinen ; Hän yritti tehdä täydellisen maailman mutta maailma ei suostunutkaan muotoutumaan demiurgin tahdon mukaan. Näin maailmassa oli epäjärjestystä, huonoutta. Demiurgi on epäonnistuva ja rajallinen luoja. (Platonkin huomasi että maailmassa on pahuutta, joten hän ei kiistänyt pahuutta kristityille tyypillisellä pahan ongelman ratkaisulla, vaan oletti suoraan että ristiriita tarkoittaa sitä että Jumala oli kyvyiltään rajallinen.) Tässä mielessä Platonin universumi eroaa yllättävänkin paljon kristillisestä. (Ottaen huomioon miten moni viittaa Platoniin oikeuttaessaan kristillistä uskoaan.)

Moni kuitenkin voi muistuttaa että Platonin ideamaailma onkin se kristillisen Jumalan järkeväksi tekevä. Platonin ideamaailma näyttääkin sitten todella erilaiselta kuin kristinuskon paratiisi. Sillä siellä ovat käytännössä kaikki käsitteet ; Näin ollen ideamaailmassa on ympyrän kaava, kolmion määritelmä ja pornografian ikuinen ja muuttumaton idea sulassa sovussa. Tämä on kaukana niistä ikuisen elämän ajatuksista joita kristityt Paratiisiin liittävät esimerkiksi niissä kaseteissa joita käännyttävät fundamentalistit myyvät ja joissa he kertovat erilaisia "tuonpuoleisessa käymisiä" ja muita varsin erikoisia kokemuksiaan.

Tietysti joku voisi ajaa jonkinlaisen seinän, jossa Helvetissä on pornografian ja murhan ikuiset ja muuttumattomat määritelmät ja ideat. Mutta tosiasiassa tässä vastaan tulee kuitenkin perusongelma : Platonin ideamaailman voidaan nähdä aivan yksinkertaisesti sekoittavan määritelmän toteutumattomuuden ideamaailman todistamiseen. (Tästä häntä kritisoivat jo kyynikot, jotka esittivät että "hevosia" voidaan nähdä, mutta ei "hevosuutta", koska tämä yleiskäsite on vain jotain jolla ihminen hahmottaa asioita; Eli heistä ihminen vain sotkee asioita eikä selvennä niitä tämänlaisella ideamaailmahaihattelulla.) Ideamaailman ydinhän on se, että jos meillä on ympyrän idea, se ei toteudu koskaan maailmassa täydellisesti (koska meillä on se mokaileva demiurgi ja kaikkea.) Meillä on vain likiarvoja ympyrästä. Siksi täytyisi olla jokin määritelmätodellisuus, jossa on täydellinen ympyrän idea.

Tämä muistuttaa hyvin kovasti Anselmi Cantenburyläisen "Proslogion" sisältämää ontologista Jumalatodistusta. Hän esitti että jos hänen mielessään on idea täydellisestä olennosta, on selvää että olennon täytyy olla olemassa koska olemassaoleva olento on täydellisempi kuin olemassaolematon. Jo aikalainen, Gaunilo, esitti että tämä tarkoittaisi että jos kuvittelee "täydellisen saaren", sen olisi oltava olemassa koska jos se ei olisi olemassa, se ei olisi täydellinen saari. (Minä taas kuvittelen täydellisen pornoelokuvan, joka samalla logiikalla on olemassa.) Platon puolustautuisi tämänlaisesta muistuttamalla että Gaunilo ei huomaa että täydellinen saari ON olemasa, ideamaailmassa. (Ja tuonpuoleisessa onkin luvassa täydellistä eroottista viihdettä, kuten juuri todistin.)

Ongelmana tässä argumentissa on myös Kantin huomio siitä, että olemassaolo ei ole predikaatti (kuten vaikkama voimakkuus) Russell taas näytti varsin järkevästi, että olemassaolo voidaan liittää vakavassa mielessä vasta tietyllä tavalla oleviin olentoihin, eikä sillä voida viitata määritelmiin tai abstrakteihin ideoihin ; Näin ollen Platonin maailmasta järjestys tiivistyy luonnonlakeihin ; Ja ympyräkin on abstraktio jonka määritelmä on kuvattu ympyrän matemaattisessa kaavassa hyvin eksaktisti. Siinä se ympyrä on olemassa. Määritelmänä, ei minään todellisena olentona tai ulottuvuutena. (Valitettavasti Kant ja Russell poistavat samalla minulta ilon ; Täydellistä täydellisen pornon määritelmän mukaista pornoelokuvaa ei ole eikä tule. Näin maailmasta tuli filosofian avulla jälleen hieman epätäydellisempi paikka.)

"Taiteilijatyypistä" "Keharikaveriksi" ~ Onneksi minua ei diagnosoitu.

Kävin ala-asteen lopun ja yläasteen musiikkiluokkaa. Hain pääsykokeisiin ilman mitään erityistä tunteen paloa, huvikseni. Pääsin sisään. Kaiken kaikkiaan pääsyni oli onnekas asia. Sillä musiikkiluokkalaisiin liittyy mielikuva. Mielikuva "taiteellisuudesta". Tämä maine taas itse asiassa antaa luvan tehdä hoopoja asioita, sehän on vain sitä taiteellisuuden ilmenemistä. Sainkin kuulla olevani jonkinlainen "elämäntapataiteilija". Diagnoosia minulla ei ollut, eikä sille nähty tarvetta. Taiteellisuus selitti ylenmääräisenkin outouden.

Vaihtoehtona olisi se, että olisin jäänyt normaalille luokalle. Olisin kuitenkin ollut liian outo pärjätäkseni siellä normaalisti. Asia olisi noussut esiin, eikä tavallisella luokkalaisella olisi "taiteellisuuden suojakuorta". Tämä olisi johtanut siihen, että olisin joutunut tarkkailuun ja todennäköisesti tätä kautta olisin saanut diagnoosin. Oikean sellaisen.

Tästä olisin päätynyt erityisluokalle. Enkä millekkä tahansa sellaiselle. Sillä lähikoulussani oli tarjolla kahdenlaista tarkkailuluokkaa ; Oli pahatapaisille ja sitten ns. "erilaisille oppijoille". Tilanne tulkittiin siinä aikana vielä aika vahvasti oppimisvaikeudeksi. Eivätkä kaikki olleet silloin vielä luopuneet edes "Sademiesmielikuvasta", jossa autismi ja asperger nähtiin "jääkaappiäitien" tuotoksena. Eli asia nähtiin niin että autistin/assin synty oli siinä että älykkäät uraäidit tekevät töitä ja lapset etääntyvät sosiaalisesti eivätkä oppineet sosiaalisuuden perustaitoja "kriittisessä iässä". Minun äitisuhteeni on toki varsin kieroutunut, mutta jääkaappilapseksi minua ei silti oikein millään saa. Tämä sosiaalinen "hylätyn lapsen syytös" on toki väärä ja epätieteellinen, mutta se vetoaa tiettyyn ihmistyyppiin. Siihen joka kiistää perimän vaikutuksen ja korostavat että kaikki mielenterveyden heilahdukset "normaalista/hyväksyttävästä" ovat jotain traumaattista perää.

Siellä asioita olisi käyty hitaasti. Olisin turhautunut hitaasta tahdista - itse asiassa olin turhautunut jo tavallisessa koulussakin. ; Kouluun mennessäni osasin jo lukea sujuvasti, niin sitten seurasin sivusta kun jotkut solkotti merkityksettömiä tavuja ääneen jotta oppisivat lukemaan tavaamalla. (Tein yläasteellakin vain muutaman kerran läksyt, muuten tein vastaukset spontaanisti jos opettaja kysyi, jolloin en koskaan jäänyt tästä kiinni. Poikkeuksena olivat kielet joita en osannut sitten yhtään.) Turhautuminen tylsyydestä yhdistettynä temperamenttiini olisi johtanut ikäviin tekoihin. Nämä taas vaikeuksiin, jotka olisi tulkittu käytöshäiriöksi ja yleisiksi oppimisvaikeuksiksi. Olisin vaihtanut tarkkista "siihen tuhmien ryhmään". Tämä tie olisi johtanut tiettyihin suuntiin, jotka eivät ole nyt olleet lähelläkään minun elämässä.

Tämän jutun kirjoitin siksi että se on kaiken kaikkiaan "riittävän uskottava skenaario". Se iskee loven juuri siihen ihmisryhmään joka näkee "tiedostamisen" olennaisena ratkaisuna yksinään. Tosiasiassa diagnoosin eettisyys ei ole näin ilmiselvä asia. Jos minua ei olisi diagnosoitu sivutuotteena, luulisin kenties nykyäänkin että olen "taiteilijatyyppi" - en (aivo)vammainen vaan eksentrinen.

---

Onko se lintu? Onko se lentokone? Ei, sehän on epäonnistunut lunge : Huolimattoman syöksyn päätteeksi etujalan asento oli huono ja johti tasapainon häiriintymiseen. Onneksi tästäkin ilosta saatiin kuva...

Paskax vaan kaikki mikä ei oo omaa

Katselin Helsingissä tiiroja. Ne lentelivät ja kalastivat. Ne lentelivät ja pulahtelivat ahkerasti. Ympärillä oli lokkeja, jotka odottelivat pylväiden nokassa ja vain katsoivat laiskoina. Kun tiira sai saalista, lokit huomasivat tämän. Tästä seurasi se, että löytyi muutama lokki jotka lähtivät jahtaamaan tiiraa. Ne yrittivät napata tiiran saaliin väkivalloin.

Tämä johti ajatukseni tietysti Nietzscheen. Mutta erikoisesta kulmasta. Nimittäin se, mikä useimmille voisi tulla mieleen on se, että tässä tapauskessa lokit olisivat Nietzschen omalakisia lokkeja ja tiira heikko orjamoraalin kannattaja. Mielikuva tähän on vahva. Tuossahan Vahvempi herra sortaa orjaa, ja "pistää paskaks kaiken mikä ei ole omaa". - Mutta kuitenkin Nietzsche taipuu vaivattomammin muotoon, jossa nimenomaan tiira edustaa herramoraalista yli-ihmisyyttä ja lokit ovat jotain joka yrittää ajaa tiiroja orjamoraaliin.

Ydin on tietysti ressentimentissä. Lokit edustavat mainiosti tätä Nietzschen käsitystä, jossa kateus, kaunaisuus ja ahneus ovat yhdessä. Lokit haluavat tiiran saaliin, jonka saalistamiseen ne itse eivät halua vaivautua. Tyylipuhtaampaa esitystä resssentimentistä on likimain mahdotonta hakea.

Tätä tulkintaa ei kuitenkaan tehdä usein, vaikka se sopiikin määritelmään harvinaisen kovasti. Syynä on tietysti se, että moni korostaa Nietzschen ahkeraa, jopa itseruoskivaa, ahkeruutta. Tämä yhdistyy helposti keinoja kaihtamattomuuteen. Ja jo mielikuvissa herra ja orja ovat voimallisesti tietynlaiset, ja tiira heikompana ei aja hyvin "mielikuvaa herrasta", joten herramoraaliin liittäminen on vaikeaa.

Ydistäminen onnistuu kuitenkin melko helposti, kun huomaa että Nietzsche ruoskii etupäässä kristinuskoa, eikä niinkään orjamoraalisia ihmisiä. Kristinusko on hänestä tuomittava. Kristinusko on instituutio joka ohjaa ihmisiä orjamoraaliin. Tätä kautta onkin huomattava, että Nietzschestä löytyykin voimakas poliittis-uskonnollis-yhteiskuntakriittinen puoli. Hän vastustaa instituutiota, koska se rakentaa ihmisiä joiden elämän Nietzsche katsoo einautittavaksi. (Nietzschehän määrittelee nautinnon olennaisesti kärsimyksen poissaoloa korostavasta varovaisen hedonistisesta elämäntavasta poikkeavaksi ; Hänelle yritys ja erehdys, tuotteliaisuus ja muu vaivalloinen tuottavat hänestä erityisiä onnistumiskokemuksia jotka ovat elämyksiä, joita ei voi muuten saada.) Eli karkeasti : orjamoraalia elävät elävät huonoa elämää, ja tähän osittainen syyllinen on yhteiskunta, joka rakentaa tietynlaisia ihmisiä todennäköisemmin kuin toisenlaisia.

Nietzschen opit ovat tietysti sovellettavissa oikeisiinkin orjiin. Tarkemmalla tarkastelulla juuri he elävät orjamoraalissa. Stereotyyppinen orja joka poimii puuvillaa pellolla, tuottaa muille, eikä saa tehdä oikein mitään luovaa. Yhteiskunta komentaa hänelle tietynlaisen tottelevaisuusroolin. Ja lopputuloksena on ihminen joka on liian tottelevainen ollakseen vapaa ja liian pelokas tappaakseen itsensä tai kapinoidakseen. Näin orjuus ei pääty. ~ Nietzschen uskonnollis-yhteiskunnallisessa kritiikissä (siihen aikaan näiden erottaminen toisistaan oli vaikeampaa, uskonto hallitsee nykyäänkin valtavasti ja näyttelee keskeistä auktoriteettiroolia arvokeskusteluissa, mutta tuohon aikaan määrä oli vielä nykyistäkin kovempi) kristinusko opetti orjat tottelemaan, koska se lupasi koston tuonpuoleisessa. Näin orjien kapinahenki kutistui. Kaunaa ei sublimoitu paremmiksi elinolosuhteiksi, kun vallankumouta ei tullut. Sen sijaan kappinahenki kuihdutettiin odotukseen ja lupaukseen tuonpuoleisessa tapahtuvasta tilien tasaamisesta. Tilien tasaamisesta "sitten joskus". Tämä tuo helpotuksen tarpeeseen korjaamatta ongelmaa joka sen aiheutti.

Jos Nietzschen muotoilee (sisältöä muuttamatta) ja kertoo että hänestä orjat elivät huonoa elämää johon heidät pakotettiin ja kannustettiin ideologisilla opeilla, ja näin estettiin heidän täysipainoinen elämänsä, jokainen myöntyy ja pitää ajatusta perin eettisenä. Kuitenkin Nietzschellä on julma maine, kenties siksi että hänet nähdään pelkästään uskonnon vihollisena ja individualistina ilman sen kummempaa yhteiskunnallista teemaa. Kun yhteiskunnallisuuden tajuaa, ainakaan minusta ei ollut ollenkaan kummastuttavaa, että juuri orjuusanalogia sai Nietzschen näkemään ongelmaksi tottelemiseen kannustamisen (orjamoraaliin ajamisen) sekä passivoivan nihilismin.

Nykyajan lokkeja on tietysti kenties hieman vaihdettava. Kaupallisuus ja teknologiset keksinnöt ovat tuottaneet uusia passivoivan laiskuuden ilmenemismuotoja. Ne ovat nykyään kenties paljonkin keskeisempiä kuin esimerkiksi uskonnon. Itse ongelma ei kuitenkaan ole muuttanut perusmuotoaan, ainoastaan vallankäyttäjätahojen puntteja on vaihdettu paikasta toiseen.

Ihmiskunnassa kun riittää lokkeja. Ties kenet ne orjuuttavat seuraavaksi.

Esteettömyys

Yhteiskunnassamme vammaiset pyritään ottamaan huomioon. Tässä tärkein asia on esteettömyys. Esimerkiksi jos meillä on kävelykyvytön pyörätuolipotilas, esteettömyys tarkoittaa sitä että sen sijaan että vammaisten (a) komennettaisiin joko kulkemaan itse portaansa kuten muutkin ihmiset tai (b) palkkaamaan jonkun kantamaan tai käymään asioilla niin että portaissa ei tarvitse kulkea (c) toteutetaankin yleisesti strategiaa, jossa esimerkiksi rakennetaan hissejä ja luiskia jotta rullatuolin kanssa päästään johonkin paikkaan.

Tätä pidetään eettisenä ja hyvän asiana. Yhteiskunta voi rakentaa ramppeja, mutta asenteita ja käyttäytymistä ei oikein voida kontrolloida. Ja on itse asiassa kyseenalaista, onko yhteiskunnalla eettistä oikeutta käskeä aivan tietynlaista eetosta kansalaistensa mieliin. (Diktatuureissa monet despootit ovat yrittäneet juuri tämänlaista harmonian nimeen eikä sitä pidetä eettisenä.)

Omalla kohdallani nimen omaan asenne -esteet ovat voimakkaimpia, koska minun esteellisyyteni on nimen omaan sosiaalinen ; Aspergerin syndroomainen kykenee juoksemaan portaita. Mutta kaupan kassalla asiointikin on harjoiteltava erikseen.

Moni ajattelee että helppoa on vain olla ystävällinen. Mutta tosiasiassa ystävällisyys ja taitava kommunikaatio ovat hyvin eri asia. Sillä tilanteet ovat hyvin mutkikkaita. Moni "Assi" eristäytyykin, omiin maailmoihinsa. Tätä ratkaisua moititaan yleensä siitä, että "et ees yritä". Perusoletus- ja asenne normaaleilla ihmisillä on se, että sosiaalisuus on helppoa ja että ihmiset eivät pure tai suutu. Tosiasiassa tilanne ei ole niin että kavereita ei ole siksi että eristäydytään, vaan isolaatio tulee juuri epäonnistuneiden yritysten jälkeen.

Tavallinen ihminen ei ole ilkeä tai tyhmä. Hän vain lähestyy asiaa "samanlaisuuteen vangiten" - hän ajattelee omia kokemuksiaan sosiaalisuudesta ja yleistää näin saamansa tiedot ihmisistä ja olettaa "arkipsykologisesti" että sama on sovellettavissa jossain määri muihinkin ihmisiin. Normaali ihminen ei mieti tai reflektoi sosiaalisten tilanteiden kompleksisuutta - toiminta on heille ilmiselvää ja intuitiivista, helponoloista. Normaalin ihmisen aspergerina toimimisena sosiaalisesti on sen sijaan yleensä siinä nollan sekunnin yrittämisen kohdalla. Kokemus ei täsmää, koska vertailtava eroaa omasta kokemuksesta hyvin paljon.

Tilanne vertautuu siihen että moni juoksee portaita, mutta oikeasti mikään portaiden kipittämisen määrä ei poista rullatuolipotilaan luiskantarvetta tai muuta rationaaliseksi vaatia että hän alkaa niitä portaita kipittämään, ja epäonnistumiset tuomitaan vaan että "pitää vaan ahkerasti yrittää tarpeeksi". Ja tekee tämän sen perusteella että oman kokemuksen mukaan portaissa kiipiminen on vaivatonta ja helppoa.

Sitten on niitä, kuten minä, jotka yrittävät. Siis ihan oikeasti yrittävät.

Esimerkiksi hierarkiakysymykset ovat helposti kadoksissa. Koulussa tämä tarkoittaa helposti kiusaamista, sillä ihmisten sosiaaliset systeemit häiriintyvät jos joku ylittää rajansa. Rajoja yksinkertaisesti siirretään takaisin kiusaamalla. Siksi ei ole tavallaan ihmeellistä, että minullakin on historia tässä aiheessa. En tehnyt varsinaisesti rikollista tai ilkeää, vaan väärässä seurassa väärällä tavalla.

Kun sitä sitten yrittää keksiä miten toimia, vaikka ei ole aavistustakaan miten, on hyvä valita jonkinlainen perusstrategia. Sellainen, joka ei ehkä toimi hyvin, mutta toimii riittävän usein. Esimerkiksi strategiaa valitessa kannattaa miettiä sitä, että jos se toimii 99% normaalisti, mutta jos vaikka saat vuoden sisään sitä soveltaen 4 kertaa turpaan, niin tämä strategia ei silloin ole mikään kovin hyvä strategia, koska riski toteutuu pahasti riittävän monta kertaa. Tämä näyttää, että kysymys ei ole pelkästään siitä, että toimiiko jokin juttu "miltei aina". Kysymys on paljon isommista asioista.

Nuorempana yritin kompensoida -vielä diagnosoimattomana olevaa juttua, jonka luulin johtuvan yleisestä hankaluudestani- tilannetta vetelemällä vitsejä. Moni aspergerin syndroomainen joka yrittää käyttää tätä strategiaa. Se ei ole totaalisen huono, mutta sen ongelmat heijastuvat helposti moneen paikkaan. Esimerkiksi minulle tapahtui kardinaalivirheitä, joissa jossain ulkona kuulemani vitsi sai räkätystä, mutta sai aikaan jälki-istunnonuhkaa ja käytös/huolellisuusnumeron romahtamista, koska sellaista ei nyt vaan kerrota luokan edessä. Kaikista muista tilanne oli tietysti tosi hauskaa. Mutta se ei auta sosiaalisen tiellä. Sillä jos olet se, joka kertoo rivouksia luokan edessä ja tekee kaikkea muuta "tuhmaa" josta tulee ns. paskaa niskaan ja huonoa mainetta, niin ihmiset karkottuvat. (Huumori toimii vain tietyissä yhteyksissä. Käytän sitä niissä. Tosin edes hikipedia ei ole täysin riskitön.)

Myös etiketti auttaa. Siinä on peruskohteliaat tavat. Olen kokeillut niitäkin. Ongelmana niissä on se, että niihin liittyy kylmä ja etäinen maine. Siksipä, jos kuljetkin kadulla käyttäen eriskummaisaa kylmää käyttäytymistä ja siihen liittyvää elekieltä, saat kokea sellaisia kysymyksiä kuin "Luulexä olevas mua parempi, hä". Ei ole tavatonta jos tämänlaisen jälkeen heiluu nyrkkikin, jos kellonaika ja paikka ovat sopivat. (Been there not done that.) Kohteliaisuus on liian etäistä toimiakseen muualla kuin kaupassa ja ostostoimituksissa (käytänkin sitä niissä). Etiketinmukainen, viileän kohtelias, käytös onkin oikesti yllättävän huonosti toimiva strategia. Sillä ihmiset ottavat sen yleisesti ottaen aina jonkinlaisena teeskentelijöiden harjoittamana valtapelinä ja itsensä parempana ottamisena. (Tällä strategialla saa noin neljä kertaa vuodessa turpaan sillä elinpiirillä missä minä elän.)

Vaikeutena on oikeasti se, että aikuiset ihmiset toimivat hieman kuten lapset koulussakin. He eivät tykkää että sosiaalisia tilanteita härvelletään. Aikuiset eivät lyö. Mutta he voivat närkästyä. Helposti käykin niin että jokin väärinymmärrys kasvaa vastanärkästykseksi, jolloin toinen olettaa että hän tekee vain samanalaista leimaavaa ja olettavaa spekulaatiota kuin toinenkin. ; Jos tätä tilannetta yrittää puolustaa selittämällä millä logiikalla generoi väärinymmärryksen, se tulkitaan usein samaksi kuin "yritys rakentaa eettinen oikeutus", eli että kun selittää että erehtyi ja kertoo miksi, niin yrittäisi jotenkin puolustaa tekonsa oikeutusta ja moraalisuutta. Tämä on aika turhauttavaa. Etenkin, kun muistaa että harva sitä vammaisille selittää että "hainpa sulle tän tavaran tuolta ylähyllyltä hitaasti laahustaen, kun säkin oot niin hidas kompura, että tasapuolisuuden nimissähän mä vaan!)

Onneksi olen onnistunut paikkaamaan suurimmat ongelmat muutamalla keinolla:
1: Trollaamalla (ei huumoria eikä irrationaalisuutta vaan semilogiikkaa joka on hieman molempia ja ei kumpaakaan) luon itsestäni "ei niin vakavasti otettavan kuvan", jolloin saan isomman pelikentän toimia. Logiikkana on se, että kun joka tapauksessa teen virheitä, niin nyt ihmiset sentään tajuavat tilanteen selvemmin. Kun ihminen perseilee niin että siitä tulee itsetarkoituksellisen oloista, ihmiset antavat "hulluttelijalle" enemmän anteeksi.
2: Aktiivisuudella ja jopa aggressiivisuudella saa paikattua paljon ; Vastaan aggressioon pelottavuudella, jolloin lyöminen jää väliin. (Ja kun minua ei lyödä, ei toistakaan. Minulla on sellainen jännä periaate, jonka mukaan en koskaan aloita tappelua mutta lopetan sen aina.) Ja jos ei jää väliin, niin voin sentään vastata sille "ooxä parempi kuin mä" tyypille että "joo, ainakin tappelussa."

Myös asiasta kertominen auttaa. Tässä on tosin ongelmana se, että moni on sanonut että asian alkuvaiheessa mainitseminen tuntuu hieman häiritsevältä, jopa itsetarkoitukselliselta. Kun periaatteessa outoa mutta kuitenkin periaatteessa riittävän OK -tavalla käyttäytyvä korostaa juttujaan, niin tulee siitä helposti eritysaseman hakemisen keino ; Koetaan että "Sitä haetaan sääliä ja rapsutusta". Ihmiset eivät pidä tästä. Liian myöhään asian ilmoittaessa tulee sitten vastaukseksi se "olisit kertonut aiemmin, niin olis voinut vähän kässätä tai arvata." Ja toisaalta kertomatta haluaisi jättää ihan sen takia, että yleensä ihmiset eivät aloita aina kertomalla että "Moi olen Arska ja mulla on impotenssi". Heikkoudet ja hieman häpeälliset asiat on jotain jota ei yleensä tykätä levitellä. Eikä tykätä kuullakaan, kuten tietää jokainen joka on kuunnellut vanhan yksinäisen mummon luentoa aamu-ulosteensa omituisesta rakenteesta. Yleensä ihmiset tykkäävät tulla toimeen omillaan. Sitä voi joskus vammainen jopa kivahtaa että "Ei tartte auttaa!" kaikille hyväntahtoisille ihmisille. Ihan vaan sen takia että voi (sekä sanoa että tehdä sen asian jossa häntä yritetään auttaa.)

Olenkin päättänyt että en ole erakko vaan kusipää. Ja väitän että usea "assi" joutuu juuri tämän valinnan tekemään. Sillä muita ei ole. Kusipäänä minä luon oman esteettömyyteni ja kysymys muuttuukin muotoon "Kuka on tielläni". Haluamisesta en puhu mitään, vaan olemisesta. Sillä tiedän että harva haluaa. Ja tämä tieto on juuri se, joka tekee minusta kusipään.

Kaikesta egosentrisyydestään huolimatta tämä teksti ei ole mikään moraalinen oikeutus toimilleni. Minäkään en ole niin arrogantti että sekoittaisin "psykologisesti ymmärrettävän seurauksen" samasta kuin löisi olalle ja sanoisi "good job, man". Sen sijaan tämä muistuttaa että joskus kiusatuista tulee kiusaajia. Ja että ihan oikeasti jos mielenne tekee jollekin eristyvälle aspergerille mennä selittämään että olkaa vain rohkeita, niin älkää. Olette kenties ehkä jopa oikeassa siinä, että ihmiset on yleensä kohtuu kilttejä ja mukavia. Mutta teillä ei silti ole mitään aavistustakaan siitä mitä te oikein puhutte ja vaaditte ja odotatte. Moni nimittäin tekee juuri sen toisenlaisen valinnan kuin minä. He ovat ystävällisiä, eivätkä sosiaalisia. Eettisiä elämisen ja kokemisen sijaan. Minä yritän mennä päinvastaisella -ja tässä tulee helposti turpaan itselle ja muille. Mutta onneksi tämä asia ei ole ongelma. Se on olotila.

---

Ylempi kuva on otettu Suomenlinnan suojaavista parakeista, jossa pyöreä valo on kameran toiminnan seurauksena oleva läikkä siitä että takana oli pieni neliömäinen ikkuna. Alempi kuva on otettu Suomenlinnassa kovassa tuulessa vaaralliseksi kyltitetyllä alueella, kuilun partaalla.

Eläimen tuska - ja hieman ihmisenkin.

Melkein kaikki ihmiset kokevat eläinrääkkäyksen ikävänä ja epämoraalisena asiana. Kuitenkin asiaan vaikuttavat usein myös mielikuvat ; Esimerkiksi lemmikkieläinten, kuten koiran ja kissan, tuska tuottaa ihmisille kovemmat sympatiantunteet ja paheksunnan, kuin vaikkapa villirotan. Samoin eläinten kärsimystä aletaan ymmärtämään paremmin jos kyseessä on niljakas ja "vähemmän söpö" olento. (Kieltäydyn käyttämästä sanaa "ruma" esimerkiksi hämähäkeistä.) Myrkyllinen käärme saa vielä lisäboostia eikä kyyn tappaminen tunnu monista kovinkaan isolta asialta.

Kuitenkin tällä katsoen eläinten hyvinvointi muuttuu ihmisarvostuksen kautta mitattavaksi. Vaihtoehtona on tietysti se, että yritetään ottaa selvää miten kovaa eläimet kärsivät. Näin saadaan "tuskantuottamishierarkia" ja näin voidaan selvitellä onko jokin asia paha vai hyvä. Tämä vaatii kuitenkin aika paljon työtä.

Voidaan nimittäin sanoa että ihmiset tarkastelevat eläimiä ulkopuolisina. Tällöin tuska näyttäytyy käytöksen kautta. Voidaan kuitenkin jakaa kipu siten, että on olemassa tiedostettua kipua ja tiedostamatonta kipua ; Ihmisilläkin on tuskan aikaansaamaa tiedostettua kipua, että tiedostamattomia reaktioita
1: Ihmisillä on refleksi, joka auttaa tempaisemaan sormen hellalta. Tiedostettu kipu seuraa toki perässä, mutta sormen heilahdus on nosiseptio ; Heijaste kulkee selkärangasta takaisin käteen ja sormi heilahtaa jo ennen kuin kipuaistimus on mennyt aivoihin prosessoitavaksi. Toiminta ei liity tiedostettuun kipuun, vaan tiedostettu kipu seuraa toiminnan jälkeen. Voi olla että joillakin on vain reaktio eikä tiedostamista ollenkaan, ja tällöin kivun välttäminen on refleksinomaista eikä tiedostettua tuskaa.
2: Toinen ääripää liittyy mieleen. Esimerkiksi hylätyksi tuleminen on onnistuttu yhdistämään tuskan tunteeseen - runoilijat ovatkin olleet yllättävän konkreettisia kun ovat kertoneet kivusta ja tuskasta jota räydyttävät tunteet aikaansaavat. Stressi voi tuottaa tuskantunteita ilman suoranaista fyysistä vammaa. - Ellei sitten olla todella holistis-romanttisia ja ajatella että se puuttuva toinen on kuin raajan irtirepäisy. If you wish to think like that - Good for you, bad for your intellectual reputation.

Näinpä refleksien ja tiedostetun kivun erottamisesta tuleekin olennaista. Välttävä toiminta ei riitä, vaan odotetaan perusteluja muustakin ; Esimerkiksi aivojen olemassaoloa voidaan pitää nykytiedon valossa varsin pätevänä "tiedostetun kivun vaatimuksena". Toisaalta monet kivun merkit on nähtävissä sijaistoiminnoissa ; Endorfiinintuotantoa aktivoivia stereotyyppisiä liikkeitä on havaittu esimerkiksi kaloilla, joten on varsin perusteltua esittää niiden kokevan kipua. Pelkkä oleellinen väistäminen puuttuu. Toisaalta juuri nämä stereotyyppiset toiminnat kertovat henkisestä stressistä ja tuskasta vaikkapa tarhaketuilla. (Stressi onkin eräänlaista kipua.)

Funnies and Tragics

Sarjakuvien englanninkielinen nimitys "Comics" viittaa niiden alkuperään. Ensimmäiset sarjakuvat olivat luonteeltaan humoristisia, ja niiden hassuutta kuvattiinkin sanoilla funnies ja comics, joista jälkimmäinen on jäänyt elämään. Sittemmin sarjakuviin on lipsahtanut myös tragedioita.

Onkin mielenkiintoista huomata, että varhaiset sarjakuvat olivat siirtolaisten tekemiä. "Katzenjammer Kids", joka käännettiin suomeksi "Kissalan pojiksi" viittavat jopa nimeltään saksalaiseen peruun. Ensimmäiset sarjakuvat olivatkin hieman "kolttoshenkisiä", ja niissä oli raisua tyyliä. Sittemmin sarjakuvat muuttuivat massaviihteeksi, jolloin niistä hioutui provokatiivisia kulmia ja niiden henki muuttui yleisemmin loukkaamattomaksi. Ja sittemmin mukaan on livahtanut aina silloin tällöin myös ns. taidesarjakuvia.

Näin sarjakuvat näyttävätkin miten alakulttuurista on synnytetty valtava normaalikulttuuria mukaileva ilmiöä, josta pompahtaa esiin "ylätyylistä" kulttuuria, jota voidaan pitää kulttuurillisesti arvokkaana. - Ainakin jos on snobihenkinen.

Mielenkiintoista on kuitenkin miettiä, miksi alatyylinen liittyy helposti juuri farssimaiseen ja provokatiiviseen komiikkaan. Yleensä sivistymättömät ihmiset ovat nimittäin köyhiä ja heillä on ollut vaikeuksia. Jos he kuvaisivat omaa maailmaansa sellaisenaan, heiltä voisi odottaa tragiikkaa. Samoin snobihtavat ihmiset ovat tottuneempia huvituksiin, koska heillä on ollut niihin varaa ja aikaa. Tragediat otetaan kuitenkin mieluummin ylevinä.

Ehkä kysymys onkin tasapainosta. Vaikeuksien edessä elämää tasapainotetaan humoristisella mielikuvituksella. Ja riskittömän ja kevyen elämän tylsyyttä tasoitetaan tarinoiden kautta tulevalla jännityksellä ja kärsimyksen kokemuksina. Näin molemmille saadaan hieman laajempi elämänkirjo.

Johonkin heitetty

Koulutusjärjestelmässä filosofian ja uskonnon opettajat ovat usein samoja tyyppejä. Filosofia on siis humanistien vallassa, mikä luultavasti näkyy eritoten tieteenfilosofian vähyydessä.
1: Tai tarkemmin esimerkiksi Humen tieteenfilosofiset kannanotot näyttäytyivät minulle lukiossa tieteellisyyden kyseenalaistajana, tiedekritiikkinä. Vasta myöhemmin tajusin, että Hume ei suinkaan aja meitä kohti epävarmuutta ja paranoiaa, vaan hakee nimen omaan tiedon perusteita - ja yritti oikeuttaa etiikkaakin tätä kautta, hänestä induktion ongelma ei tuhonnut induktiota, vaan hänestä se muistutti sitä että oletuksenvaraisuus kulkee mukana ja että siitä huolimatta voidaan tehdä perusteltuja päätelmiä.

Kenties humanismin osuus näkyy myös siinä, että koulutusfilosofiat keskittyvät hyvän elämän näkemyksiin. Tämä ei tietysti ole välttämättä huono asia, vaan enemmän mieltymyksiin perustuva priorisointikysymys.
1: Mutta minulla priorisoinnit menevät koulutusjärjestelmän kanssa ihan väärinpäin. Filosofian saisi minulle innostavaksi kääntämällä tavat nurinpäin. Eli tekemällä suunnilleen kaiken toisin. Tosin minä en tietysti ole "mielen rakenteeltani" yhtään tavallinen oppilas, vaan päin vastoin luonteeltani jonkinlainen "freak of nature".Hyvään elämään keskittyminen liittyy kuitenkin vahvasti teologian ja filosofian suhteeseen. Moni ajattelee että filosofian opetus olisi jotenkin uskonnon vaikutusvallala pois. Ja toiset taas näkevät teologian ja filosofian kulkevan hyvinkin voimakkaasti käsi kädessä. Filosofia nähdään siis a-teisminä, (ei ateismina vaan) uskon vastustajana että teisminä.

Näin voidaan nostaa esiin esimerkiksi mietteitä siitä, että;
1: Onko filosofia itse asiassa yksinäistä teologiaa ; Eli että siinä pohditaan elämän tarkoitusta, miuelekkyyttä ja merkitystä ilman että perustalle oletetaan yksilön - mahdollisesti henkilökohtaista - suhdetta Jumalaan.
2: Vai onko asia pikemminkin niin että teologia on heikkojen filosofiaa ; Miellyttävä ratkaisu yksinkertaisille -ellei peräti typerille - ihmisille joiden mieli ei joko älyllisesti kykene pyörittämään tai psyykkisesti kykene hyväksymään filosofista epävarmuutta vaan hakevat sen tilalle "helpon ratkaisun" miettimättä onko se samalla myös hyvä ratkaisu.

Moni näkee tässä kysymyksessä jopa laajemman arvovaltakamppailun. Jossa toinen on parempi toista, olennaisempi ja laadukkaampi. Ja koska koulutusjärjestelmä on poliittinen päätös, on opettajilla ja heidän mieltymysvalinnoillaan itse asiassa melko suurtakin valtapelillistä merkitystä. Asia ei ole turha ja jokainen teko on joko implisiittinen (lausumatta jätetty mutta yhteydestä pääteltävissä oleva valinta) tai eksplisiittinen (ääneen lausuttu) kannanotto. Jossa on takana intentio tai sitten toiminta vain joko reflektoimatonta (opettaja ei tiedä omia mieltymyksiään eikä mieti kriittisesti niiden merkitystä) tai harkitsematonta (jossa toiminnan tasolla reflektoinnin tuloksesta ei välitetä).

---

Kuvat Suomenlinnasta.

Ateistien profiilista

Michael Martinin "Ateismi" -kirjassa on kokonainen luku siitä, mitä sosiologiset tutkimukset liittävät ateismiin. Luku on nimellä "Ateistien psykologinen profiili". En referoi lukua, jokainen lukutaitoinen voi lukea sen. Mutta nostan esiin joitain sen esiin nostamia ajatuksia. Tämä on siis enemmänkin lyhyehkö kommentaari, joissa yritän laitella tilastoja johonkin kontekstiin.

Ensin jotain haja -ajatelmia:
1: Tutkimukset näyttävät että ateistiset ihmiset ovat esimerkiksi hieman taipuvaisempia auttamaan köyhiä. Tosin kirjasa mainitsematta jäävät tutkimukset joissa mukaan on otettu esimerkiksi käännytystyön kaltaiset elementit, sen jälkeen uskovaiset ovat suunnilleen yhtä paljon hyväntekeväisyyteen antavia, joku voisi sanoa että hyväntekeväisyyspainotukset muuttuvat. - Ja vähän häijympi, kuten minä, voisi sanoa että uskovaiset antavat hyväntekeväisyyden symbolille ja unohtavat näin tehdessään itse hyväntekeväisyyttä.
2: Sen lisäksi ateismi liitettiin liberalismiin ja yleiseen suvaitsevaisuuteen. Vieraiden ajatusten pelko sitoo vahvemmin omaan kulttuuriin, joka maissa yleisesti ottaen on uskonto. Tässä ideologian yleisyys varmasti vaikuttaa aika paljon, joten ateistit saavat etumatkaa ihan sillä että he ovat vähemmistö.
3: Toisaalta havaittiin että ateistiksi siirtymiseen vaikuttavat samanlaiset elementit kuin uskontoon kääntyminenkin. Esimerkiksi etäiset välit vanhempiin, elämässä koetut vaikeudet. Tässä kohden on hyvä huomata, että nämä samat asiat korreloivat myös mielenterveyden ongelmien ja toisessa päässä suurten saavutusten kanssa. Näin on vaikeaa sanoa miten ateismiin kääntyminen on verrattavissa. Asiassa on paljon sekä positivista että negatiivista, ja on vaikeaa sanoa mitkä realisoivat ateistiksi siirtymisen.
4: Toisaalta ateismi liittyy älyllisyyteen. Koulutus vähentää uskonnollisuutta. - Ja toisaalta uskovaiset yliopistot ovat hieman heikompia tieteellisessä tuotossaan, eivätkä ole yhtä hyvässä maineessa. Ja jostain syystä kirkossa käyminen haittaa tieteentekouraa. Mielenkiintoista on myös se, että jos tieteentekijän ala on kaukana uskonnollisista kysymyksistä, uskovaisia on tilastollisesti enemmän. Psykologit ja muut jotka käsittelevät mieltä ja ajatuksia ovat taas hyvin ateistisia.
5: Myös sukupuoli vaikuttaa. Uskonnottomuus on jostain syystä enemmän miesten asia. Syyksi katsotaan naisten hieman voimakkaampi turvallisuushakuisuus, joka liittyy uskonnollisuuteen. Näin biologia tai kulttuuri ajaa naisille toimintatapaa, joka ikään kuin tekee uskovaisuudesta heille luontevampaa.
6: Ateistit ovat jostain syystä tavallista lainkuuliaisempia. Rikollisuus korreloi uskonnollisuuden kanssa, sekä alueissa ja ihmisissä. Tosiasiassa tässä syynä voi olla se, että epätoivo lisää pelkoja ja rikollisuutta. Näin ollen tästä ei saisi vetää liian pitkälle vietyjä johtopäätöksiä. Kuitenkin tämä näyttää sen, että mikään ei näytä, että ateistien moraalittomuus, julmuus ja muut usein toistetut syytökset perustuisivat mihinkään havaittuun tosiasiaan. Uskovaisten osuus rikollis- jne. tilastoissa onkin lähinnä selittää miksi heille epämieluisa korrelaatio ei tarkoita sitä että uskonto aikaansaa moraalittomuutta tai rikollisuutta.

Juutalaisuus on sitten oma aivan erityinen osansa. Selviää että siinä ollaan "perinteen vuoksi". Ja juutalaisuus korreloi voimakkaasti uskonnottomuuden kanssa. Toisin sanoen juutalaisuus on yksi ateismin identiteetti. Moni seuraa juutalaisia perinteitä tavan ja perinteen voimalla, vaikka ovat de facto ateisteja. Tämä ajatus on hyvin yllättävä, ensinnäkin siksi että intuitiivisesti juutalaisuus liittyy uskonnollisuuteen, peräti siihen monoteismiin joka täällä Suomessakin on tuttu. "Juutalaisillahan on melkein sama Jumala kuin kristityillä!" Mielikuvissa juuri mikään uskonto ei tunnu yhtä kristilliseltä!

Toinen tämän tuoma yllätys on kuitenkin fundamentalisteissa. Heillähän on eräänlaisena teologis-poliittisena ohjenuorana että "Israel ei ole koskaan väärässä". Juutalaisten paluu liittyy kristillisessä fundamentalismissa lopun ajan tulemiseen. Ja ylöstempauksen jälkeen juutalaisilla on erikoisrooli ; He huomaavat että kyseessä on Heidän Uskontonsa tapahtuma. Ja he aloittavat tuskien aikoina uskonnollisen työn, joka takaa "vihonviimeisen" mahdollisuuden pelastua.

Siksi fundamentalistit ovatkin usein koonneet tilastoja joissa juutalaisuutta kehutaan. On esimerkiksi korrelaatioita Nobelin palkintoihin, ja muutenkin juutalaisten erityisestä kyvykkyydestä. Tätä on peräti tavallisesti pidetty todisteena ateistisen ajattelun huonoudesta ; "Miltei kristillinen monoteismi" näyttää tehokkalta. "Jumalan Valittu Kansa" vetää näissä teksteissä uskottavuutta oikeistokristillisyydelle, vaikka oikeistokristityt eivät itse ole niitä jotka tekisivät tilastoihin samansuuntaisia juttuja kuin juutalaiset, (vaan pikemmin päinvastoin).

Kun kaiken heidän kovan työnsä liittää "ateistien psykologiseen profiiliin", tulos on varsin mielet poksauttava. Harvoin on ihmisen "nähty kaivavan omaa hautaansa" yhtä innolla.

Spesifi vs. Kompleksi.

Kirjoitin aikaisemmin siitä, miten kaksinkamppailuun keskittyvät lajit eroavat kovasti perinteisestä itsepuolustuksesta. Nämä lajien väliset mietteet tulivat vastaan, kun kävin leikkimässä bujinkanilla ; Tässähän huomion pitää keskittyä ympäristöön. Esimerkiksi opettajan puhuessa harjoittelua jatketaan. Syynä on se, että toimintaa on kyettävä tekemään vaikka ympärillä olisi häiritseviä tekijöitä. Kaksintaistelutilanteessa ympäriltä ei hyökkää ylimääräisiä tyyppejä, joten yleisalertnessin ja huomion moneen asiaan jakamisen sijasta keskiössä on keskittyminen. Kaksintaistelussa olennaista on focus yhteen vastustajaan. Ero on suuri, eikä sama mielen rakenne toimi hyvin molemmissa. On opeteltava erilaiset havainnointi -ja reagointitavat.

Tätä voidaan nähdä siten, että kyseessä on eräänlainen "pelitilanne". Itsepuolustuksessa keskitytään frekvensseiltään yleisiin tapahtumiin ja niihin kehitetään automaattinen reaktio, joka on siihen tehokas. Näin kompleksisuus on hyvin tiivistä spesialismia.

Kaksintaistelu ei ole enää samalla tavalla puhdas tiettyyn iskuun reagointi spesifillä tavalla, vaan vastaiskuihin mietitään vastaiskuja. Mitään yleispätevää ratkaisua ei esitetä, tilanteen voi aina ratkaista jotenkin. Mukana taitoelementti, joka liittyy tekniikoiden hallitsemisen lisäksi vastustajan ennakointiin. (Toimiva tekniikka on olennainen, mutta ei riittävä voittamiseen.) Voidaankin sanoa että yleisimpiä tekniikoita on enemmän, ja ne nivoutuvat toisiinsa eri tavalla. Itsepuolustuksen kannalta ennakointi, keskittyneisyys ja pelisilmä ovat itsepuolustuksessa irrelevantteja koska tilanteita kuvaa juurikin yllättävyys. (Toki baarin takana tappelu on ennakoitua, mutta tämä "nyt mennään baarin taakse tappelemaan" onkin itse asiassa kaksintaistelutilanne!)

Ninjutsutyylisessä ratkaisussa taas ollaan tilanteessa, jossa ollaan valmiita siihen että joku rikkoo tilanteen heittämällä peliin jotkin aivan toiset säännöt. Se on siksi vielä astetta mutkikkaampaa. Toimintavaihtoehtoja on paljon enemmän. Siksi laji ei ole yhtä spesifi, ja hajanaisuutensa vuoksi se tuskin toimisi kaksintaistelutilanteeseen keskittyneen kanssa.

---

Kirjoittaja kannattaa kultaista keskitietä.

Kahden viestijän välistä.

"Word is a shadow of a deed."
(Demokritos)

Viestintä ja kommunikaatio on yleisesti ottaen kammottavan vaikeaa. On merkitystä, informaatiota, sopimista, ymmärtämistä, huijaamista, yhteispeliä ja muita vastaavia asioita. Viestinnästä voidaan saada irti jotain tärkeitä piirteitä ottamalla siitä yksinkertainen malli, ja sitten hieman soveltamalla tästä saatuja asioita.

Yksinkertaisimmassa viestinnässä voidaan ottaa tilanne, jossa meillä on kaksi kommunikoivaa tahoa. On Alice ja Bob. Kuvitellaan, että Alice on viestittäjä ja Bob on vastaanottaja. Viestin sisältö voidaan käsittää siten, että Alice esittää jotain, jonka seurauksena Bob tekee jotain (ajattelee tai toimii). Jos Alicen viestintä on tehokasta Bob toimii juuri niin kuin "näkisi asian itse". Kuvitellaan että Alice on rehellinen ja hän näkee maailman tietynlaisena. Jos hän viestittää asian Bobille, Bob toimii juuri kuten olisi nähnyt asian itse.

Tätä kautta toiminnassa on tietysti mukana Alicen luotettavuus. Jos Alice haluaa valehdella Bobille, on Alicen mielessä jokin asiantila, jonka hän haluaa viestiä. Valehtelu on viestinä erikoinen : Alicen kannalta viesti on tehokas, jos Bob toimii siten kuin Alicen väittämä olisi totta, näin ollen se on harhaanjohtavaa tietoa mutta tietoa yhtä kaikki. Bobin kannalta tämä on häiriö luotettavuudessa, joten se on itse asiassa epätietoa. Huijaamisen kautta viestintään saadaan tietysti liitoksia peliteoriasta. On strategioita joita kannattaa tehdä. Ja valehtelu ja todenpuhuminen asettuvat jonkinlaiseen tasapainoon. Strategisesti niiden frekvenssitodennäköisyydet vakiintuvat joksikin.

Viestinnässä mukaan saadaan myös relevanssi. Jos viesti saa Bobin toimimaan juuri kuten hän kokisi asian itse, mutta muutos ei ole häävi, se voi välittää todenmukaisen kuvan maailmasta, mutta ne eivät "kiinnosta tai ole muuten vaan tärkeitä". Tässä mielessä toiminnalle voidaan nähdä voimakkuus joka liittyy viestin merkityksen lisäksi Bobin ja Alicen arvostuksiin. On luontevaa ajatella vaikkapa strategiaa, jossa Alice valikoi viestin jossa on hänen mielestään olennaista ja Bob arvioi tämän osuvuutta. Jos toiminta ei muutu viestin kohdattua, on se toiminnan kannalta irrelevanttia. Tämä ei toki tee viestiä ja sen osuvuutta olemattomiksi. Voidaankin puhua tehokkuudesta.

Viestillä on tietysti myös muoto. On olennaista huomata, että yllä olevassa on itse asiassa tarkasteltu merkitystä. Kun katsotaan signaalia, joudutaan ottamaan informaatio käsitteenä esille ja hylkäämään merkitys ; Merkitys on sidoksissa informaatioon mielivallalla. On selvää, että jos Alice käyttää englantia, ja Bob osaa vain mandariinikiinaa, ei viestintä suju kovin hyvin, koska yhteinen kieli puuttuu. Tällöin viestintä ei ole tehokasta, vaikka Alise käyttääkin kieltä jonka konventiot antaisivat oikeita ohjeita "Bobbylle" joka onkin englanninkielinen ; Denotationaalinen semantiikka muistuttaa, että voimme sopia että bitti "1" tarkoittaa että "Kalle on nyt baarissa kaljalla", mutta samaa voi ajaa heittomerkeissä oleva juttukin, tai "AB" tai oikeastaan mikä tahansa. Merkitys syntyy konventiosta, sopimuksesta. Ilman sopimusta on vain merkkijono ja tätä merkkijonoa käsitellään nimellä "informaatio".

Tässä viestillä on jonkinlainen rakenne, jota analysoidaan. Viesti voi olla rakenteeltaan lyhyt tai pitkä. Se voi olla esimerkiksi kaavamainen tai pakattava. Viestissä on esimerkiksi pituus ja jonkinlainen frekvenssijakauma symboleja, joita on käytössä jokin tietty määrä.

On hyvä huomata, että merkitys välittyy informaation kautta, joten ilman konventiota on vain informaatiota. Mutta ilman kantavaa informaatiota ei ole mitään siirrettävää merkitystä. Tämä yhteys on mielenkiintoinen. Sillä Jos halutaan tiivistää viestiä, onnistuu se informaatiotasolla pakkausmenetelmillä. Mutta toisaalta viestiä voidaan tiivistää myös vaihtamalla konventioita. Tällöin voidaan sopia vaikka kuinka mutkikkaita sotasuunnitelmia, joiden merkitys sovitaan tiiviisti muotoon "A", "B" ja "C". Tämä ei ole informaation pakkaamista, vaan merkityksen relevantisoimista. Voidaan sanoa, että jos merkitys halutaan kuvata mahdollisimman tiiviillä viestin pituudella, valitaan tärkeät ja toistuvat sanat lyhyiksi ja muille annetaan järjestyksessä yksi kerrallaan pidempiä. Tämänlainen "Konvention avulla merkityksen pakkaaminen tiiviiseen viestiin" ei kuitenkaan käsittele informaatiotasoa, jossa algoritmi katsoo esimerkiksi että "ABABABAB" vaihdetaan merkiksi "4AB" tai muuta vastaavaa.

"A thousand words will not leave so deep an impression as one deed."
(Henrik Ibsen)

Suuri kupla

Alvin Plantingan teologiassa voidaan nähdä kaksi hyvin erilaista vaihetta. Varhaisempi vaihe näyttäytyy kirjassa "Reason and belief in God" (1983) sisältää perusargumentin, jossa hän selvästi irtautuu fundamentalistisesta teismistä. Hän kritisoi fundamentalistien tapaa lähestyä Jumalaa; He ikään kuin oikeuttavat Jumalaa vetämällä siihen johtopäätöksiä toisista uskomuksista. Vuosimallin '83 Plantingasta tämä nojaa liikaa evidentialismiin -ja hän menee sivulla 63 niin pitkälle että esittää että fundamentalistien projekti kaatuu sisäiseen ristiriitaan ; Se ei kykene täyttämään omia vaatimuksiaan ja heijastuu tätä kautta älyllisenä epärehellisyytenä. ; Plantingan mukaan fundamentalistit esittävät väitteen, jonka mukaan Uskomus on henkilölle aito perususkomus, mikäli uskomus on henkilölle itsestäänselvä, kumoamaton tai aisteille ilmeinen. Tämä väite itsessään ei kuitenkaan täytä tätä ehtoa, jolloin tämä määrittely on ristiriidassa ja irrationaalinen. Ja sen varaan evidentialistista Jumalatodistusperinnettä on rakennettu.
1: Logiikka muistuttaa itse asiassa hieman niitä argumentteja, joita on sovellettu loogisen positivismin kumoamista kohtaan (Mikä ei yllätä, koska kreationistit yrittävät tehdä Jumalasta skientismiä ja koska loogisen positivismin kumoamisargumentit oli jo keksitty, niiden soveltaminen on todennäköisempää ja helpompaa kuin aivan upouusien keksiminen. Plantinga on lukenut mies, joten tämä oli hänelle varmasti tuttua.

Ateismin sijasta varhaismallin Plantinga esittääkin toisenlaista lähestymistä jolla uskominen olisi järkevää. Hänestä uskominen oli perususkomus. Ensimmäisessä korostetaan sitä, miten teismi on järkevä perususkomus, vaikka Jumalalla ei olisi yhtään perustelua tai todistusta. Sen sijaan Plantinga vetoaa subjektiiviseen puoleen. Hän korostaa (sivu 80), miten moni kokee uskonnollisia tunteita. Näillä henkilöillä on kokemus johon viitaten he voivat yksilöinä uskoa että on olemassa vaihtoehto että nämä tunteet kenties viittaavat johonkin aitoon.

Tämä huomautus johtaa tietysti siihen, että miltei mistä tahansa asiasta saadaan tällä menettelyllä rationaalista. Plantinga yrittää kuitenkin rakentaa asialle jotain esteitä. Hän käyttää Suuri Kurpitsa -vertausta käyttäen apunaan "Tenavat" -sarjakuvassa olevaa uskoa Suuren Kurpitsan tuloon. Plantinga selittää että peruskokemus vertautuu normaaleihin aistihavaintoihin. Kun puu on edessämme, meillä on peruskokemus puusta. Mutta nurkan taakse mennessämme tilanne voi olla aivan toinen. Samoin Suuri Kurpitsa ei ilmene uskonnollisina kokemuksina sarjakuvan ulkopuolella, joten se on selvästi perusteeton. Sen sijaan kristityt kokevat syyllisyyden, armon saamisen ja muita vastaavia kokemuksia normaalissa elämässä. Näin abstrakti esimerkki ei tule kysymykseen.

Kuitenkin historiasta ja uskontojen rakenteista löytyy ilmiöitä, jotka ovat selvästi olleet yhtä hyviä perususkomuksia kuin kristinusko. On yhteisöjä joille esimerkiksi voodoo on rationaalinen perususkomus kaikilla niillä kriteereillä, joita Plantinga antaa. Itse asiassa "uuden linjan" Plantinga myöntää tämän. Plantingan "Warranted Christian Belief" (2000) kertoo sivulla 346, että voodoo on yksi perususkomus, jonka laatu on sellainen että yhteisön jäsenien on rationaalista olla sen kannattaja (ei siksi että se on evidentiaalisesti todistettu, vaan koska se on järjenmukainen ja koherentti). Tämän seuraus muuttaa koko näkemyksen aika tylsäksi, sillä jos uskovainen kertoo että kristinusko on jollain ajatteluketjulla yhtä perusteltu kuin voodoo, ateistit ja muutkin ihmiset kohauttavat olkapäitään ja sanovat "niinhän me just sanotaan. Samaa taikauskoa kaikki."

Siksi ei olekaan ihme, että kommentti löytyy "uuden Plantingan" puolelta. Sillä tässä vaiheessa hän rakentaa hyvin erilaisen lähestymistavan asiaan. Plantinga muuttaa mielipiteitään, mikä kertoo kypsyydestä. Toisaalta hän ei hylkää sitä asiaa, jonka puolesta hän on perustelunsa rakentanut, vaan heittää koko rakennelman sivuun ja alkaa puolustamaan ennen kannattamaansa asiaa eri näkökulmasta. Tämänlainen liittyy tietysti -hyvässä ja huonossa- siihen että Plantingan usko on vahva. Hyvänä on se, että hän käy kaikki tiet asian puolustamiseksi, eikä jätä projektia kesken pikkupuutteiden vuoksi. Huonona taas on se, että jos asiaa puolustaa keskenään ristiriitaisilla tavoilla, voi tilanne olla se, että lopputulema on ennaltapäätetty ja sitten kaavitaan esiin mitä tahansa joka jotenkin voisi tukea sitä.

Tässä hän on tehnyt ison paluun takasin. Sillä hän määrittelee rationaalisuuden uusiksi tavalla joka sopiikin melko hyvin yhteen juuri hänen aikaisemmin kritisoimansa fundamentalismin kanssa. (Ja luultavasti juuri tämän vuoksi fundamentalistit pitävät hänestä kovin kovasti.)
1: Tosin on "miltei pakko tehdä" huomio siitä, että itse asiassa Plantingan asenne Jumalatodistuksen painoarvolle ja mahdille tuntuu heiveröiseltä, kun sitä vertaa siihen varmuuteen mitä teologiassa on tavattu nähdä. Ennen Jumalatodistukset olivat mahtipontisempia, ne ikään kuin sulkivat muita vaihtoehtoja lujemmin pois. Ateismi oli järjetöntä ja mahdotonta, Jumala ainut vaihtoehto. Nyttemmin alan terävimmät mielet kehittelevät varsin järkeviä, mutkikkaita ja hyvin sovellettuja perusteluketjuja, joissa yritetään selittää enemmänkin sitä, että "voi olla Jumala kun sitä ei ole kumottu, joten voin uskoa siihen olematta ihan täys tomppeli". Tämä tosin myös herättää mietteitä teologisen projektin edistymisestä. Tuntuu että vuosisataiset perinteet ja terävimmät aivot ovat isosta työstä huolimatta ottaneet lähinnä takapakkia. Vakaa ateismin kumoava Jumalatodistus näyttää kulkevan kauemmas ja Jumalan rationaalisuuden puolustaminen yhä varovaisemmalta.

Uudenkin linjan Plantinga rakentaa ajattelunsa sen varaan, että hän määrittelee rationaalisuuden. Tässä rationaalisuus tarkoittaa (koherenttiuden, loogisuuden tai muiden vastaavien asioiden sijasta) siihen että näkemyksellä on tae. Tae tarkoittaa sitä, että kognitiivinen kyky joka tuottaa asianmukaisen havainnon toimiessaan ympäristössä ja tavalla jossa se toimii tehokkaasti, on taattu. Tässä mystinen kokemus ei riitä, koska täytyy ottaa huomioon harhan mahdollisuus. Selvästi tämä on hyvin kaukana siitä perususkomusnäkemyksestä, jota hän kannatti aikaisemmin.

Plantinga tarvitseekin Jumalalle aistimuksen, jonka hän saa sensus divinitatiksen kautta. Tässä hän viittaa Calvinin näkemyksiin, mutta ajatus on pyörinyt ympäriinsä (ja itse pidän sitä ensisijassa Descartesilaisena). Kun meillä on asiallinen Jumala -aisti, se oikein toimiessaan antaa oikean tuloksen. Plantingasta Teistin ei ole ristiriitaista usko että jos Jumala on olemassa, hän antaa tälläisen aistin jotta ihmiset voisivat uskoa häneen rationaalisesti. (Plantinga uskoo että ateistit kokevat Jumalan eri tavalla, koska heillä aistissa on vikaa. Tämä johtaa mielenkiintoiseen tilanteeseen. Tätä vammautumista kuitenkin tavallaan tarvitaan, jotta aistimuksen ihmiseen rakentumiseen voitaisiin uskoa vakavasti.) Lopputulos on siitä mielenkiintoinen, että Plantinga tiivistää sen (s. 191) että teismin rationaalisuutta ei voida irrottaa Jumalan olemassaolosta. Hän päätyy selittämään että ateistien uskontokritiikin ongelmana onkin se, että jos he eivät kumoa Jumalaa, he eivät tuhoa kristityn rationaalisuutta. ; Tämä argumentti on tietysti käännettävissä siten, että jos Jumalaa ei ole olemassa, ei meillä todennäköisesti ole taetta jolloin aistimukset Jumalasta ovat irrationaalisia. Näin ollen kysymystä ateismin irrationaalisuudesta ei voida toteuttaa ennen kuin ateismi on kumottu, falsifioitu, lyöty arkkuun lopulliset naulat.

Kuitenkin olennaisempaa on huomata, että Plantinga päätyy lopputulemaan, jossa päätellään että Jos Jumala on olemassa, on Teismi rationaalista, mutta hän ei itse asiassa tee mitään todistaakseen tätä "Jos" -lausetta seuraavaa asiaa. - Itse asiassa näin ei voida tehdä, koska jos Jumalan olemassaolo oletuksena tarvitaan jotta aistimus on tosi, on aistimuksen varassa tehty Jumalan päättely askel joka rakentaa kehäpäätelmän jota kutsutaan nimellä kartesiolainen kehä. Näin ollen Plantinga rakentaa jotain, joka ei vakuuta ollenkaan erimielistä. Hän vetoaa kristittyihin sen sijaan että perustelisi miksi asia on jotenkin eikä toisin.

Omalta kohdaltani Plantinga näyttää siltä, että Teismille yritetään lähinnä tehdä oikeutusta koherentisoimalla se. Tämä toki liittyy olennaisesti siihen, onko asia perusteltu. Mutta hyvin perustelluksi se ei sitä vielä tee. Tämä itse asiassa myönnetäänkin ja kuvataan miten eri maailmankuvat rakentavat erilaisen mahdollisen tilanteen. Pluralismin sijasta voidaan esimerkiksi sanoa, että sekä ateistinen tavoite, että teistinen tavoite koherentisoivat itsensä, eikä lopullusta valintaa siitä, kumpi vaihtoehto on oikeasti parempi, voida tehdä. Ja voidaan sanoa että juuri tämä tarkoittaa sitä, että emme tiedä kummat ovat paremmin perusteltuja. Ja tämä tarkoittaa sitä, että valintaa kahden yhtä rationaalisen vaihtoehdon välillä ei voida tehdä. Joka ei tarkoita ateismia tai teismiä, vaan agnostismia. Tätä vaihtoehtoa reformoidut epistemologit eivät kovin usein mieti, mutta minä sen sijaan määrittelen hyvin perustelluksi, rationaaliseksi, juuri tällä tavalla. (Ihan sen takia että Plantingakin on määritellyt uransa varrella rationaalisuuden tietynlaiseksi, hylännyt muut vaihtoehdot, ja nämä tavat ovat olleet keskenään hyvinkin erilaisia.) Kenties siksi, että iso osa nimen omaan teismin rationaalisuuskampanjasta on kummunnut tarpeesta olla teismin sijasta a-ateismia, ateisminvastustusta.

+ULFBEHRT+

Viikinkejen miekoissa oli usein nimiä. Niitä on usein kaiverrettu ja jopa taottu erillisestä metallista osaksi miekan terän lapetta. Riimut olivat suosittuja, koska niillä nähtiin olevan myös maagisia ominaisuuksia. Kaiverruksissa oli kryptisiä sanoja - kuten jumalien nimiä - joilla miekoille "annettiin mystiikkaa". Ja toisaalta myös omistuskirjoituksina, terässä oli miekan omistajan nimi.

Viikinkien lappeessa oli kuitenkin yksi sana useammin kuin mikään muu. Sana on +ULFBEHRT+ Tiedetään että se on tekijän merkki. On epäselvää onko kyseessä tietty seppä, vai laajempi "franchisattu tuotemerkki". ULFBEHRT -miekkoja testatessa on huomattu, että osa niistä on ollut todella ensiluokkaisesti tehtyjä. Sen sijaan osa niistä on laadultaan hyvin heikkoja. Onkin arveltu, että osa kaiverruksista on huijauksia ; Huonon miekan myyntiarvoa on lisätty kaivertamalla siihen väärennetty laadukkaan tekijän leima. Nämä huonot miekat ovat siis muinaisaikojen piraattikopioita.

Osasi ne ennenkin.

Exploration vs. exploitation

"There is tradeoff between exploration and exploitation."
(John Holland)

Tutkimisen ja soveltamisen välillä on vaikea jännite ; Tutkiminen on jotain, joka varmistelee. Soveltaminen on sitä, että jokin asia pistetään käytäntöön.
1: Jos sovellukseen mennään liian äkkiä, teemme helposti hätiköityjä päätelmiä
2: Jos tutkitaan ja varmistellaan jotta saadaan lopullinen, varma ja riskitön tulos, emme koskaan pääse tekemään mitään.

Siksi haasteena onkin löytää jonkinlainen kompromissi näiden välillä. Tämä on erityisen konkreettinen etenkin lääketieteessä ja muissa vastaavissa tieteissä, joissa soveltaminen on olennainen osa kyseisen oppialan oikeutusta. Moni ala tekee tutkimista abstraktimman oppimisen - ja joskus tuntuu että tutkimusta pelkän tutkimisen vuoksi - jolloin niiden kohdalla asiat eivät ole yhtä konkreettisesti läsnä tai tärkeitä.

Kuitenkin jos tavoitteena on oppiminen, on tässä tavallaan jokin jota kohden voidaan olla "sovelluksessa". - Ja tältä kannalta teoreettisinkin tieteellinen tutkimus pitää sisällään tämän ongelman.

Tieteenfilosofiassa onkin tärkeää hakea kompromissia paradigman vaihdon ja paradigman pitämisen kanssa. Voidaan sanoa, että jos paradigmaa ei vaihdeta ollenkaan, ollaan hieman kuten niitä uhkapelaajia jotka voittavat jollain pelikoneella aluksi ja jämähtävät sitten siihen eivätkä näytä tajuavan, että tämä "voittoja antava kone" onkin itse asiassa jotain joka iskee lovea kukkaroon. Vaihtoehtona on tietysti se, että ollaan liian tuulihattuja, jolloin teoriaa vaihdetaan ensimmäisen ongelman kohdatessa. Siksi anomalioihin ja ad hoc -selityksiin suhtautuminen onkin tieteenfilosofiassa kaksijakoista. Ne ovat ikään kuin välttämätön pakko.

Sama on yksilöiden oppimisessakin.
1: Assimilaatio on pitäytymistä jo olemassaolevassa, muutosvastarintaa. Tämä tarkoittaa sitä, että omaa ennakkokäsitystä haittaavat asiat kielletään irrelevantteina. Tätä tarvitaan jotta voidaan pitää ylipäätään mitään näkemystä maailmasta. Mutta sen liioittelu johtaa taikauskoiselta tai pakkomielteiseltä näyttävään suhtautumiseen, jossa mikään tilanne ei enää uhkaa omaa näkemystä. Omaa juttua kannatetaan tosiasioista huolimatta ja sitä pidetään tosiasiana vaikka asian ei pitäisi olla niin.
2: Akkomodaatiossa oma näkemys vaihdetaan. Korjaus on tärkeää, koska muuten sitä juututaan ensimmäiseen mieleen tulevaan asiaan ja sitten vain kuluttaisimme aikaa "todellisuuden kieltämiseen". Akkomodaatio on keino päästä virheistä eroon, ilman sitä edistys ei ole mahdollitsa. Kuitenkin liian löyhä asiasta toiseen vaihtaminen johtaa hyvinkin perusteltujen näkemysten hylkäämiseen. Näin muutoksessa on konstruktiivisen puolen lisäksi destruktiivinen puoli.

Tämänlaiset mietteet pistävät hakemaan tieteenfilosofialle määritelmää sitä kautta, että se onkin ikään kun yksilön oppimista joka on institutionaalistettu. ~ Tai jos tässä projektissa ei onnistuta, niin sitten vähintään institutionalisoitua opiskelua.

Laukaukset jotka tappoivat Bobrikovin - ja muita tarinoita.

Olipa kerran lukiossa historiaa. Aiheena oli Kenraalikuvernööru Bobrikovin ampuminen. Se, miten Schauman ampui tappavat laukauksensa. Tämä murhahan on poliittinen assassinaatio, johon suhtaudutaan Suomessa melko myönteisesti. (Mikä ei ole tämän jutun kannalta olennaista, mutta perin kummallista se on silti.)

Eräs oppilas ryhtyi tivaamaan näiden laukausten nimeä. Opettaja kertoi, että ei ainakaan muista kuulleensa koskaan niille mitään nimeä. Ja kyseli, että oliko oppilas varma, että ei sekoittanut "Mainilan laukauksiin" tai "Sarajevon laukauksiin". Oppilas otti tämän jonkinlaisena arvovaltakysymyksenä, ja alkoi selittämään miten niillä oli varmasti jokin nimi. Opettaja myötäili, ja selitti että kenties nimi olikin, mutta opettaja ei sitä muistanut, joten jos aihetta voitaisiin jatkaa, ja palata asiaan myöhemmin. Mutta oppilaan inttämisvaihde oli jo mennyt päälle (mikä on minun osaltani hieman kuin peiliin katsoisi - mutta en ole kyseinen oppilas!). Konflikti loppui kun Jaakko Honkakoski lausui lakonisesti "Laukaukset jotka tappoivat Bobrikovin." Opettaja komppasi, että "juuri niistä oli kysymys". Inttäminen loppui, mahdollisesti pelkkään tyrmistykseen. Kyseistä termiä käytettiin kyseinen tunti loppuun.

Tämä tilanne näyttää, paitsi nimeämisen psykologisesta voimasta ja miten määritelmä voi pompahtaa käyttöön melko tyhjästä. Mutta se kertoo myös opetustilanteesta. Pelissä on muukin kuin puhdas fakta - minun tietääkseni Schaumanin ampumille laukauksille -vaikka ne ovatkin Suomen historiassa suomalaisille ikonisessa asemassa- ei ole ainakaan minun tietääkseni virallista nimeä. Siksi "Laukaukset jotka tappoivat Bobrikovin" oli tavallaan jotain muuta kuin mitä oppilas tivasi.

Mutta lauseissa oli "oikeanlainen asenne". Oppimisen ja opettamisen asenteessa on kysymys jostain muustakin kuin faktasta. Kykenen esimerkiksi ymmärtämään huumorisivustoilla pyörivän jälki-istuntolapun. Siinä oppilas oli saanut jälki-istuntoa siksi, että hän oli korjannut opettajan tekemän faktavirheen ja oppilas oli ollut aivan oikeassa. Jälki -istuntoa oltiinkin saatu opetusta häiritsevällä asenteesta.

Opettaja ei tietysti saa eikä pidäkään olla puhdas Arvovalta, mutta "jotain rotia" täytyisi silti pitää. Opettajan heikkous ja virhe ei saisi olla jotain, jota haistaa ja iskeä kiinni. Kuitenkin opettajan tekemä virhe on jotain, jota mielellään lähtee seuraamaan. Pitää kuitenkin muistaa miten oppilaan ei pitäisi olla hai, joka haistaa pienenkin määrän verta, jonka nenä aistii pienenkin haavan ja heikkouden.

Pieni provokaatio ; innoittavasta uskonnosta

Kun puhutaan uskonnollisten tahojen tekemistä pahoista teoista, nousee usein esiin se, että ateistit korostavat sitä, että uskonnolla on erityinen rooli ihmisille ; Heidän mukaansa ihmisen pahuus organisoituu uskonnon kautta. Mikään muu näkemys ei antaisi samanlaisia oikeutuksia, joten uskonto aikaansaa ongelmia juuri sitä kautta että uskovaiset ovat erityisen sitoutuneita siihen ; Usko näkymättömään auktoriteettiin vaatii luottamusta ja innostusta ja tämä taas ohjautuu muita asioita helpommin vallankäyttäjien käsiin.

Uskovaiset taas puolustautuvat sillä että uskontoa ja uskonnon nimessä tehtyä ei pitäisi sekoittaa. Heistä käytännössä uskovaisiksi ilmoittautuvat harjoittavat jotain, jolla ei ole välttämättä mitään tekemistä kunnon uskonnon kanssa. Näin pahaa tekevät uskovaiset ovat ohjailtuja ja takana ovat materiaaliset valtapelit, samat jotka ajoivat esimerkiksi Kommunistit hirmutekoihinsa.

Uskovaisten harjoittama teologinen korrektius maistuu tietysti hieman No True Scotsmanilta ja ateistit muistuttavatkin innolla siitä, miten uskovaisuuden nimissä tehtävä hyväntekeväisyys ja pahantekeväisyys on juuri se hedelmä, jolla uskontopuun eettisyys punnitaan. Kuitenkin tuntuu että jonkin nimissä toimiminen on tietyllä tavalla eri asia kuin asian seuraaminen. Kenties aitoja uskovaisia ei vaan ole.

Mutta jos ruvetaan katsomaan asiaa tarkemmin, havaitaan että nämä puolustukset ovat hankalia juuri niille ideologioille jotka sitä käyttävät.

Nimittäin uskovaisilla on hyvin voimakas taipumus viitata homo religiosukseen ihmisen normaalitilana : Heistä uskonnossa ja hengellisyydessä on innoittavaa voimaa jota mikään muu ei voi täyttää. Uskonnosta luopumiseen liitetäänkin nihilismiin ja arvotyhjiöön. Uskonnon innoittava voima taas on jotain, jonka ateistit kiistävät. Bussikampanjakin rakentuu sen varaan, että onnellisuus onnistuu ilman uskontoa - ja kenties jopa juuri ilman sitä.

Innoittava voima siis kielletään ja huomataan juuri silloin kun se sopii omaan ideologiaan. Tosiasiassa jos uskonto vaikuttaa tunteisiin ja sitouttaa, se synnyttää helpommin aktiivisuutta. Nihilismi kun johtaa passiivisuuteen, laiskuuteen ja hedonismiin, ei varsinaisiin tuhotekoihin.

Uskallankin rakentaa näiden välille kompromissin ; Jos uskonto innoittaa, ihminen on homo religiosus ja innoituksen sivutuotteena syntyy vääristä asioista innostumista joka kulminoituu aktivismiin. Jos uskonto ei innoita erityisesti, uskonnolla ei ole mitään erityisroolia ihmisten sydämissä ja ihmiset kykenevät pahaan ilmankin. Tämä kompromissi on tietysti siitä hyvä kompromissi, että se ärsyttää kaikkia.

Tosin itse uskon siihen vaihtoehtoon, että valtaosa uskovaisista on "leppoisoa", jota kuvaa relativistinen nihilismi. Ja sitten on uskontoa joka tuntuu tekijöilleen tärkeältä, ja tämä johtaa radikaaleihin piirteisiin. Uskonnon uhkaavuus syntyy vain ja ainoastaan näiden yhdistelmänä : Marginaali terrorisoi ja suurin osa ei välitä eikä toimi, koska terrorisoijatkin tulevat onnellisiksi omassa vakaumuksessaan, eikä niitä siksi oikein viitsi moittia ja niitä vastaan nousta.

Neekeriukkeli -sanankäyttöä

Teuvo Hakkarainen nosti kohua "neekeriukko" -sanan käyttämisestä. Teksti on provokatiivinen, joten poliisi tutkii sitä, missä se raja menee jossa maahamuuttokriittisyys muuttuu laittomaksi herjaukseksi tai rasismiksi. Omasta mielestäni Hakkarainen harjoittaa "rajua työläishuumoria", jota tapaa monenlaisissa ammateissa. - Esimerkiksi tuntemani ammattihaudankaivaja on huumorintajultaan todella makaaberi, hän on makaaberi jopa minun mittapuillani. Hakkarainen ei ole ymmärtänyt että tämänlainen puolikoominen ja puolitosissaan oleva (parodiahorisontissa oleva) kielenkäyttö ei sovellu poliittiseen julkiseen kieleen. Kuitenkin tämänlaiset tottumukset ovat lujassa - tietää tätä blogia kirjoittava Korsolainen ja Itä-Helsingissä vartijana toiminut. Teuvo Hakkarainen tuskin ehtii oppia uutta puhetapaa ajoissa, jatkoa hänelle ei luultavasti suoda.

Hakkarainen on kuitenkin mainio lähtökohta, sillä hän on itse asiassa hyvin stereotyyppinen Perussuomalainen kielenkäyttäjä. Soinikin käyttää ovelia puolikomediallisia termejä, kuten sitä kuuluisaa "jytky" -sanaa. Hän on toki osannut välttää pahimmat sammakot, toisin kuin Hakkarainen jonka rooli mediajulkisuudessa onkin lähinnä se, että hän tuottaa sammakoita joita uutistoimistot sitten levittävät ja myyvät ja käärivät niillä rahat. Näin lehdet myyvät sillä että jotkut kokevat moraalista ylemmyyttä saadessaan katsoa mitä erheitä Hakkarainen on laukonut.

Teuvo Hakkarainen, kuten muutkin perussuomalaiset, kuten Timo Soini, ovat retoriikaltaan kovin eläväisiä. He eivät harjoita varovaista "kylhän se toisaalta sillai on että mahdollisesti ehkä jotain" -saivartelua. He liioittelevat. Tässä mielessä he ovat hieman myös absurdeja ja surrealistisia hahmoja. Ja kuten tunnettua koomisena pellenä oleminen tulee tässä strategiassa ikään kuin kaupan päälle.

Tämän päivän "Metro" -kolumnissa muistettiin perussuomalaisia. Siinä oli itse asiassa erikoinen huomio ; Liberaalit haluavat oikeuksia vähemmistöille, ja tätä kautta heillä on elitistinen suhtautuminen ; He puolustavat oikeuksia ja poikkeaminen on vain väärin, on vääriä mielipiteitä. Esimerkkinä liberaalien elitismistä nostettiin Valtaojan näkemys demokratiasta. Hänellehän mielipiteenvapaus ei tarkoittanut niiden käytännöllisen sovellusarvon samanarvoisuutta. Siksi mielipiteitä pitäisi painottaa tietämyksellä. Tästä on seurauksena tietäväisten harvainvallan korostaminen. Kolumnin mukaan Soini on sen sijaan tasaisemmalla linjalla, hän sanoo että "Kansa tietää" ja että ihmisillä ei ole vääriä mielipiteitä, vaikka johtaja ja tiedemies muuta sanoisi. Näin perusuomalaiset ajavat tasa-arvoisuuta, toisin kuin liberaalit.

Ajatus on tietysti tuttu postmodernismissa, jossa jokainen filosofia on ikään kuin naamio. Ja jokaisen naamion takana on toinen naamio. Ja filosofia joka paljastaa toisen naamion on sekin naamio. Näin kaikilla on mielipiteitä, ja kaikki - myös logiikka ja tiede - on auktoriteetin ja valtapelin värittämää. Tosin postmodernismi on yleensä hyvin epäprovokatiivista, jopa nihilististä. Yksi syy sen vaikeaselkoisuuteen on se, että siinä katsotaan asioita hyvinkin tarkasti ; Pilkkua viilataan ja jokainen premissi kaivetaan esiin. Yksikään kivi ei jää kääntämättä eikä yksikään käänne kivittämättä. Joten lopputuloksena on "toisaalta näillä ehdoilla on näin mutta toisilla ehdoilla näin" -tilanne, joka näyttää yleisesti ottaen vaikeasti käsitettävältä saivartelulta jonka lopputulemakin on epämääräisyytensä ja moniselkoisuutensa vuoksi helposti sovellukseltaan likimain käyttökelvoton.

Tätä voidaan pitää länsimaisen logiikan tien eräänlaisena huipentumana. Asiaa voidaan katsoa kuitenkin myös laajemmin seemiläistä kulttuuriperinnettä katsoen. Seemiläiset kulttuurithan ovat keskittyneet monoteismiin ja kieleen, toisin kuin indoeurooppalaiset kulttuurit, joissa kuvat ja monijumalaisuus ovat näkyvämpiä.

Kristinusko ja islam ovat molemmat seemiläisiä. Islamissa seemiläisyys näkyy esimerkiksi kuvakieltojen muodossa. "Koraanin" vetovoiman ytimessä on sen elävä kieli. Se käyttää alkusointuja, rytmiä ja muita asioita erityisen hyvin - Ja siksi moni pitääkin että ainoastaan arabiankielinen "Koraani" toimii. Käännös siirtää vain ajatuksen, mutta ei retoriikkaa. Tehovoima menee ja siksi oikea kieli on olennainen osa. Sillä se takaa kielestä haltioitumisen. Tämä lähentää islamia runouteen että musiikkiin.

Kristityt edustavat perinteisesti seemiläistä perinnettä, jossa kieli on logiikan kantamista varten. Retoriikka nähdään osana puhetaitoa, jossa ajatuksen esittämistapa on ikään kuin esillepanoa varten. Sisältöä on arvostettu hyvin paljon. Islamilaisessa kulttuurissa tapa on ollut hieman toinen. Esimerkiksi Ibn Khaldun esitti, että jokaisella ihmisellä on ajatuksia ja mielipiteitä. Ja että niiden hankkiminen ei ole vaikeaa tai tärkeää. Hänelle retoriikka oli taidetta ; Hän vertasi ajatuksia ja mielipiteitä veteen ja retorista esittämistä vesimaljan laaduksi. Hänestä retoriikka oli olennaista, koska vesi oli kuitenkin juojalle samaa vettä.

Tämä näkyy arabialaisessa kulttuurissa ; Esimerkiksi Prothero teki tutkimuksia jossa vertailtiin Indianalaisten ja Beirutilaisten opiskelijoiden suhtautumista erilaisiin väitteisiin. Havaittiin, että se mitä USA:lainen piti provokatiivisena oli arabialaisille selvästi esitettyjä tosiasioita, heistä väärinkäsityksiä ei syntynyt kun väitteen sisältö oli alleviivatusti esillä. Ja se, mitä USA:laiset pitivät liioitteluna oli islamilaisista tukevaa. Ja varovainen teksti, joka vetosi USA:laisiin harkitsevana oli islamilaisista epävarmaa ja epäuskottavaa, jotain johon sanoja ei varmaan uskonut oikein itsekään. Tämä korostaa sitä, miten ilmaisu vaikuttaa molemmissa maissa olennaisesti eri tavoin. Islamilaista voidaan pitää mielipiteen selkeyttä ja innostusta korostavana. Kristillinen kulttuuri taas on varovaisen harkitsevaa, jolloin objektiivisuusihanne näyttäytyy jopa tunnekylmyys-imagona (joka heijastetaan esimerkiksi skeptikoihin).

Arabialainen retoriikka korostaakin siksi tunteisiin vetoavaa tekstiä, metaforia, vertauksia, rytmiä ja harvinaisia sanoja. Perussuomalaiset käyttävät samoja strategioita ; Heidän retorinen perinteensä tuntuu pohjoiseurooppalaisen silmiin provokatiivisena, mutta että etelänmaissa vastaavanlainen esitystapa nähtäisiin positiivisemmin. Maahanmuuttokriitikot käyttävät tietyllä tavalla maahanmuuttajille tuttua ja meidän kulttuurissa vierasta retorista kulttuuria. Minua tämä yhteys huvittaa, sellaisella juuri tietynlaisella parodiahorisontissa olevalla tavalla.

OIkotien näkemistä

CMX:än "Kirjeitä paratiisista" kertoo siitä, miten paratiisiin vievä tie on "kaita polku". Tien kapeus onkin tärkeä teema, sillä usein Paratiisiin pääsyä on kuvattu sillä että on osattava elää oikein. Taivas on eksklusiivinen, ja sinne pääsevät etuoikeutetut (joko ansiosta tai armosta etuoikeutetut, mutta etuoikeutetut silti). Perinteisesti onkin ajateltu, että synnin palkka on kuolema. Tämä on hyvin tärkeä muistaa, sillä yleensä uskontoa luvataan lohduksi muiden kuoleman tullessa elämään ja oman kuolevaisuuden käsittelyyn. Lohtu lupaa että kuolemaa ei ole. Kuitenkin tien kaituus kertoo myös toisesta puolesta. Lohduttomuutta korostetaan Helvettitarinalla. Tässä kuolema on itse asiassa kaameampi kuin "ateistien kuolema".

Tämä tuo elämään rajoitteita. Joku voisi ensin ajatella, että ihminen ei mielellään kahlitse vapauttaan. Kunnes muistaa vaihtoehtojen paradoksin ; Psykologiset tutkimukset näyttävät että valinnanvaihtoehtojen lisääntyminen johtaa helposti ahdistukseen. Ne tuovat elämään lisää työläitä mietittäviä asioita, ja tätä kautta epävarmuutta. Ja eiohjattu elämä edustaa tiettyä kaaoottisuutta. Elämässä kaaoottisuutta taas riittää ; Ihminen yrittää tehdä hyviä valintoja, mutta vaihtoehtoja on paljon. Ja tulevaisuuden ennustusskenaarioita tehdään aina siten, että jokin yllättävä asia voi tulla vastaan.

Tämä muistuttaa sitä, miten Neil Gaimanin "Sandman" kuvaa kohtalon puistikkoa ; Kohtalo asuu puutarhassa, joka on sokkelo. Eteenpäin mennessä polut kaareutuvat ja niissä käännytään oikealle ja vasemmalle. Taaksepäin katsoen reitti on selvä.

Voidaankin sanoa että uskonnossa on hyvin voimakas kontingenssin vastustuksen teema. Vaihtoehtoja halutaan karsia ; Keinona on Jumalan kaikkitietävyys ; Kun Ihminen "näkee tulevaisuuteen" huonosti. Mutta halutaan kuitenkin ajatella että tulevaisuuskin on Herran hallussa. Ja että on olemassa jokin ohjenuora, joka vähentää vaihtoehtoja siedettävämmäksi. Näin maailma halutaan kuvata sellaisella tavalla, että se antaa tulevaisuuteenkin suoran tien. Jotta kohtalon puistikko ei näyttäisi sokkelolta mihinkään suuntaan. Tien kaituus korostaa sitä, että väärät valinnat johtavat kuolemaan, eivätkä ne ole siksi mitään kunnon valintoja. Näin ihminen helposti rajoittaa vapauttaan vapaaehtoisesti ja alkaa noudattamaan vaikkapa irrelevantilta vaikuttavia koshersääntöjä, joissa kielletään katkarapujen syönti.

Kuitenkin esimerkiksi historiassa tutkija kohtaa epäsuhdan jatkuvasti. Historia on taaksepäin katsoen siisti vaihtoehtojen listauma. Tulevaisuuteen historioitsija ei näe vastaavalla tarkkuudella. Osa näkee tämän epäjatkuvuuden kertovan myös siitä, että ihminen jäsentää maailmankuvaa keinotekoisesti omien ennakkoluulojen ympärille. Eli rakentaa menneisyyden kronikoiduista tapahtumista eräänlaisen Suuren Tarinan, jota voisi kutsua pseudohistoriaksi. Mutta osa epäsymmetriasta menneen ja tulevan välillä johtuu kuitenkin maailman kontingentista luonteesta. (Ja paljon hukkuu, esimerkiksi niinkin maineikas hahmo kuin saksalaisen miekkailun pioneeri Johannes Liechtenauerista on jäänyt raivostuttavan vähän tietoa historiaan, puhumattakaan sitten jostakin talonpojasta)

Sama on tietysti vielä suuremmin evoluutiohistoriassa. Historiallisen hahmon päähänpisto voi muuttaa maailmaa yllättävästi, ja hieman samanlaista oikkua edustaa mutaatiot. Ja adaptaatio riippuu paitsi mutaatiosta, myös siitä, minkälaiseen populaatioon se tulee. Ja minkälaisia ominaisuuksia ympärillä oleviin eliöihin - kuten ravintokasveihin ja saalistajiin - tulee. Ennalta näkemystä ei voi ennustaa, mutta jälkikäteen se voidaan sitoa havaittuihin muutoksiin. (Ja kaikkea ei ole rekisteröity fossiileihin ; Perimää ei fossiileista saa, eikä jokainen yksilö ja lajikaan ole säilynyt, joten vaihe vaiheelta selittäminen on hieman sama kuin vaatisi selittämään mitä Johannes Liechtenauer söi aamiaiseksi syyskuun kolmantena sinä vuonna kun hän oli 15 -vuotias.)

Moni pitää tämänlaista näkemystä ikävänä. He vaativat tarkkaa vaihe vaiheelta tapahtuvaa selitystä jossa pitäisi selittää miksi juuri tämä vaihtoehto on toteutunut eikä jokin toinen. Tämä juontuu siitä, että kreationisteilla on mukana kontingenssin kiisrävää asennetta. Kuitenkin evoluutiossa mutaatioiden satunnaisuus on olennainen osa teoriaa, joten evoluutikolta vastauksen vaatiminen tälläiseen on hieman sama, kuin yrittäisi vaatia lottopelissä sitä, että selittää miksi viime viikon lotossa tuli juuri tietty numerosarja eikä jotain muuta.

---

Kirjoittaja on hirviö, kummajainen ja kauppasaksavainolainen.

Maailmallisesti järkevä.

Tämä juttu kuvaa yhden tietyn tyyppisen ryhmän ratkaisua siitä mitä "keskustelu" on. Valtaosa ihmisistä ei noudata tätä kaavaa. Mutta toisaalta - he eivät käytännössä uskontokeskustele. Näin ollen tämä kuvaa olennaista osaa toteutuvasta uskontokeskustelusta, vaikka itse näkemys onkin varmasti uskovaisten parissa marginaalinen. ; Tämä paradoksi onkin käytännössä kaiken uskontokeskustelun ytimessä. Valtaosa argumentaatiosta pyörii sellaisella alueella että uskontokritiikki näyttää keskivertouskovaisen silmiin joltakin johon voi olla vaikeaa samastua.

Hyvin usein uskontokeskustelun lähtökohtana on se, että Jumalaan uskominen on rationaalista ja järkevää. Tämä on uskovaisten kanta ja tätä he puolustavat. Usein heillä on jopa jonkinlainen argumentti jonka pohjalta he lähtevät liikenteeseen. Tämän he suuntaavat ensisijaisesti ateismia vastaan ; Henkenä on se, että uskovaisen ei tarvitse osata ja hallita ainuttakaan Jumalatodistusta jos hän vain uskoo. Ateistin täytyy sen sijaan osata vastata joka ikiseen Jumalatodistukseen joka on keksitty. Olipa kyseessä klassinen ja kliseinen argumentti, tai jotain jota joku kreationisti keksi viime viikolla soveltaessaan väärin jotain tiedetä. Olipa aihe logiikka, kvanttimekaniikka, biologia, informaatioteknologia tai jonkun Raamatunkohdan sisältö alkulatinalla, siihen on annettava vastaus. Sillä muutoin Uskova "voittaa" ja ateisti on tuomittu järjettömyyteen.

Kun tälle näkemykselle esittää kritiikkiä, käy helposti niin että perustelu, rationaalisuuden ydin, johtaa siihen että uskonnoton on snobi. Syynä on se, että uskonnottoman järkevyys on "maailmallista järkeä" ; Uskovainen kertoo sen sijaan että hänen rationaalisuutensa on viisautta. Sillä uskovainen ei usko että Jumala taipuu inhimillisen järjen mukaiseksi. Tämän yrittäminen kuvataan röyhkeäksi ja tiukaksi. Viisautta on se, että uskoo ja ottaa vakavasti yksinkertaisten ihmisten nöyrät anekdootit.

Tässä kuvastetaan siten, miten näillä ajatustavoilla on selvä arvoasteikko. Uskovaisen viisautta kannattava on laadultaan oikeampaa ja parempaa kuin maailmallinen järki.Voisin tietysti moittia, että
1: Tmänlainen nöyryys ei ole oikeasti nöyryyttä, koska siinä tämän tarinankertojan anekdootti otetaan totuutena, jolloin luottamus laitetaan maallisen ihmisen ymmärryksen -peräti itseään yksinkertaiseksi ja vaatimattomaksi kutsuvan- varaan. Tässähän ei ole kysymys luottamuksesta Jumalaan vaan luottamuksesta tarinankertojaan. Henkilö joka esittää olevansa nöyrä, väittää sen jälkeen tietävänsä jotain olennaista universumin suurimmasta mysteeristä, ja sen jälkeen vaatii kritiikittömän suhtautumisen tarinaan vedoten vaatimattomuuteensa harjoittaa pyhäin ylpeyttä.
2: Tosiasiassa ainut järki joka ihmisillä on, on inhimillistä ymmärrystä. Jopa Jumalan kohdatessaan hän tulkitsee kohtaamisen oman ymmärryksensä kautta. Jos vedotaan Raamattuun, on ensin inhimillisellä järjellä jollain tavalla perusteltava Raamatun status tässä asiassa. Näin itse asiassa voidaankin sanoa että "maallinen viisaus" on vain toinen nimitys sille, että logiikka, tiede ja järki tekevät Jumalasta eirationaalista. Jos se antaa ennakkokäsityksiin suhteessa väärän vastauksen, se on maallista. "Jumalallinen viisaus" päätetään sitä kautta että se on se järki, joka tukee ennakkokäsitystämme. Tämä ei ole rationaalista asioiden punnitsemista vaan presuppositionismia.

Valitettavasti tämä kaikki ylläoleva on sellaista että se tietysti tuomitaan juuri siksi maalliseksi viisaudeksi. Näin uskovaiset rakentavat pelikentästä sellaisen, että ei ole muuta vaihtoehtoa kuin olla uskovainen tai joutua tuomituksi jollain tavalla väärässäolevaksi. Esimerkiksi seuraavalla tavalla:
1: Uskonto on järkevää, koska on jokin Jumalatodistus. Ateisti joka ei siis usko, on typerä. Jumalausko on sen sijaan rationaalista ja järkevää. Ateisti on typerys, jolla ei ole perusteita näkemykseensä.
2: Jos ateistilta ilmestyy logiikkaperusteista kritiikkiä, se on tässä mainittua "maallista logiikkaa". Eikä siinä tietysti vielä kaikki. Jos olet ateisti, sinun ei pidä miettiä Jumalaa. Sillä miksi ateisti miettisi Jumalaa, eihän siinä ole mitään järkeä? Jos siis kommentoit, olet väärässä. Ateismi nähdään nihilisminä, ateistilla on arvotyhjiö eikä heitä kiinnosta mikään hengellinen, syvät kysymykset - kuten elämän ja kuoleman kysymykset - kuuluvat aiheena vain uskovaisille. Ateistia sellaiset ei saa kiinnostaa. Etkä itse asiassa mikään oikea ateisti, vaan kommentointi -into johtuu siitä että ei usko Jumaan olemattomuuteen. Ateistin nähdään vain tuntevan sisäistä vetoa Jumalaan. Ateisti joka aukaisee suunsa, kohtaakin ihmettelyn miksi ateisti välittää. Ihmettely alkaa vaikka tosiasiassa juuri aikaisemmin uskovainen olisi itse yrittänyt vaikuttaa yhteiskunnassa (ateisti uskoo uskontojen olemassaoloon) ja/tai on moittinut ateisteja typeryksiksi (ateisteilla on ego jota voi loukata. Jopa uskovaiset korostavat miten ateistit ovat ylpeitä. Tämä vain jotenkin unohtuu aina kun se nihilismikysyms nousee esille.)

Tämän jälkeen ihmetellään, miksi keskustelu ei suju, ja miksi ateistit eivät noudata uskovaisten määräämän pelikentän ehtoja ja käyttävät omiaan. Tämä normeista poikkeaminen nähdään tietysti (a) irrationaalisuutena tai (b) maallisena järkenä. Vaikka tosiasiassa se on juuri sitä rationaalisuutta ja järkevyyttä juuri niillä ehdoilla joilla jokin asia voidaan sanoa rationaaliseksi ja järkeväksi. Eli todistettu, perusteltu, kirjoissa ja kansissa.

Kenenkö horoskoopin oikein saan?

Horoskooppien rakentaminen on perusteltu kosmisilla taivaankappaleilla. Tämä antaa niille tietysti glamouria ja uskottavuutta. Ennusteen taakse nähdään koko maailma, suuri kosminen ja mystinen määrää elämästä.

Tähtitieteen kannalta katsoen muutama asia horoskoopeissa näyttää hieman erikoiselta.

Ensinnäkin astrologia perustuu tähtikuvioihin. Kuitenkin tähtikuviot eivät edes tarkoita että saman tähtikuvion jäsenet olisivat lähellä toisiaan. Ne ovat vain samalla suunnalla. Vanhaan aikaan ajateltiin että universumi muodostuu siten että on maakeskinen maa, jonka ympärillä on taivaankansi. Siinä tähtikuviot olivat yhteenliittymä, lähekkäin olevia reikiä taivaankannessa. Niissä on nähty mielikuvituksen avulla kuvioita.

Tähtikuvioiden rooli on ollut tärkeä. Sillä kun maa kiertää aurinkoa, taivaankansi muuttuu vuoden mittaan. Vuosituhansien aikana tähtikuviot ovat myös siirtyneet. Maan hyrräliike on muuttanut kallistuskulmaa. Laskutapa perustuu vuosituhantiseen lähestymistapaa, joten horoskooppimerkit ovat itse asiassa siirtyneet yhden askeleen syrjään. Tämä aikaansai viime aikoina jonkinasteista kohuakin, vaikka skeptikot ovat pelleilleet asialla (ainakin) 1980 -luvulta asti.

Vielä mielenkiintoisemmaksi tilanne menee, kun ruvetaan katsomaan syntymäkellonaikoja. Tässä ideana on se, että tähdistöt näyttävät liikkuvan ja tämä johtuu maan pyörimisliikkeestä itsensä ympäri. Näin astrologit saavat horoskooppiin astrologisen huoneen. Ne on numeroitu vastapäivään itäisestä taivaasta. Jakoja on tietysti monenlaisia. Osa jakaa huoneet tasan, toisille ne vastaavat taivaalla olevia tähtikuvioita.

Mielenkiintoista on se, että napapiirin pohjoispuolella ilmiön luonne muuttuu hyvin voimakkaasti. Siellä tähdistöt eivät nouse ja laske ollenkaan samalla tavalla kuin muualla. Pohjoisessa elävä ihminen elää siis paikassa, jossa tähtien liike ei heijastu horoskooppiin samalla tavalla kuin päiväntasaajan tienoilla.

Tämän jälkeen tuntuu pieneltä se, että tähtitieilijät ovat 1920 -luvulta asti katsoneet että eläinradassa on mukana vielä yksi tähtikuvio, käärmeenkantaja. Puuttunut horoskooppimerkki on pientä. Tämän jälkeen on melko helppoa keksiä selitys sille miksi astrologit eivät oikein onnistu yhdistämään luonteita horoskooppimerkkeihin ; He antavat ihmisille jonkun toisen ihmisen horoskoopin.

Signaalit

Uutisetkin osasivat kertoa siitä, miten robotit olivat oppineet kommunikoimaan täysin itse keksimällään kielellä. Tämä toi mieleeni hyvin paljon mielleyhtymiä jotka koskevat eritoten tietoisuutta, informaatiota ja merkitystä.

Kuten monet muistavat ja vielä useammat eivät ole onneksi asiasta edes tietoisua, olin joskus 1990 -luvun lopulla panpsykismin kannattaja. Tässä alkeishiukkasilla nähdään esitietoista luonnetta. Ilmiö on melko lähellä kvanttimystiikkaa, mutta lainaussuhde on onneksi niinpäin, että kvanttimystikot lainaavat panpsykistejä, eikä toiseen suuntaan. Näin voin säilyttää hivenen itsekunnioitustani. Taustalla on kehitelmä ajatuksista joita on esittänyt esimerkiksi Roger Penrose kirjassaan "Shadow of mind", jossa kvantti -ilmiöissä on samanlaisia ominaisuuksia kuin tietoisessa ajattelussa. Tätä voidaan tietysti lähestyä myös reduktionistisesti, jolloin korostuu mielen fysikaalisuus. Mutta panpsykismissä (siinä muodossa jossa itse sitä kannatin) esittää että alkeishiukkasilla on reaktiivinen tietoisuus, joskaan ei välttämättä persoonallisuutta tai varsinaista mieltä.

Juttuun "saa siltaa" myös muistamalla havaintojen filosofiaa. Tässä näkemyksessä korostuu havaitsemisen ja olemassaolon suhde. Voidaan kuvitella appelsiini, josta poistetaan ominaisuus ominaisuuden perään. Lopulta käteen ei jää mitään. Sillä emme havaitse appelsiiniä itsessään. Havaitsemme appelsiinista sen ominaisuuksia, vaikutuksia maailmaan. Esimerkiksi sen pinnasta heijastuneita fotoneita. Ja nekin havaitsemme siksi että syntyy muutos silmämme reseptoreissa. Tässä mielessä kaikki on epäsuoraa signaalia. Emme näe todellisuutta, vaan eräänlaisia reaktioita jotka toimivat signaaleina.

Luovuin tästä näkemyksestä, koska sain tietää H.P. Gricen näkemyksestä siitä mitä merkitys on. Hän jaotteli sen kahtia:
1: Luonnolliseen merkitykseen, joka on reaktioita. Syy-seuraussuhde aikaansaa jonkin muutoksen. Ja tätä voidaan pitää signaalina. Jostain inputista seuraa output, joten tilanteessa on reaktio. Tämän kutsuminen aistimiseksi ja tietoisuudeksi on kuitenkin hieman pitkä loikka.
2: Eiluonnolliseen merkitykseen, joka perustuu sovittuihin konventioihin. Voidaan puhua denotationaalisen semantiikan ytimessä olevasta lähestymistavasta ; "Koira" on mielivaltaiseen sopimukseen perustuva sopimus, jonka sisältö tulee vasta sopimisen jälkeen. Merkkijono samaan viitattavaan voisi olla toinenkin "Dog" on aivan yhtä oikea. - Ja kukapa tietää vaikka avaruusolennot valitsisivat sille merkkijonon "JDFiahgsd9"?

Toki näiden suhde ei ole eristeinen. Toki esimerkiksi Platonin ideamaailmassa merkitys on selvästi idea joka ei toteudu todellisuudessa. Kuitenkin voidaan ajatella että kuvaus ympyrästä on olemassa matemaatikoilla todellisuudessa, vaikka täydellistä ympyrää ei olekaan piirretty harpilla. Näin voidaan päästä esimerkiksi Brian Skyrmsin näkemykseen, jossa eiluonnollinen merkitys on konventioita jotka syntyvät luonnollisesti. Hänen mukaansa mielivaltaisesti voi syntyä signaalisysteemi. Ei voida selittää miksi signaalisysteemi on juuri senlainen kuin se on - se on hänelle hieman kuin kyselisi miksi juuri tuo rivi tuli lotossa eikä jokin muu ollut mahdollinen. Hän jakaakin merkityksen kahtia hieman eri nimillä : teoksessaan "Signals - Evolution, learning & information" hän esittää saman jaon hieman eri nimillä: ">"Distinction between conventional and non-conventional meaning. Conventional meaning is a variety of natural meaning. Natural dynamic processes -evolution and learning- create conventions." (Hän on varmasti tyytyväinen ajatukseni liikkeelle saaneista roboteista, joille arpoontui signaalisysteemi, jonka kautta ne voivat toimia ja tehdä kätevästi asioita. Tietoisiksi en robotteja sanoisi - olen luopunut antropomorfistisesta panpsykismistä ja sen johdannaisista.)

Tämän lisäksi voidaan nähdä jonkinlainen idealistinen näkemys merkityksestä. Arkijärjessä merkitys tuntuu usein suorastaan mystiseltä ominaisuudelta. Tämä näkyy esimerkiksi Lubenowin "Myytti apinaihmisestä" -kirjasta. Siinä hän moittii evoluutikoita näyttämällä esimerkkejä kirjurinhuumorista, jotka ovat kartografiassa tuttuja. Hän näyttää satunnaiselta merkkirykelmältä näyttävän jonon. Ja kertoo että vaikka moni hylkää merkityksen suoralta kädeltä, tosiasiassa se on paikannimi. Tämä perustuu oletukseen jonkinlaisestai transsendentistä ja ihmisten sopimuksesta ulkona olevasta merkityksestä, paremman puutteessa käytän tästä nimitystä geist -information. ~ Kun vakavasti otettavat filosofit, semantikot tai informaatiomatemaatikot eivät kannata sitä, sille ei ole vakiintunutta nimeä ja siksi sille pitää antaa nimi itse. Tämäkin on btw. denotationaalista semantiikkaa käytännössä. Et ennen ollut tiennyt sanasta, mutta nyt suomenkielinen kykenee ymmärtämään ainakin sinnepäin mitä tarkoitan sanalla.

Denotationaalisen semantiikan kautta on ilmiselvää miten Lubenow tekee tempun. Merkitys ei ole jotain jota voidaan havaita ilman tietoa konventiosta. Kun sopimusvarainen määrittely luo merkityksen, Lubenow ei ensin paljasta määrittelyä, haukkuu sen pohjalta niitä jotka eivät näe siinä merkitystä, ja tuo sitten inhimillisesti itse määrittelyn peliin. Geist -informaatioteorian kannattajan mukaan merkitys on ikään kuin lillinyt abstraktiona ennen kuin se on määritelty. Kertominen vain tuo tietoa tästä transsendentista todellisuudesta. Tämä on siis oikeastaan sanamagiaa. Symboli ja asia menevät yhteen syvemmin kuin sopimuksen kautta.
1: Moni tosin pitää tätä lapsellisena, esimerkiksi pieni lapsi ei erota kengän kuvaa oikeasta kengästä. Symbolin erottaminen asiasta on tärkeää. Kundera pitää peräti kypsyytenä sitä että kykenee vastustamaan symboleja. Ja vastustaminen taas vaatii asian symboliksi tajuamista.

Geist-informaatio näkyy muutenkin ; Konventiot ja systeemistä riippuvuus unohtuu. Tämän vuoksi esimerkiksi Chu-Carrollin on tarpeen kritisoida CSI -informaatiota seuraavalla tavalla: "The NFL theorems prove that average over all possible search landscapes, no search algorithm can outperform a random walk. The NFL theorems are true and correct - they're valid math, and they're even useful in the right setting. In fact, if you really think about it, they're actually quite obvious. Dembski has been trying to apply the NFL theorems to evolution: his basic argument is that evolution (as a search) can't possibly produce anything without being guided by a supernatural designer - because if there wasn't some sort of cheating going on in the evolutionary search, according to NFL, evolution shouldn't work any better than random walk - meaning that it's as likely for humans to evolve as it is for them to spring fully formed out of the ether. Thes doesn't work for a very simple reason: evolution doesn't have to work in all possible landscapes. Dembski always sidesteps that issue." Dembski on siis käyttänyt Wolpertin NFL -lausetta väärin. Sitä että systeemi ei toimi kaikissa systeemeissä on turhaa, koska maailma, luonnollinen merkitys, ei koostu loputtomista luonnonlaeista eikä evoluutiostrategian tarvitse "toimia kaikissa maailmoissa". Riittää että se toimii yhdessä maailmassa. Matemaattisilla säännöillä on toimintaehdot, eikä nämä toimintaehdot täyty. Eli sovellusta käytetään siellä missä soveltuvuutta ei ole. Tämä taas on virheellistä matematiikan käyttöä. Dembskin valinta on kuitenkin ymmärrettävä jos hän olettaa jonkinlaisen geist-informaation. Valitettavasti hän ei kykene erottamaan niitä denotationaalisen semantiikan sopimusvaraisesta systeemistä, vaan olettaa sen - ja tätä kautta olettaa sen, mitä hän yrittää todistaa, eli älyllisen eiluonnollisesti synnytettävän informaation olemassaolon. Mikä on tietysti tavallista. Samantapaisen kehämääritelmäisen ajattelukömmähdyksen on tehnyt myös erilaista lähtökohtaa käyttävä Gitt.

Sen sijaan tämä tuo jutun siihen, mistä pidän Plantingan argumenteissa. Hän on selvästi ymmärtänyt että on "absoluuttinen totuus", ja signaalitodellisuuteen liittyvää viestintää. Ne erottaa toisistaan se, että jos havaitsemme Totuuden, meillä on pääsy geist-informaatioon. Ilman sitä on vain luonnollisten signaalien tulkintaa ja (luonnollista/eiluonnollista) / (konventionaalista/eikonventionaalista) merkitystä. Valitettavasti hänkään ei lähde tekemään sitä, mitä pitäisi, eli näyttämään että asiat nähdään sen sijaan että olisi vain vaikutuksia ja reaktioita joihin suhteessa toimitaan. Sen sijaan hän vain olettaa että skientismi, täydellinen tieteeseen luottaminen, on ihanne josta ei voida mitenkään luopua. Siksi hän olettaa että meillä on warrant sen sijaan että todistaisi että näin on.

Kuitenkin ainut eioletettu perustelu, joka meillä on aistien toimivuudesta on se, että se toimii käytännössä ja on hyvin pragmaattisesti toimiva ratkaisu. Ja tämänlaisen rakentamiseen pystyy myös evoluutio. Plantingan argumentaatio hyväksyy tämän, koska se rakentuu siihen että elossapysyminen ja muu perusteltu toiminta on eri asia kuin aito sisäinen tulkinta todellisuudesta ; Monenlainen halujen ja havaintojen tulkinnan kokonaisuus tuottaa elossapysyvää toimintaa. Ainakin minä olen niitä ihmisiä, joiden maailmankuva suorastaan vaatii ihmisen erehtyväisyyden hyväksymistä, koska maailmassa on esimerkiksi taikauskoisia ihmisiä, joiden hairahtuminen vaatii sen, että heidän havainto+ajattelukokonaisuutensa ei ole virheetön. Ja olisi tosi egoistista että omat aivot olisi virheettömät ja että erehtyminen koskisi vain muita. Ostan argmentin mutta en vain usko warrantiin.

Skientistin sijaan olenkin signaalirealisti ja tiedän että käytännössä havainto-reaktio-lopputuloksen havainto on ainut mitä meillä on. Se on ehkä valitettavaa, mutta tosiasiassa ongelma johon ei ole ratkaisua ei ole ongelma vaan olotila.

---

Kuva on yksityiskohta Helsingistä, "ruttopuiston" lähellä olevasta, Lönnrotin patsaasta. Minusta on hauskaa kertoa turisteille, että Suomessa on aina ollut syntinen meininki, "Park of Plague" on paikka jossa käydään picknikillä hautakivien katveessa. Ja sen vieressä on patsas, jossa on pää alaspäin oleva Saatana pentagrammi otsassaan. Hahmo on virallisesti Antero Vipunen. Ja puistokin "Vanha kirkkopuisto"..