Wolfgang Pauli kritisoi eräitä ajatuksia otsikon mukaisesti. ("Not only is it not right, it's not even wrong.") Pauli korosti tässä sitä että tieteellisesti turha on epämääräistä ; Ja tälläinen, vaikka olisi kuinka "mahdollinen" on huonompia kuin jos ne olisivat väärin. Väärin olemisetsakin ja sen huomaamisesta voitaisiin oppia jotain. Tämä Paulin kannattama asenne on tieteenfilosofiassa yleinen, ja sen ääriversiota edustaa fallibilismi, jonka mielestä vain kumottavissa olevat asiat ovat järkeviä.
Pseudotieteiden kohdalla ongelmana on usein se, että yllä oleva tilanne tekee kritiikin vaikeaksi. Kuitenkin vitsailu puree hieman paremmin. Tai kuten Torsti Lehtinen on asian ilmaissut kirjassa "Eksistentialismi - vapauden filosofia" : "Sisällyksetöntä tekotieteellisyyttä ei käy vastustaminen suostumalla sitä harjoittavien kielipelin sääntöihin. Vääränlaisen kielipelin sääntöjä vastaan voi taistella vain ironian ja muun epäsuoran ilmaisun keinoin. Vastustettavan kielipelin säännöt täytyy hylätä, muutoin astuu itse niiden ketunrautoihin. Yksi tapa hylätä säännöt on olla noudattavinaan niitä. Tämä antaa ironialle suuria mahdollisuuksia."
Kuitenkin tässä on mukana vakava ongelma. Nimittäin yllättävän yleinen ja kohdattu asia on erotusvaikeus. vitsiä ja tosissaan olevaa ei kykene erottamaan toisistaan :Tämä ongelma, "Troll problem" on painanut mieltäni, ja olen ratkaissut sitä aiemmin, mutta sen ratkaisurajat toimivat vain rajatussa tilanteessa - se ei erota uusia tosissaan esitettyjä pseudotieteitä, vaan tunnistaa parodian "perinteen ja oikeaoppisuuden kautta".
Kenties ratkaisun vaikeus johtuu siitä että ratkaisu on tietyllä tavalla mahdoton. Jossain vaiheessa ironia ei enää voi kilpailla todellisuuden kanssa. Teoriasta tai näkemyksestä tai muusta esityksestä tulee niin saippuoitu ja keinotekoinen, että se ei merkitse enää käytännössä mitään jota tieteeseen ja tietämiseen liitetään. Eikä sitä enää edes voi parodisoida, koska kohde on jo niin outo.
Yhteiskuntatieteissä ja filosofiassa ja etenkin ideologioissa joita vastaamme tulee maailmassa tilanne on tietysti hieman samankaltainen.
Tähän "hyötyä ja huvia" tuo uuskäsite "parodiahorisontti". Takkiraudan blogissa tämä termi sekä määritellään että esitellään. Hikipediakin tuntee kyseisen määritelmän lähes sellaisenaan. Ideana on yksinkertaisesti se, että auktoriteetti ja yleinen painoarvo rakentavat ympärilleen suojavyöhykkeen. Kun asiaa mennään tarpeeksi lähelle, sen parodiointi muuttuu mahdottomaksi. Ja samanaikaisesti parodia antaa toimijasta todenmukaisemman kuvan kuin auktoriteetti itse.
Parodiahorisontin ylittämisestä esimerkkeinä on vaikkapa se, miten huumorilehti "Pahkasika" esitti että sen toiminta ei ollut enää järkevää, koska maailma oli liian outo parodisoitavaksi. Esimerkiksi parodiahorisonttia lähestyvästä kohteesta kelpaa myös Wikipedia ja Hikipedia, joista Takkirauta sanoo seuraavaa : "Hikipedia, joka on parodia Wikipediasta, lähestyy jo parodiahorisonttia. Hikipediassa sanotaan ääneen paljon sellaisia asioita, joita Wikipediassa ei - poliittisen korrektiuden sanelemien neutraliteettivaatimusten takia - saa sanoa ääneen." Mielestäni tässä on erikoisena huomiona samanaikaisuus. Wikipedia on tavallaan parodiahorisontissa, koska sillä on iso valta. Hikipedia yrittää parodioida tätä, ja se ei onnistu koska Wikipedia on ylittänyt sen tietyn rajan ("Malolepuksen säteen"). Ajatuksena on siis se, että myös parodioiva, vastavoima, ylittää ikään kuin pakosti parodiahorisontin rajan itsekin. Ja tämän "molemmat ylittävät rajan" -ilmiön vuoksi "parodiasta tulee dokumentaarinen".
Hegemoniat perustuvat tähän ajatukseen melkoisen voimakkaasti. (Tätä on hyvä sävyttää filosofisella terminologialla.) Hegemonioiden sisältö on "piilomääritelty", ja sen sisällöt ovat ikään kuin itsestäänselvyyksiä, kirjoittamattomia sääntöjä, jotka kaikki tietävät mutta joita kukaan ei suoraan opeta toisille. Näillä on paljon ideologista mutta näkymätöntä valtaa. Tämän huomaa vasta, kun menee riittävän kauas asiasta. Hegemonian voima tulee suosiosta ja ideologisesta vallasta sekä auktoriteettiasemasta. Ihmiset ovat ajan hengen mukaisesti ideologiasidottuja tähän, heidän maailmankuvansa nojaa siihen. Kun se on vahva, sitä ei edes voi pilkata tai kritisoida. Ja kun se heikkenee sitä ei saa kritisoida, vaaditaan kunnioittavaa hiljaisuutta.
1: Tätä kautta parodiahorisontin romahdus muuttuu sävyltään ikävänlaiseksi. Eli kun tapahtuu "keisarin uudet vaatteet" -tilanne, totuus paljastuu karuudessaan. Tästä esimerkiksi annetaan kommunismi, joka romahti omaan mahdottomuuteensa. (Siinä missä joku toinen johtaja voi kerätä itsestään kertovia vitsejä, Stalin keräsi niitä jotka kertoivat hänestä vitsejä.) Ikävyys tulee siitä kun tajuaa sen, miten tässä voidaan onnistua: Debattikyky katoaa ensin, ja tämän jälkeen huumorikin menettää hampaansa, ei keinoja juuri ole. Perusteltu keskustelu ja vitsailu ovat molemmat mahdottomia. Ihmiset on jotenkin saatava niin kauas parodiahorisontista että näin kävisi. Ilmeisesti tässä kohden korostetaan aktivismia, jossa toiminta korvaa puheen. Eli siinä missä puhe loppuu, väkivalta alkaa. Tilanne romahtaa jollain muulla, auktoriteetin korvaa toinen auktoriteetti. (Sadun poika sai sananvaltaa, koska kaikki uskoivat tätä ja halusivat seurata tätä.) Vastaus on siis karkeasti se, että valtatyhjiö täyttyy toisella vallalla. Parodiahorisontin murtaa toinen taho, jolla on riittävä auktoriteetti ja vaikutusvalta - jokin jolla itselläänkin on parodiahorisontti.
Mistä näkee että ei olla liian lähellä?
Parodiahorisontin romahduttamista mietittyttää televisiossa oleva "STONDIX" -mainos, joka selvästi parodioi kaupallisia viagramainoksia ja muuta vastaavaa. Siinä mainostetaan ympärivuorokautista erektiota, ja että jos seksin jälkeen erektio lopahtaa, on se ongelma. Että tätä aihetta ympäröi nolouden ja vaikenemisen stigma ja että potilaat usein vähättelevät vaivaa. Tuote on vinkeä ja se saa saa memberin seisomaan koko päivän ja suurimman osan yötä ja antaa siksi tilaa muiden asioiden mietinnälle. Alarivissä vilistää sivuoireet, joita aine aiheuttaa, ja se tietysti huipentuu kuolemaan. Tämä pilamainos näytti että aihetta voi vielä lähestyä vitsillä. Siinä vaiheessa kun mainos ei erottuisi mainostulvasta, olisi parodiahorisonttiin ajauduttu. Hauskuus ja se että aiheen tunnisti vitsiksi osoitti että asiat eivät ole "täysin poissa tolaltaan". Mainoksilla on maailmassa paljonkin valtaa ja auktoriteettia. Se ei kuitenkaan ylitä ainakaan minun kohdallani tätä rajaa.
Otan pari esimerkkiä, jotka lähestyvät vakavammin parodiahorisonttiin ajautumista, niitä yhdistää se että toisin kuin STONDIX, se ei naurata:
Uskonto - Liian paksu pilkattavaksi?
Mestari Eckhartin kannanotto jumalanpilkkaan viittaa siihen että uskonto on ylittänyt parodiahorisontin. Hänestähän kaikki ihmisen kuvat Jumalasta ovat ihmisen järjen tekemiä alkeellisia kuvia. Aito Jumala taas ylittää ihmisen järjen. Niin kaikki pilkka kohdistuu tähän ihmisten mielikuvaan, ja jos se tekee sen irvokkaaksi niin sen parempi Jumalalle. Kaikki pilkkakin on näin kunnianosoitus.
Ateistit taas tunnetusti viittaavat uskonnon kritiikki -immuniteettiin, ja kertovat sen olevan "vitsi joka ei naurata." Tästä esimerkiksi voidaan ottaa vaikkapa Daniel Dennett, joka esittää "Lumous murtuu" -kirjassaan uskonnon siten että sitä voisi kutsua yhdeksi tälläiseksi asiaksi. "Kuka on oikeassa? En tiedä. Eivät tiedä myöskään miljardit ihmiset, joilla on intohimoisia uskonnollisia vakaumuksia. Eivät tiedä ateistitkaan, jotka ovat varmoja että maailma olisi parempi paikka, jos uskonnot kuolisivat sukupuuttoon. On eräänlainen epäsymmetria: ateistit yleisesti suhtautuvat myönteisesti näkemystensä, käytäntöjensä ja syidensä intensiivisimpään ja objektiivisimpaan tutkimukseen. (Itse asiassa heidän lakkaamaton itsetutkistelun vaatimuksensa voi käydä varsin rasittavaksi.) Sen sijaan uskonnolliset usein ärtyvät nenäkkyydestä, kunnioituksen puutteesta, pyhäinhäväistyksestä, johon halu tutkia heidän näkemyksiään viittaa. Olen kunnioittavasti eri mieltä: he todellakin vetoavat tässä muinaiseen perinteeseen, mutta se on virheellinen eikä sen jatkumista tule sallia. Tämä lumous on murrettava ja se on murrettava nyt."
Uskonnolla on vallan ja naurunkiellon ominaisuuksia. Esimerkiksi Suomessakin kommentoidaan että "Kysymys Jumalasta on niin perustavanlaatuinen inhimillinen kysymys, että ihminen on vastuullinen kertomaan näkemyksensä". Tämä tarkoittaa sitä että ihmisellä olisi, ollakseen vastuullinen, velvollisuus kertoa kantansa uskontoon. Perustelutapa on se, että uskonto on niin yleisinhimillistä että sitä ei saisi tulkita "hulluudeksi" vaan sitä pitäisi kohdella pelkästään tämän vuoksi arvokkaasti. Tämä vihjaa "kritiikki -immuuniuden suuntaan".
Mutta kaikesta yllä olevasta huolimatta - tai oikeastaan juuri niiden vuoksi - en ole sitä mieltä että uskonto olisi ylittänut rajan. Kaikki viittaa siihen että uskonto ei ole ilmiselvyys, vaan sille on nykyään jopa erikseen vaadittava kunnioitusta.
Nykyisin uskonnon parodiointi sitä paitsi onnistuu. Tästä esimerkkinä on vaikkapa "Lentävä Spagettihirviö" ja "näkymätön vaaleanpunainen yksisarvinen", jotka ovat suosittuja ateistejen parodiavälineitä.
Ja muutenkin uskonnosta puhutaan ja sitä kritisoidaan melko aktiivisesti, joten kyseessä ei ole mikään "sokea piste" jolla ei voi vitsailla tai jota ei voi lainkaan kritisoida. Uskonnolla on kuitenkin ennen ollut sellainen asema.
Kuitenkin samanaikaisesti transsendenttiin liittyvät puheet ovat ylittäneet parodiahorisontin, ja paikoin se on marssinut sen arjan yli että sitä on käytännössä mahdotonta kritisoida. Tästä esimerkkinä olkoon se, miten yhdistin transsendentin - joka yleensä liittyy kauneuteen - irvokkuuteen käyttäen transsendenttia päättelytapaa. Tämä toki sopii yhteen sen kanssa että Ekhart oli mystikko ja siksi transsendentin jumalakäsityksen kannattaja. Se on yhä tänäkin päivänä "vitsi joka ei naurata ja jolle ei voi nauraa. Eikä kyllä saakaan".
Itse asiassa yksi syy omaan agnostisuuteeni voi liittyä siihen että ateismissakin voi olla vastaava parodiahorisontti. Uskonnosta näkee sen että se on vitsi joka ei naurata - kunhan menee siitä riittävän kauas. Ateismin kohdalla tämä naurattaa. Mutta on vaikeaa sanoa onko ateisti kenties toisessa parodiahorisontissa.
Psykokulttuuri - Säädä päätäsi, vika ei koskaan ole todellisuudessa.
Toinen esimerkki liittyy sihen miten psykoanalyysiltä maistuvaa psykologiapuhetta käsitellään yhteiskunnassa. Esimerkiksi psykoanalyysin makuinen juttuni "Taru Sormusten Herrasta" voi olla parodioiva vitsi tai sitten ei. Syynä ei välttämättä ole mikään psykoanalyysin surkeus, vaan enemmänkin se, miten medikalisoitu ja keittiöpsykologinen analogiamylly syytää mediassa ja tiedotysvälineissä. Mutta toisaalta jos psykoanalyysin parodiahorisontti on ylitetty, tätä olikin mahdotonta sanoa. Marko Hamilo ainakin näyttää korostavan tätä näkökulmaa. Sillä hän siirtää vaihtoehtohoitojen placeboaiheesta tutun keskustelun psykoanalyysiin, tosin korostaen sitä lisäefekteillä. Siinä missä on käytännössä mahdotonta keksiä niin höpöä asiaa että sillä ei olisi placebovaikutusta, Hamilo korostaa ekvivalenssiparadoksia, jonka mukaan terapiakeinot ovat kaikki yhtä tehokkaita. On mahdotonta keksiä terapiaa, joka ei toimisi tämän verran. Hamilokin tosin myöntää että tämä on parempi teho kuin pelkällä placebolla, joten selvästi kaikki juttelu ja terapiointi liittyy jollain tavalla parantamiseenkin.
Hamilon kitti kuitenkin korostaa ensi sijassa sitä, miten yhtä hyvin toimivien terapioiden taustateoriat ovat hyvin erilaisia, eikä lumevaikutusta parempi teho siksi osoita tukea sille että nämä taustateoriat olisivat jotenkin todistettuja. Itse haluan kuitenkin olla tässäkin kohden varovainen, ja esitän vain että yhteiskuntamme on psykologiapuheen sävyttämä. Kulttuuri on psykologisoitu siten että se on pullollaan elementtejä jotka ovat jo "vitsejä jotka eivät naurata".
Politiikka - Populistiset ääriliikkeet. (Muista venyttely.)
Natsismi ja fasismi ovat olleet tälläisiä ilmiöitä. Erikoista kyllä, niitä on järestään pidetty konservatiivisina ja oikeistolaisina systeemeinä. Esimerkiksi Takkirauta pitää fascismia Mussolinin tekemänä kansallissosialismin irvikuvana. Ja kansallissosialismia äärivasemmistolaisena. Hänellä on asiaan hyvät perusteet. Sillä selvästi fasismi ja kansallissosialismi olivat moderneja ilmiöitä - vaikka esimerkiksi Eco yhdistääkin fasismin vahvasti antimodernismiin, perinteeseen sitoutumiseen. Ongelmalliseksi näissä molemmissa on se, että kansallissosialismi että fasismi ovat oikeistorintamia jossa oli vasemmistolainen puheenparsi. Se tarjosi ristiriitoja, "pysyvyyttä muutoksella", ja niissä korostettiin kansakuntaa, yhteistyötä, yksilön sijasta. Sankari on individualisti, mutta molemmat korostivat kansallismielistä yhteistyötä, eli yksilö nähtiin arvokkaana yhteisön edestä uhrautujana. Molemmissa on vahvoja antimodernistisia sävyjä vaikka ne ovat molemmat moderneja ilmiöitä jota on sävytetty modernilla puheenparrella. Omasta mielestäni sekä "oikeisto" että "vasemmisto JA "antimodernismi" ja "modernismi" sopivat ja eivät sovi täysin fasismiin ja kansallissosialismiin. Ydin on se että ne eivät olleet koherentteja ideologioita, vaan PR -ilmiöitä, populismia. Ne ovat sanoneet kaikenlaista jolla on saatu suosiota. Olipa se sisäisesti koherenttia ja sopiko se aatehistoriaan ja ideologialuokituksiin vai ei. Kommunismi, kansallissosialismi ja fasismi olivat olennaisesti "vakavasti kerrottuja vitsejä jotka eivät naurata". Siksi niissä on helppo nähdä mitä haluaa. Ja siksi "Takkiraudan" kokema erottaminen "fascismin" ja "fasismin" välillä ei ole minusta mielekäs. Fasismi on vastemielistä koska se on populismia, ja tuhoon predestinoituminenkin on valitettavasti "toiveajattelua".
Kaiken kaikkiaan.
Parodiahorisontti on hauska lelu. Mutta mikään ongelmaton väline se ei ole. Se nimittäin tarjoaa keinon nihilointiin. Syytös siitä että jokin on parodiahorisontissa on siitä ikävä, että jos "vitsille reagoi", on tuomittu. Sillä parodiahorisontti tarkoittaa sitä että vitsailla ei voi, vitsailu aiheesta synnyttää raivoa ja vastustusta. Näin lähes mitä tahansa voidaan syyttää parodiahorisontin ylittämisestä, ja tältä on vaikeaa ellei mahdotonta puolustautua. Tätä kautta sitä päätyy ikään kuin tilanteeseen joka poliitikoilla on kohdatessaan vitsailua. Jos hän loukkaantuu jostain vitsistä siksi että se on herjaava, moni ajattelee että se johtuu siitä että "vitsissä on perää". Siksi ainut keino on taputtaa käsiä ja huutaa encorea. Että lisää, lisää. Näin kritiikistä tulee kritiikki -immuuni, ja sitä ei voi parodioida. Eli se tarjoaa keinot laajentaa omaa parodiahorisonttiaan, ja samalla saadaan tietysti valtaa kritisoida toisia, erimielisiä.
En siis täysin niele parodiahorisonttia. Vaikka samanaikaisesti pidän ideasta todella paljon, ja uskon että siinä on hyvinkin paljon viisautta ja järkeä. Lienenkö itse tälläisessä parodiahorisontissa? Ilmankos olen surrealisti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti