Tohtori Jekyll ja Poliisimestari Hydestä.

"My name is Sam Tyler. I had an accident, and I woke up in 1973. Am I mad, in a coma, or back in time? Whatever's happened, it's like I've landed on a different planet. Now, maybe if I can work out the reason, I can get home."
("Life on Mars", alkutekstit)

"Life on Mars" on kahden tuotantokauden mittainen televisiosarja, joka kertoo Sam Tylerista, joka auto -onnettomuuden jälkeen kokee outoja. Hän kokee olevansa nykyajasta, mutta hän on kuitenkin maailmassa vuonna 1973. Omsta mielestään hän on tulevaisuudesta. Mutta muut kokevat että hän on saanut siirron Hydestä, eli hän on poliisina siirrossa muualta.

Sarjaa voi, etenkin aluksi, katsoa monelta tasolta. Se tuo esiin jännitteitä esimerkiksi moraalikäsitysten muuttumisesta. Maailma 70 -luvulla on arvoiltaan ja normeiltaan hyvin erilainen. Ja vanhaan menneeseen eivät välttämättä huomaakaan sitä miten paljon eettisempi nykyinen järjestelmä on. Tämä tulee esiin siinä, miten paljon Tyler parantaa vangittujen oikeuksia ja kohtelua asioilla jotka ovat nykyään "arkipäivää" ja 1970 -luvullakin teknisesti toteutettavissa.

Toisaalta sitä voi lukea myös psykoaanalyyttisen symboliikan kautta. Televisiosarjan kohdalla tämä on hyvin turvallista, koska se ei vaadi taustaoletusta siitä että psykoanalyysi olisi oikein, vaan riittää että sarjan käsikirjoittaja uskoo siihen. Tämän tavan voi oikeuttaa tarinankerronnan kautta. Tylerin mielessä tapahtumista korostaa se, miten tapahtumat ja kertomukset kuvaavat aina hyvin läheisesti Samin omaa tilannetta sairaalassa. Esimerkiksi väärä lääkitys sairaalassa selitetään tarinassa flunssaepidemialla ja lopulta sillä että Sam on saanut baarissa huumeita. Koska kyseessä oli virhe yksityiskohdissa, koko jakso käsittelee sitä miten "God is in Details". Näin Samin ruumis ja mieli liittyvät toisiinsa, ja on varsin kevyt tulkita että tapahtumat 1973 ovat koomaa, ja oikeasti mitään aikamatkustusta ei ole tapahtunut.

Ajallisesti seuraten Sam oppii elämään uudessa elämässään. Hän saa luottamusta ja hyväksyntää 1973 -vuoden poliiseilta. Myös sarjan aikana ulkomaailmasta tulevat viestit muuttuvat yhä selkeämmiksi ja vähemmän symbolisiksi. Toki alusta lähtien Sam näkee näkyjä ja esimerkiksi televisio näyttää vain hänelle asioita hänen omasta maailmastaan. Alkupuolella äiti vain voi näyttää sukkanukelta, kun lopulta vieraileva poliisimestari saa kirurgin kasvonpiirteet.

Sarjan teema jakautuu tuotantokausien mukana kahteen. Ensimmäisessä laajana teemana on Samin irrallisuus ja sopeutuminen maailmaan. Ja toisessa osassa taas Sam on osana ryhmää, joka hänen pitäisi jättää - viimeisessä jaksossa jopa pettää. Ensimmäisessä ollaan ulkopuolisia ja toisessa ollaan osa ryhmää.

Sarjassa on koko ajan valtataistelua. Poliisipäällikkö Gene Hunt on intuition ja tunteiden kautta toimiva. Hän rikkoo sääntöjä. Roolipelaaja sanoisi että hän on "aligmentiltaan Chaotic Good". Suomeksi ja vähemmän nörtisti sanoen hänellä on hyvät tavoitteet, mutta hän rikkoo sääntöjä saavuttaakseen ne. Päämäärä oikeuttaa keinot, säännöt ovat korkeintaan ohjenuora joka toimii yleensä - jos sitäkään.

Tätä kautta sarjan alkupuolella Sam toimii korostetusti lain ja sääntöjen esittäjänä. Hän parantaa poliisiasemaa ja toimii ylimaallisena toimintatavan parantajana - hänhän tuo esimerkiksi uutta tietotaitoa modernin rikostutkinnan keinoista mukanaan, ja osa siitä on toteutettavissa vanhemmallakin tekniikalla.

Sarjan jatkuessa Tyler muuttuu kuitenkin yhä enemmän kohti Gene Huntin tapaa. Tilanne huipentuu siihen että kun lopussa Hydestä tulee sääntöjä pilkulleen noudattava Frank Morgan, jonka juonikkuus lopussa osoittaa hänen olevan roolipelitermeillä "Lawful Evil", hän noudattaa sääntöjä mutta unohtaa hyvyyden. Tämä selviää kun hän haluaa saada järjestetyn poliisilaitoksen, ja noudattaa lakia pilkulleen, vaikka sen kiertäminen pelastaisi monen poliisin hengen. Vain jotta hänen pointtinsa tulisi selväksi, moni saa kuolla.

Tästä päästään siihen psykoanalyysin tavalla tulkitsemiseen.

Tätä kautta voidaan sanoa että Genen ja Samin suhde on alusta lähtien erimielisyys toimintatavoissa mutta heillä on pohjimmaisista tavoista yksimielisyys. Modus operandi (vallitseva toimintatapa) on erilainen, ja tästä seuraa modus vivendi (Eli erimieliset ovat yksimielisiä jostain asiasta) Tässä toimintatavat ovat erilaisia mutta tavoite ja tahtotila muuten ovat hyvin samoja. Tämä kuvaa sitä miten Sam ja Gene ovat ikään kuin saman ihmisen eri puolia. Tälle taistelulle on psykoanalyysin mukaan syy, mielen rakenne.
1: Käytännössä sarjassa kaikki mihin liittyy sana "Hyde" on sellaista että se sopii hyvin siihen mitä psykoanalyysissä sanotaan superegoksi. Se tarjoaa sääntöjä joita tulee seurata, ja se pyrkii pitämään viettejä ja haluja kurissa. Tämän keulakuvaksi huipentuu soluttautumisoperaatiota johtava Morgan.
2: Gene Hunt poliisiasemineen taas edustaa kaikessa suuruudessaan tuota vastustettavaa idiä, viettipohjaa. Tässä poliisiasemassa on hyvin erilaisia toimijoita, joiden moraalisuuskin vaihtelee, hyvin paljonkin. Koko asema kuitenkin personoituu melko hyvin johtajaansa.
3: Sam Tyler taas on itseoikeutetusti ego, "minä". Se toimii näiden välissä.

Koko sarja voidaan siis nähdä sitäkin kautta, että Sam harjoittaa eräänlaista itsereflektioon perustuvaa terapiaa. Aluksi hän vastustaa ja torjuu viettipohjan, mitä pidetään freudilaisuudessa usein ongelmana. Tämän vuoksi Genen barbaarisuus näyttää korostetulta. Rakenne on "minä vastaan vietit". "Hydeläiselle superegolle" "Genen viettipohja" on haittaava ja merkittävä vastavoima, jonka kahlitseminen on tärkeää. Terapian edetessä Sam tekee rauhan viettipohjansa kanssa, ja lopulta paljastuu että koko hänen siirtonsa Hydestä on ollut vain soluttautumisoperaatio, jonka tehtävänä on tuhota koko poliisilaitos ja korvata se uudella. Hän on kuitenkin kasvanut, hyväksynyt Genen poliisilaitoksen väen. Tyler lopulta palaa normaaliin aikaan onnistuneen aivoleikkauksen jälkeen, mutta hän ei halua elää, koska ei tunne siinä mitään, edes kipua. Maailma ilman viettipohjaa on niin valju, että hän painuu tarkoituksellisesti uudestaan koomaan, koska hän elää harhoissaan täydempää elämää kuin normaalimaailmassa.

Tämä sarja onkin tätä kautta eräänlainen toimiva malliesimerkki perinteisestä ja klassisesti freudilaisuudesta. Tähän ei tarvita edes hirveän paljon tulkintaa. Tylerillä on "(head) trauma", jonka paranemista edeltää viettipohjan tiedostamisen ja hyväksymisen. Tämän jälkeen moni superegon toiminta, joka ennen koettiin normaaliksi, tuntuukin pinnalliselta ja pikkusieluiselta, ellei peräti neuroottiselta.

---

1 Otsikossa viitataan tietysti tunnettuun Robert Louis Stevensonin teokseen. Kuitenkin tämän sarjan "Hyde" on tavallaan negaatio Tuon kirjan "Hydestä". Tohtori Jekyllhän oli kirjassa "hyvä", enemmän superegon ihminen. Ja Hyde oli se hirviö, jonka toimintaa puhdas viettipohja näyttää kovasti hallitsevan. Tätä kautta pitää muistuttaa että tässä "ja" ei ole erottavalla tavalla toimiva sana, kuten tuon kirjan otsikossa se on dualistinen voima joka erottaa "lain ja järjen ohjaaman Jekyllin" "viettien ohjaamasta Hydestä" ja korostaa heidän erillisyyttään. Tässä otsikossa se enemmänkin yhdistää ja rinnastaa, joskin sarjan edetessä se muuttuu erottavan luonteisemmaksi. Me itseironisia tulkintoja höperehtivät filosofian harrastajat pidämme näitä asioita aika "mielenkiintoisina". Ehkä meidän päässämme on jotain vikaa?
2 Toinen asia, josta minun tekisi mieleni huomauttaa on "Wizard of Oz". Sillä Ozin velhoon on sarjan aikana muutamia viittauksia. Esimerkiksi Gene Hunt soittaa yhdessä jaksossa tyhjän puhelun Ozin velholle osoittaakseen että siirtoon vaadittaisiin ihmettä. Ja kirurgin nimi on sattumalta juuri sama, kuin sen joka näytteli Ozin velhoa. Näille ei kuitenkaan jäänyt sujuvaa paikkaa tekstin sisään, joten ne saivat muodostaa erillisen ja orvon osan "tekstin jälkeen".

Tungos.

Unkurissa oli vastattu valokuvahaasteeseen. Sama kirjoitteluhaastehan vierähti tässäkin blogissa. Tämä kertoo jonkinlaisesta yhteydestä. Mutta jokainen joka osaa laskea yhteen "kaverin kaverin serkun kaverit" ja sen mitä "vanha tarina shakkilaudalle laitettavista jyväsistä" kertoo saa tulokseksi. Eksponenttilait puhuvat omaa karua kieltään. Kaikille on yhteys, ja luvut ovat isoja.

Vastaus oli tietysti hyvin erilainen. Mutta se sopii varsin hyvin suuriin lukuihin ja ihmismassoihin. Ja kohtaamiseen ja yhteyteen, joka on odotettavissa olevaa, mutta sisällyksetöntä. Hän otti esille ruuhkissa ryntäävät ihmismassat. Teeman voisi tiivistää seuraavasti: "me olemme yksilöitä, jokaisella meistä on oma tarinamme, mutta asemien masuunissa muutumme kasvottomaksi massaksi."... "kukaan ei katso toista silmiin puolta sekuntia kauemmin, koska kontakti uhkaa puhkaista julkisen tilan näkymättömän suojakalvon. tulemme ja menemme tuntemattomia, mutta silti yhtäläisiä reittejämme pitkin."

Tämä on eräänlaista kohtaamattomuutta joka syntyy liiallisesta kohtaamisesta. Karkeasti tämä rinnastuu vaikkapa siihen että jos kohtaa muutaman ihmisen, nämä ovat kavereita, mutta jos takana on iso joukko ihmisiä, on kyseessä fanitus. Sama aika jaetaan yhä pienemmille. Kohtaaminen muuttuu yhä vähemmän ainutlaatuiseksi. Yksi tai kaksi mummojen auttamiseen pyytävä voi olla mukava. Mutta jossain kulkee se raja jossa feissarien laumat ärsyttävät, vaikka asia on sama.

Itse katson olevani eräänlainen massantarkkailija. Lukiossa vietin paljon aikaani ATK -kopissa. Koska lukujärjestyksessäni oli aina yllättävä määrä hyppytunteja, ajat olivat ihan merkittäviä. Tämä oli näennäisen passiivista toimintaa. Sillä jos haluat tietää mahdollisimman paljon mahdollisimman monista, ei pidä ryntäillä. Pitää istua samassa paikassa ja katsoa. Tästä selviää nopeasti se, ketkä ovat verkostoituneita.

Tukipisteeni oli kuitenkin pahimman ruuhkan ulkopuolella. Tämäkin sopii tyyliini. Sillä mielenkiintoisimpia asioita ihmisistä paljastuu silloin kun nämä luulevat että kukaan ei näe heitä. Joskus tämä muuttaa koko käsityksen ihmisestä. Niuhon maineessa oleva kikkailee asemalla, koska luulee olevansa yksin. Näissä koin näkeväni ihmisen olennaisimman. Ruuhkakäytös on siis ikään kuin enemmän rooli.

Myymälävahtimestarinakin olin tietysti paljon vartijana. Tässä tarkkailussa kaikki on korostetusti massaa. Vain tietyntyyppiset tilastolliset poikkeamat ovat kiinnostavia, muu vain virtaa ohitse. Erikoinen ja epäiyttävä käytös on ratkaisevaa. Ja lopputulos näkyy käytännössä siinä miten hyvin osaat erottaa aidot tekijät ennakkoluuloista. Tässä eriytyneisyys korostuu. Ehkä tämä olikin se syy, miksi minut laitettiin usein pariksi tietyn henkilön kanssa. Hän oli hyvä näkemään jo etukäteen jos joku oli tulossa pahoihin. Itse olin tässä huono. Toisaalta hän ei osannut hoitaa kiinniottoja kovin kohteliaasti, eikä hän osannut tapellakaan. Nämä taas eivät minulla ole niin ongelmallisia. Tämä kyseenalaistaa hieman "unkurin" näkemystä siitä että massayhteiskunnassa vain virkavaltaa kiinnostaa. Virkavaltaa kiinnostaa vasta kun ei ole massaa. Suurimman osan ajasta se on hyvin tympääntynyt, kuin verovirasto jota kiinnostaa vain yhden numeron suuruus. Vartija kysyy vain "Mitä sinulla on taskussasi?" Ja vain poikkeavaan kiinnitetään huomiota - tosin sitäkin suuremmin ja tarkkaavaisemmin.
1: Tämä näkyy tietysti internetmaailmassa hieman toisella tavalla. Et ole kukaan ennen kuin sinulla on internetstalker. Trollit ja häiriköt ovat tietysti ärsyttäviä, mutta toisaalta ne osoittavat että olet sitä poikkeavaa ainesta, johon kiinnitetään huomiota että pidetään tarpeeksi tärkeänä seurattavaksi.

Kaiken kaikkiaan ruuhka tuntuu siis tukahduttavan jotain. Kuitenkin tähän on olemassa hyvin vastakkainen näkemys. Annikki viittasi Unkurissa Terry Gilliamin elokuvaan, jossa hullu näki ruuhkan tanssina. Tervejärkinenkin voi nähdä asiaa toisin. Tuntemani tyyppi jonka kanssa tein aikanani töitä (nimi unohtunut) selitti minulle eräänä päivänä siitä miten hän pitää siitä että katsoo ihmisiä ruuhkassa kiireisinä. Syynä ei ollut sellainen vahingonilo, kuin minulla voisi olla. Vapaapäivänä ruuhkan katselu voi korostaa oman vapaan tuntua. Hänelle syynä oli se, että ihminen ruuhkassa ja kiireessä kerrankin unohtaa itsensä. Jäljelle jää vain toimintaa, selkärangasta tulevaa rynnimistä, jota ihmisen ajattelu tai rooli ei juurikaan haittaa.

Tässä on kysymyksessä oleellisesti sama identiteetin tiputus, joka Unkurin kirjoittajasta tuntuu etäännyttävältä, ja minusta taas tuntuu roolilta. Mutta siihen suhtautuminen on hyvin erilaista. Helsingin asemalla oli liikaa ihmisiä, jotta heidän ihmissuhdesotkunsa toisiinsa tulisivat selväksi.

Dualismin haamu?

Susanne Björkholm kritisoi omassa osuudessaan Hamilon toimittamassa kirjassa "Älkää säätäkö päätänne - häiriö on todellisuudessa" lukion psykologian kirjoja. Hän nostaa esiin lainauksia jotka esittävät ensin että jotkut uskovat että tunteet ja ajattelu voidaan selittää aivotoiminnalla, mutta jatkaa tähän heti perään kriittisesti että "Ihmiset tuntevat mielihyvää ja mielipahaa, eivät hänen aivonsa". Ja muitakin vastaavia. Niitä kautta tulee varsin selvästi esiin se, että biologinen ajattelukäsitettä vastustetaan.

Tässä pelätään reduktionismia, se halutaan suoralta kädeltä kieltää. Tämä tarkoittaa sitä että tieteellinen selittäminen ja mielen mallintaminen nähdään automaattisesti valtapelinä ja erityisen pahana asiana, jota ei vieläpä voida tehdä. Se leimataan suoraan "mahdottomaksi". Tästä seuraa tietysti se, että ajattelua ei voida mallintaa, eikä tutkia.

Tätä kautta lukion kirjoissa on selvää biokammoa. Biologiaan perustuvat selitystavat kielletään. Tämä kertoo siitä että mielikäsitteen kohdalla on valtapeliä myös tätä kautta: Jotkut asiat kielletään. On toki kätevää selittää että "kaiken teoriaa ei ole", kun sellaisen etsimisen kieltää. Samanaikaisesti voidaan tietysti ihmisiä ohjata terapiaan, jotka nojaavat joillekin käsityksille joita tästä transsendentista on. Kun takana on instituutio, sekä ammattilaisia jotka saavat asiasta rahaa, että järjestelmä joka säännöllisesti ohjaa hädässä olevia sinne, on selvää että tässä on takana valtapeliä. Tätä kautta olisi melkolailla sama, lähteekö papille vai terapeutille.
1: Vaikka sielu että mieli esitetään väitteissä mallintamattomissa olevana, sen luonteesta väitetään vahvoja. Tämän väitejoukkojen pohjalta tehdään sekä psykologian että uskonnon puolella päätöksiä toisten elämästä. Ihmisiä koulutetaan, kasvatetaan ja pistetään terapiaan tämän arvausjoukon pohjalta. Tätä kautta mieli on identtinen vanhan sielukäsitteen kanssa. Molemmat ovat tutkimattomia, mutta niistä silti tehdään kannanottoja. Ajattelukuva on tätä kautta dualistinen ja transsendentti. Uskonto määräsi katumusharjoituksia, esimerkiksi katolinen kirkko rippiä jossa asiat kerrotaan papille. Toisessa sen on korvannut tunnustaminen terapeutille vastaavat asiat. Molemmissa on instituutiot ja toimijat, jotka saavat rahaa.

Mutta tämä ei tietenkään ole koko totuus. Eikä valtapelin olemassaolokaan tarkoita että valtaa käyttävä ihminen olisi väärässä.

Olen yleisesti ottaen sitä mieltä että lukion kirja ei ole kovin hyvä tapa tutkia tieteellisen näkemyksen monikirjoisuutta. Tätä kautta otankin esimerkin ihmisestä, joka selvästi sekä uskoo psykoanalyysiin että vastustaa tälläistä yliluonnollista mieltä.

Hän on Hannu Lauerma. Hänen kirjassaan "Huijaus" on kohta, jossa hän selittää miten usea väittää että torjunta olisi evoluution vastainen. Hän kertoo että ihminen on yhteisöllinen eläin. Tätä kautta koston unohtaminen voi auttaa hengissä selviämisessä. Tätä kautta hän esittää että ilmiön takana on biologiaa. Tämä onkin tavallaan hyvin järkevä tapa lähestyä asiaa: Freud kannatti seksuaalisuutta kaikkien mielenterveyden ongelmien takana olevaksi vaivaksi. Hänestä esimerkiksi lapsi ottaa ympäristöstään mallia. Näin rakentuu superegon sisältö. Kuitenkin itse superego on synnynnäinen. Teoriassa jokaisella ihmisellä on tietyt psyyken rakenneosat. Kulttuuri muokkaa niiden sisällön, mutta ne itsessään ovat olemassa kulttuurista riippumatta.

Nämä voivat olla synnynnäisiä. Tätä kautta voidaan esimerkiksi sanoa että ihmisellä on synnynnäinen tarve syödä, ja tähän liittyy synnynnäinen, biologinen ja geenien ohjaama näläntunne ja muut vastaavat asiat. Mutta se, että haluaa syödä juuri Saarioisten maksalaatikkoa eikä vaikkapa matoja laarista, on kulttuurin opettamaa.

Takana geenivastustuksessa on luultavasti se, että geenit on ymmärretty väärin. Esimerkiksi soturigeeni tai Westermarckin efekti ovat monille psykoanalyysin ystäville myrkkyä. Mutta he eivät ymmärrä miten geenien ominaisuuksien ja käytöspiirteiden aktivointi liittyy ympäristöön. Yleisesti ottaen vain jos ihmisen persoonalla on säännönmukaiset toimintatavat tietyissä tilanteissa, voidaan sanoa että tietty ympäristötila on terapiaa tai traumatisoivaa. Näin "kulttuurissa on kulttuurittomuutta". Näin psykoanalyysi tai muukaan terapiaan tai muuhun tähtäävä ei itse asiassa ole genetiikkaa vastaan. Se pikemminkin vaatii sitä, tai vähintään jotain sen tapaista.
1: Tästä on esimerkki. Testosteroni liitetään perinteisesti aggressiivisuuteen. Onhan perinteisesti tiedetty että sekä nais että miesvangeilla on keskimäärin korkeammat testosteronimäärät kuin muilla. Kuitenkin Ernst Fehr teki tutkimuksen, jossa oli placeboryhmät ja muut asiaankuuluvat vertailuryhmät. Hän teki lahjoituspeliä ja testosteronia saaneet naiset olivat muita anteliaampia. Yleiset päätelmät tästä ovat että testosteroni onkin enemmän sosiaalista statusta hakemaan painottava. Tätä kautta riskinotto, sosiaalinen anteliaisuus ja muut lisääntyvät. Aggressiivisuuskin, ärtyisyys ja jopa väkivaltaisuus ovat tietysti mukana. Mutta ne ovat (vain) yksi statuksen hakemisen keino. Biologian kautta on pohja, jossa tietyt vaihtoehdot korostuvat. Muu on taatusti ympäristöstä ja jopa sattumasta johtuvaa. Tätä kautta on selvää että biologiaa ja kulttuuria ei kannata leikata irti toisistaan niin mielivaltaisesti, kuin sitä mielellään tehdään.

Uskonkin että suurin syy biokammoon ei ole niinkään psykoanalyysin tai muun vastaavan kannattaminen. Vaan ihan yksinkertaisesti luulo siitä että ihminen on tabula rasa, joka kykenee täysin irtautumaan eläimellisyydestään. Tätä kautta kaikki ihmisen piirteet olisivat vain kulttuuria, jota vastaan voidaan taistella toisenlaisella kulttuurilla. Näin ihminen voi kuvitella voivansa olla täydellisen vapaa. Mutta entä jos asia täytyykin psykoanalyysin tapaan ymmärtää ennen kuin siitä voi vapautua? Että täytyisikin tietää ympäristöolojen lisäksi yksilölliset geeniyhdistelmät ja niiden vaikutukset jotta niitä vastaan voisi halutessaan taistella?

Vaihtoehtona oleva transsendentti on tietysti ongelmallinen. Koska jos terapia on vain itseironista leikkiä, se voi aivan yhtä hyvin haitata avuntarvitsijan kuin auttaa tätä. Ja kun tässä vaiheessa ollaan reunassa, on mahdollista että se aikaansaisi haittoja. Kun ihmisiä ohjataan terapiaan, on syytä tietää että terapia auttaa ennemmin kuin haittaa. Tässä kohden, kun ihmisen hätä ja mahdollinen itsemurha tai muu paha asia on panoksena, ei avuntarvitsijoita pidä altistaa millekään mielivaltaiselle tulkintaleikille jonka totuusarvosta ei välitetä. Mielestäni Lauerma näyttää mallia siihen suuntaan, että tätä ainakin periaatteessa voidaan lähestyä.

En ymmärrä miten tämä tekisi ihmisestä "köyhemmän". Kulttuurin lisäksi myös ihmisen biologia otetaan huomioon. Ehkä tässä onkin takana se, että ideoissa köyhä ja kalpea maailma on ihanne. Tähän voidaan liittää mielikuva antiikin patsaista ja väreistä. Mielestäni ihmisestä tämän kaltaisella ihmisestä saadaan paljon rikkaampi ja rehellisempi kuva.

Toisaalta tämän kaiken pitäisi muistuttaa myös siitä, että monet psykologian ystävät eivät välttämättä ole yhtään mitään biokammoisia. Vain tietty porukka on. Se, joka ei välitä tieteestä tai parantamisesta. Sellaisien on varmasti helppo kritisoida uskontoa, koska se on kilpaileva ideologinen järjestelmä samanlaisin perusteluin.

Turisti elintasopakolaisena.

Usein elintasopakolaiset, eli ihmiset jotka muuttavat köyhistä oloista rikkaampiin, yhdistetään Afrikkaan ja muihin köyhiin maihin. Tämä on tietysti iso ihmisryhmä, ja esimerkiksi Espanjan appelsiinilehdot ovat hyödyttäneet näitä.

Kuitenkin tälläistä siirtymää on muuhunkin suuntaan. Kuulin nimittäin, että eräs ihminen oli menettänyt yrityksensä, ja siirtynyt elämään Intiaan. Jotain työttömyystukia tai vastaavia hän ilmeisesti on onnistunut saamaan. Intiassa eurooppalainen raha on paljon enemmän. Nämä surffipummit ovat tietysti mielenkiintoisia. He siirtyvät toiseen maahan, mutta he eivät asu siellä normaalisti. He ovat elämäntapaturisteja.

Näistä on tehty elokuvakin. "Beach". Siinä turistit ovat eristäytyneet omaan kommuuniinsa. Heillä on lupa oleskella alueella. Mutta he eivät ole varsinaisesti yhteydessä ihmisiin muuta kuin länsimaalaisina. Elämän arvot ovat ulkoisesti eksoottisia, mutta sisältö on länsimaista alkuperää.

Elämäntavassa eletään vaatimattomasti, ja tehdään sen verran työtä että voidaan vietää jatkossakin hauskaa. Ulkomaailmasta haetaan eurooppalaisia iloja, kuten lehtiä, pattereita ja muuta vastaavaa hyödykettä. Muuten elämä on uimista, lentopalloa ja muuta mitä turistit tekevät.

Paikka on eri, ihmiset ovat samanlaisia.

Nihilaatio

"Hirvonen ja Kotkas siis analysoivat, että kritiikkini freudilaista oikeusfilosofiaa kohtaan johtui siitä että egoni "puolustautui tiedostamatonta vastaan kuvittelemalla itsensä tieteen herraksi"! Näin Freudin teorioihin kohdistettu kritiikki osoitti Freudin teorian todeksi. On selvää että tällainen argumentaatio tekee arvostellusta teoriasta kumoutumattoman dogmin, kun kaikki kritiikki on vain lisätukea teorialle."
(Janne Kivivuori, "Psykokulttuuri ja Freudilaisuus Suomessa", Marko Hamilo (toim.) "Älkää säätäkö päätänne - häiriö on todellisuudessa", sivu 42)

Marko Hamilon toimittama "Älkää säätäkö päätänne - häiriö on todellisuudessa" muistuttaa siitä että lääketiede ja psykologia kuten muutkin tieteet kehittyvät kumulatiivisesti. Tämä tarkoittaa sitä että uudet hoidot ovat tehokkaampia kuin vanhat, ja joskus vanhat näkemykset poistetaan väärinä, eikä niihin enää palata. Samoin tuloksista tulee tarkempia : Eri lääkärit tai psykologit tai tiedemiehet tunnistavat ilmiöt toisistaan yhä tarkemmin. Ja ovat erotteluista yhä vähemmän erimielisiä.
1: Tähtitieteen kautta: Ennen ei osattu erottaa tähdenlentoa, planeettaa ja tähteä toisistaan, nykyisin tiedämme jopa sen, miten suuria nämä tähdet ovat. Ja eksoplaneettoja, joita ei osattu Galilein aikaan kuvitellakaan, on löydetty. Ja mittalaitteiden ja tieteen paranemisen kautta virheitä sattuu yhä vähemmän. Ja jos saat yhdeltä tietyn kannanoton, saat toiseltakin yhä suuremmissa määrin saman tuloksen. Toki sitä ollaan yhä erimielisiä monista asioista, mutta debatin tarkoituksena on vähentää tätä, päästä tulokseen. Eikä vain osoittaa että "kato kun me ollaan suvaitsevaisia ja avomielisiä".

Sen sijaan se muistuttaa että psykokulttuurissa, eli psykologisoidussa valtapelissä, tätä ei tapahdu. Niiden trendit vaihtuvat, mutta niitä kuvaa pikemminkin samanlainen vaihtumisrytmi mitä esimerkiksi muodin kohdalla. Näkemysten esittäminen ja vaihtuminen ei saakaan kuvaustaan paradigmaattisesta mallista, vaan niiden kuvailuun sopii tuotteen elinkaarianalyysi. Näissä vanha muoti voi palata, koska kysymys on suosiosta. "Lopullista" eliminointia ei siis tehdä, jotkut asiat vain lakkaavat olemasta "In". Uusia ideoita syntyy, saa suosiota, katoaa ja unohtuu samaan tapaan kun muotisuunnittelijoillakin.

Tärkein tähän liittyvä asia on nihilaatio. Tämä on Bergerin ja Luckmannin nimeämä huonon argumentaation rakenne, jossa teoriasta tehdään kritiikki -immuuni siten että kritiikki kielletään suoralta kädeltä selittämällä se etukäteen. Tässä on tietysti kaksi osaa joita ainakin toinen toteutuu (1) ennustus kritiikin tulemisesta (2) ad hoc -selitys siitä miten tämä kritiikki johtuu siitä että kritisoitu onkin oikeassa. Näin empiiristä tai muunkaan laista kriittistä arviointia ei voida tehdä. Tämä sana esiintyy kirjassa vain kerran. Mutta jos minun olisi otettava yksi käsite, joka värittää koko kirjan esittämän maailman, se on juuri tämä.

Nihilaatio on muun muassa lahkojen toiminnassa esiintyvä ilmiö. Siinä ennustetaan kritiikki, ja sitten tämä kritiikin esittäminen osoittaa että kannanotoissa on oltava perää. Tätä tarkoittaa esimerkiksi se, jos jonkun lahjon edustajat ennustavat jollekulle heidän kanssaan toimivalle että joku sukulainen voi pian varoitella. Ja kertoa että takana on Saatanan kokema pelko kääntymisestä. Helvetin herrahan haluaa estää että kukaan kääntyisi ja pelastuisi pois hänen vallastaan. Tätä kautta kritiikin esittäminen on ikään kuin ennustettu, lahkon näkemykseen täysin sopiva.

Psykokulttuurin kohdalla tämä toteutuu monella tavalla. Yksi on se, että psykokulttuurin kritisoija tulkitaan sairaaksi. Keinoja on useita: Esimerkiksi (1) Jos kritisoija käyttää tieteitä apunaan, tämä kertoo siitä että tämä tarttuu välineelliseen järkeen. Hän haluaa kokea hallintaa kaikesta, ja irtautua tunteistaan. Sen sijaan psykologiassa pitäisi tunnustaa että on haavoittuva, ja tätä kautta hän ei olisikaan hallinnassaan. Siksi kritisoijan tulisi saada terapiaa. (2) Terapiassa pitää olla avoin ja kertoa tunteistaan, joten vastustajalla täytyy olla kovia arpia mielessään, koska hän vastustaa ajatustakin että ne nostettaisiin esiin. (3) Koska kritisointiin panostaa asian täytyy olla tärkeä, joten takana on emotionaalinen sitoumus. Tämä tarkoittaa sitä että kritisoitu asia on uhka, joka pelottaa. Tätä kautta syynä ei ole se, että psykokulttuurissa olisi mitään vikaa. Kriitikkoa vain pelottaa. (4) Asian kiistäminen on torjuntaa.

Tietenkin näiden takana voi olla muitakin syitä, mutta tämä onkin montaa syytä miksi tämä "nihilointipuolustus" on argumentatiivisesti sekä huono että sosiaalisesti epäkohtelias (1) Se on ad hoc -selitys, joka liimataan "voi ollalla" päälle. (2) Se on ad hominem, jossa kriitikon esittämät argumentit sysätään syrjään ja sen sijaan viitataan että tämän täytyy olla väärässä koska hän on pöpi. Sen sijaan normaalisti koko argumentaation takana on ajatus siitä että pöpi voi olla oikeassa ja kuningas ja älykkö väärässä – asian hyvyys punnitaankin esitettyjen argumenttejen kautta eikä viittaamalla esittäjän habitukseen. (3) Se on red herring, jossa varsinainen aihe, onko psykokulttuuri perustellut kantansa hyvin, jätetään syrjään ja siirrytään keskustelemaan heidän vastustajiensa habituksesta.

On selvää että jos kriitikko leimataan hulluksi, päästään vain mollaamis-puolustelulinjalle jossa käsittelyn alla on vain ihmisten persoonia, eikä taustalla oleviin taustateorioihin päästä edes käsiksi. - Tämän vuoksi nihilaatio onkin lahkojen toiminnassa niin yleistä.

Toinen nihilaation keino on muuttaa kritiikki merkityksettömäksi. Tähän Hamilon toimittama kirja tarjoaa valtavan määrän erilaisia vaihtoehtoja, joista pistän esille muutaman.
1: Jos ihmiset eivät parane terapialla, syynä on kieltäytyminen. Tässä mieli pistää vastaan paranemiselle, koska se joutuisi käsittelemään asioita jotka pelottavat. Tätä kautta viive paranemisessa johtuukin siitä että terapeutti on oikeilla jäljillä - eihän mieli muuten taistelisi vastaan. Jos ihminen ei tee tätä tietoisesti, hän tekee tämän tietysti tiedostamattomalla tasolla. Hän ei ole saanut tarpeeksi terapiaa.
2: Kun on erilaisia kilpailevia koulukuntia, mikään kritiikki ei sovi kaikkiin. Itse asiassa eri koulukunnat ovatkin monissa asioissa täysin erimielisiä keskenään. Näin koko näkemys on koko ajan suojattuna, koska kritiikin on osuttava kaikkeen. Väärässä olevaa ei eliminoida ja jätetä kokonaan viittaamatta, kielletä sitä. Tästä seuraa myös se, että eri terapeutit eivät anna samoille potilaille samaa diagnoosia ja ehdottavat erilaisia parantamisstrategioitakin. Kuitenkin yleisesti kaikissa tunnetuissa toimivissa tieteissä tuloksilla on tietty hajonta, joka ajan mittaan suppenee ja tarkentuu.
3: Vastustajat esitetään taloudellisesti sitoutuneina ja vihjataan että tämä tarkoittaisi samaa kuin että he ovat väärässä, ja esittävät perusteluja vain sen vuoksi että he tienaavat sillä. Lääketehtaat saavat rahaa, joten totta kai heillä on intressejä. Kuitenkin myös psykokulttuurin parissa toimivat, kirjoja myyvät ja erilaisia terapioita ja kursseja pitävät, saavat toimistaan rahaa. Tätä kautta heillä itselläänkin on intressejä. Tätä ei kuitenkaan jostain syystä mainita. Tosiasiassa intresseillä voi olla merkitystä, mutta ratkaisevaa ei jälleen ole se, kuka sanoo vaan se, miten perusteltuja tulokset ovat.
4: Ehkä huolestuttavin keino on kuitenkin se, että jotkut esittävät että totuusarvolla ei ole mitään merkitystä. Tieteellisyys on väärä tapa, koska ihminen on määritelty sellaiseksi että sitä ei voi määritellä. Siitä voidaan saada transsendentteja vilauksia. Eri tulkintojen totuusarvo on merkityksetöntä, merkitystä on vain sillä että erilaiset tulkinnat ovat "mielenkiintoisia". Kysymys onkin, miten tätä kautta voidaan tehdä ollenkaan "oikeaa tai väärää terapiaa"? Jos kyseessä on vain itseironinen juttelu mallia Derrida, niin miten ihmeessä ihmisten muka kannattaa ylipäätään mennä hoidettavaksi psykokulttuurin edustajan pariin?

Muutamia esimerkkejä mainitakseni: Peter Gayn mukaan psykoanalyysin kritiikki on pakonomaista. Neubarista kriitikot haluavat tehdä isänmurhan. Ja muuten vain yleisesti ollaan sitä mieltä että kritiikki on psyyken torjuntaa, ja vahvistaa totuutta. Myös Freud psykologisoi vastustajansa, se että oli erimielinen kertoi että psyykessä oli vikaa. Siksi tarvittiin vastarintaa, että asia ei tulisi tietoisuuteen. Asia haluttiin torjua, joten tästä tilasta ei oltu tietoisia. Nykyään kritisoijia varten on varattu nimi "basher", ja heidän aktiivisuutensa kertoo siitä että kaikki se energia jota käytetään kritiikkiin tarkoittaa sitä että vastarinta on suurta. Kirja muistuttaa tässä kohden siitä että psykoanalyysin puolustaja on yleensä haudanvakava, se että potilaat saavat oikeaa hoitoa on tärkeä asia, joten tähän tulee tietysti paneutua paljon. Vasta tappioasemassa tämä kortti nostetaan esiin.
1: Tämä argumenttitapa on yleinen myös fundamentalistikristityillä. Heistä moni uskoo että jokainen ateistikin tietää "jos ei tietoisesti niin alitajuisesti" että Jumala on Totta. Kun he pelastavat ihmisiä, heidän motiivinsa on puhdas. Onhan tärkeää että ihminen elää totuudessa. Aina säännöllisesti tärmää kommentteihin joissa oikeus olla erimielinen kyseenalaistetaan. On esimerkiksi "huolestuttavaa" että joku uhraa aikaansaa, ja että "on mahdotonta ymmärtää" miksi ateisti voisi olla motivoitunut asiastaan - paitsi jos "hän sydämessään tuntee Jumalan kutsun ja pelkää sitä".

Tätä kautta itse Sigmund Freud ennusti kohtaamansa kritiikin aivan kuten lahkolaiset ennustavat omansa. Mutta valitettavasti tämä tulkinta on vain yhtä tosi kuin ajettu näkemys. On aivan yhtä oikein sanoa että huolestunut sukulainen pelkää että kultti vie rahat, ajan ja pakottaa toimimaan ja ajattelemaan tietyllä tavalla. Silloin takana ei tarvita mitään Saatanan pelkoa kääntymisestä.

Miekka ja kilpi

Bucklerin käyttöä on melko helppo selittää pitkän miekan kautta. Pitkässä miekassa vasen käsi on kädensijalla, tätä kautta saadaan vipuvoimaa jota voidaan käyttää joko pitämään miekka paikoillaan, tai sitten tällä voimalla voidaan vääntää toisen asetta sivuun. Torjunnassa on silti muistettava että miekan kahvaa lähellä oleva terä on "kilpi", ja kärkiosa on "miekka". Kärkeen kohdistuvia voimia on vaikeaa pitää kurissa, mutta kahvan lähellä voimat ovat paremmin konrollissa. Kärjellä taas saa voimakkaita iskuja, kun taas kahvan lähellä terällä ei ole riittävästi nopeutta. (Iskun kaari on isompi kärjen kuin kahvan kohdalla. Miekka on iskussa kokonaisuutenaan vipu, voiman ja etäisyyden lisäin.) Näin toisen "miekka" laitetaan oman "kilven" luo ja oma "miekka" kiertää toisen "kilven".

Koska bucklerin käytössä miekkaa pidetään yhdellä kädellä, tämä muuttuu hieman. Tässä vasemman käden "kilvestä" tulee ihan konkreettinen kilpi, ilman heittomerkkejä. Siksi on hyvin tavallista pitää miekkaa bucklerissa kiinni. Silloin työnnät toisen aseen syrjään kilvellä. Koska kilpi on metallia ja pyöreä, se liukuisi helposti ilman miekkaa. Yhdessä käyttäen kilpeen tulevan iskun saa sidottua omaan miekkaan. Toki pelkkä sivuun siirtäminenkin vaikuttaa joskus riittävästi.

Tätä kautta systeemi on hyvin samantapainen, ainut ero on oikeastaan siinä että siinä missä pitkässä miekassa vasen käsi on kahvalla ja takana, on tässä vasen käsi kilvellä ja edessä.

Mutta tämä koskee tietysti vain aseiden kohtaamisen hetkellä. Muuna aikoina ei ole mitenkään välttämätöntä pitää kilpeä kiinni miekassa. Alussa oleviin kuviin laitoin siksi mukaan asentoja, joissa miekka ei ole kiinni kilvessä. Näissä kilvellä on toinenkin tehtävä kuin toimia suorana suojana hyökkäyksiltä. Ne ovat myös näkösuoja : Ne piilottavat miekan toisen katseelta.

Kiusaamisen näkeminen.

Research Digest viittasi Ian Riversin tutkimukseen koulukiusaamisen todistamisesta. Siinä havaittiin että kiusaamisen todistaminen aikaansaa samanlaisia ongelmia, ja samoissa määrinkin, kuin suoraan kiusatuksi joutuminen.

Syitä tähän voi olla monia, esimerkiksi ne voivat muistuttaa tapauksista jossa on itse ollut kiusattuna, tai sitten se korostaa että kiusaamista voi tapahtua itselle. Ja siitä että takana on syyllisyyttä siitä että ei ole mennyt väliin auttamaan uhria.

Tutkimuksen alustuksessa muistutettiin siitä että televisioviihteen ja pelien väkivaltaisuuden vaaroista varoitellaan paljon enemmän kuin aidon kiusaamisen näkemisestä. Tämä on sinänsä hyvä rinnastus, koska television kohdalla ohjelma voi muistuttaa kohdatusta kiusaamisesta, mutta siihen ei liity syyllisyyttä väliin menemättömyydestä.

Tämä oli sinänsä mielenkiintoinen tutkimus, että se pakotti reagoimaan eräisiin omiin vahvoihin antipatioihini, passiiviset sivustakatsojat, sääliöt, ovat silmissäni pahempia kuin itse kiusaajat. Jälkikäteen kuulemani selitykset siitä miten heistä on tuntunut pahalta on kohdannut puoleltani lähinnä ärtymystä ja huvittuneisuutta. Ellei peräti ylenkatsetta. Kuitenkin tämä viittaa että heidän pahan olon kokemuksensa on luultavasti ihan yhtä aito ja syvä kuin omani.

Eräänlainen sokea piste tässä kohden täytyy olla, koska ensimmäinen ajatukseni oli että "maailmassa on sittenkin oikeutta". Sitten tämä tunne meni ohi. Toivottavasti kasvoin ihmisenä. Toinen vaihtoehto on tietysti se, että olen taas askelta tunteettomampi, asteen ärtsympi.

Nimen enne ; ylpeys ja ennakkoluulo

Martha C. Nussbaum on lakiin ja etiikkaan erikoistunut filosofi, joka on moittinut Daniel Dennettiä ylimielisyydestä. Hän on käyttänyt tässä asiassa argumenttina nimeämistä. Ateistit nimittäin kutsuvat itseään nimellä "bright". Tämä viittaa valoisuuteen ja älylliseen terävyyteen. Nussbaumista nämä johtavat konnotaatioita siihen että uskovaiset olisivat jotenkin typeriä. Nimen käyttö olisi siis jo jonkinasteinen ad hominem pelkästään sellaisenaan.

Toki osa ateisteista on esittänyt että uskovaisuus johtuisi typeryydestä. Ja Dawkins esittää "God Delusion" -kirjassa että älykkyyden ja ateismin välillä on yhteys, tosin hän perustelee tämän tilastoilla. Joten hänkään ei suoraan sano että uskovaiset olisivat tyhmiä, kunhan muistutttaa siitä että jokin jännä korrelaatio niiden välillä on. Monet ateistit eivät kuitenkaan väitä tämänkaltaista.

Nussbaumin argumentaatio on silti hieman totuudenmukainen. Ihmiset nimeävät ryhmän erottaakseensa itsensä muista. Nimet pyritään valitsemaan siten että ne tuntuisivat positiivisilta. Näin ryhmän jäsenet tavallaan esittävät olevansa parempia.

Kuitenkin Nussbaumin kritiikki on siitä ikävää, että se sopii käytännössä hyvin moniin asioihin. Yksi tälläinen termi on "hengellisyys". Tässä on perussanana "henki", jossa on kiistatta konnotaatioita sanaan elämä. Uskovaiset nimeävät toimintansa tämänkaltaiseksi, se on vakiintunut käyttöön. Jokainen tietää että sanalla hengellisyys on myös sellainen konnotaatio että se arkikielessä mainittuna tarkoittaa aina jonkinlaista uskovaisuutta. Tällä nimeämisellä viitataan jotenkin siihen että uskovaiset olisivat elossa verrattuna ateisteihin. He elävät täydempää ja onnellisempaa elämää. Näin nimi tuntuu viittaavan. Ateisteilta viitataan puuttuvan jotain, he ovat hengettömiä.

Tätä kautta voidaan sanoa että siinä missä uskovainen on määritellyt ryhmän "hengellinen" ja tarkoittaa sillä uskonnollis -eettistä elämää, on ateisti määritellyt ryhmän positiivisen asenteen ja intellektuellismin kautta.

Tässäkin tulkinnassa on kuitenkin lievennys. Uskovaistenkin sallitaan epäonnistuvan hengellisyydessään. Nimi siis itse asiassa pohjimmiltaan määrittelee ryhmän tavoitteet. Tällöin hengellisyys tarkoittaa sitä että tavoitellaan elävämpää elämää. Samaan tapaan voi sama koskea ateistejakin, he tavoittelevat mutta eivät välttämättä onnistu olemaan positiivisia tai älyllisiä.

Tai sitten termin määrityksiä tulisi katsoa vain denotaatioiden kautta. Sillä tosiasiassa niin Nussbaum kuin minäkin tulkitsevat sanojen "yleiset merkityssisällöt" usein vain tunteen kautta. Se, että jostain termistä tulee ylpeä olo voi tätä kautta kertoa vain ihan siitä että vastapuolelta odotetaan sellaista. Tätä kautta ääneen tuleekin lausuttua vain oma ennakkoluulo (vaikkapoa toisen ylenkatseesta.) Tämä on mielestäni kaikista varteenotettavin vaihtoehto.

Pohjimmiltaan herjaaminen sitä kautta mitä nimeä ryhmä käyttää on typerää. Mielestäni denotaatiot, määritelmät sellaisenaan, ovat ratkaisempia. Sillä rivien välistä on hyvin helppo lukea mitä vain haluaakin sieltä lukea. Mielestäni ihmiset on arvoitava sitä kautta mitä he esittävät. Tämän pitäisi olla erityisen osuvaa Nussbaumin kohdalla, koska hän on moittinut ateisteja siitä että nämä eivät ole kunnolla tutustuneet uskontoon ennen kuin ovat alkaneet pilkkaamaan sitä. Silti näyttää siltä että hänen itsensä ei tarvitse selvittää mitään ateistien laajemmasta argumenttikentästä. Muut eivät tutustu tarpeeksi, mutta hänelle kritisoimisen lähteeksi riittää pelkästään se, että tietää nimen. Termin kirjoitusmuoto ja siitä nousevat fiilikset ovat keskeisiä, eivät määrittelyjen sisällöt ja mitä niillä yritetään sanoa.

Omalta puoleltani epäonnistun olemaan sekä välkky että hengellinen. Silti minusta tuntuu että argumentit pitäisi käsitellä sitä mitä ihmiset sanovat. Ei sitä, minkälaisia sanovat ihmiset ovat. Eikä sitä kautta minkälaisia fiiliksiä pelkästä heidän nimestään tulee. Joskus ihmetyttää "Mikä niille fiksuille ihmisille tapahtuu liikenteessä."

Medikalisoitu väärintoiminta.

Kun menee kirjakauppaan filosofia tai psykologiahyllyille, niistä on vaikeaa löytää "skienkeh" -tavaraa. Sen sijaan sieltä löytyy sen tyyppistä materiaalia joka sopisi sellaisenaan uskontohyllyyn. Karkeasti vinoillen voisi sanoa että useassa kirjassa "teologi ja holistinen hieroja osoittaa astrologian avulla miten Jeesus parantaa itsetuntosi ja orgasmisi". Nämä myyvät. Takana ei ole niinkään uskonto, vaan se että sen tilalle on tullut muuta.

Pahuus on medikalisoitu. Siitä on tehty Jumalan määräämän synnin statuksen sijasta horjuvaa mielenterveyttä. Kun tätä ei sanota ääneen, kuulostaa helposti siltä kuin mitään komentelevaa normittamista ei olisi tehty.

Siinä missä ennen oli normit ja käskyt, jotka sidottiin hyvyyteen ja pahuuteen, on tällä hetkellä liikkeellä kulttuuri jossa tämä nähdään komenteluna. Silti hyvin samantapaista toimintaa on yhä liikenteessä. On vain tapahtunut sanojen vaihtoa. Kun papit puhuivat sielusta, puhuu henkispsykologi mielestä. Kun pappi puhui hyvästä ja pahasta, puhuu henkiskyökkipsykologi mielenterveydestä ja vaikkapa neurooseista. Kun pappi puhuu pelastuksesta, puhuu henkiskyökkipsykologi esimerkiksi hyvästä itsetunnosta. Kun pappi esittää että rippi ja rituaali hoitavat, on henkiskyökkipsykologilla taikasanoina terapia ja toimintaterapia.

Tällä puheella ei ole tekemistä tieteen kanssa, tai edes aidon terapian. Siinä missä ennen ajateltiin että henkilöistä tehdään hyviä ihmisiä joiden sielu pelastetaan ja tässä jotkut asiat komennettiin pahoiksi, on uuden linjan tapana päättää että ne asiat joista pidetään ovat mielenterveydelle hyviä ja muut synnyttävät neurooseja. Molemmat kontrolloivat käytöstä aivan samalla tavalla. Ja mikä olennaisinta - myös medikalisoidussa synnissä, eli mielenhäiriöksi muutetussa vääränlaisessa käytöksessä - on takana oletus se, että on eettinen ja hyvä asia taistella mielenterveyden häiriötä vastaan. Joten siitä hyvä - paha -ajattelusta ei olla itse asiassa luovuttu lainkaan.

Luin Marko Hamilon "Älkää säätäkö päätänne - häiriö on todellisuudessa" -kirjaa. Heti sen alussa on mielenkiintoinen esimerkki "kyökkipsykologiasta." Aiheena oli pornografia. Laajensin tämän esimerkkiä ja levitän tämän käsittelemään hieman eri aiheita kuin kirjassa.

Kuvitellaan skenaario että mies katsoo pornoa ja nainen ei pidä siitä ja valittaa. Aiheesta käyty kyökkipsykologiaversio menee seuraavasti:
1: Nainen esittää että miehellä on riippuvuus, obsessio. Jos mies myöntää tämän, hänellä on obsessio jonka hän tiedostaa ja paraneminen voi alkaa (tämä tarkoittaa irrottautumista pornosta). Ja jos hän kieltää tämän, niin tilanne on tyypillinen kaikille riippuvaisille. He kieltävät riippuvuutensa. Osoittaakseen että mies ei ole riippuvainen, hänen on luovuttava pornosta. Ja samaan tapaan kuin Anonyymi Alkoholisti on alkoholisti lopun ikäänsä, on myös pornoriippuvainen. Siksi jos mies palaa tauon jälkeen pornon pariin, hän on todistanut olevansa pornoriippuvainen. Hänhän ei kykene olemaan siitä erillään.
2: Mies esittää toisenlaisen syytöksen. Naisella on heikko itsetunto. Tämä kokee paperin itselleen varteenotettavaksi kilpailijaksi ja kokee oman arvonsa vain penetraation kautta. Tämä on huolestuttavaa, koska elämä muuten on niin paljon rikkaampi. Tämän vuoksi naisen täytyy osoittaa vahvuutensa, sen sijaan että syyllistäisi toista osapuolta ja yrittäisi hallita hänen käytöstään. Naisen itsetunnon huonoudesta taas on jo yksi varma todiste - se, että hän ei hyväksy miehen pornonkatselua. Osoittaakseen olevansa terve, naisen olisi lopetettava valittamasta pornosta.

Molemmissa näissä tilanteissa on jo ennalta päätetty että jokin toiminta on väärin. Tämän päälle liimataan "ad hoc -mielenterveysleimakirveellä" tilanteeseen sopiva heitto. Systeemi on rakennettu sellaiseksi, että se voidaan aina tehdä jotenkin. Syytetty ei voi puolustautua, koska jo vastaan paneminen on huolestuttava merkki siitä että moitteessa on perää, jopa vakavissa määrin. Laajemmin katsoen tämä liittyy näihin "nälvimisketjuihin" hyvinkin laajasti.

Ihmiset päätyvät keskustelemaan asian sijasta siitä miten toisen päässä on vikaa. Ja tätä kautta asian parissa ei edetä. Parhaimmillaan päädytään säätämään päätä. Ongelmana on kuitenkin usein todellisuus, joka ei ole yksilön oma. Esimerkiksi parisuhteen pornografian katsomisessa vaikeus on siinä että asian sopivuudesta on erimielisyys. Erimielisyys, riita, vaatii aina kaksi osapuolta. Valtapelissä, jossa molemmat syyttävät toisiaan vikapäiksi, ei ole voittajia. Kahden ongelma ei katoa sillä että joku myöntyy fiilaamaan omaa päätään. Eikä varmasti tee hyvää parisuhteelle, että toinen syyttää ensimmäistä hulluksi (and vice versa). Syntyy valtapeliä, jossa hävinnyt ei saa tehdä mitä haluaa ja myöntää olevansa vikapää. Muitakin tapoja varmasti on. (Sellaisia jotka jopa *gash* toimivat.)

Psykologisoidussa keskustelussa on nimittäin kaksi keskenään vastakkaista käsitettapaa, jotka voidaan liimata aina sen mukaan mitä mieltä sattuu olemaan. Aihe käsittelee seksuaalisuutta, ensinnäkin siksi että se on aiheena suosituin, ja toisekseen myös muut suositut aiheet, kuten itsetunto, linkitetään usein seksuaalisuuteen. Ongelmat ovat siis pohjimmiltaan seksuaalisia haavoja ja vammoja:
1: Perversio on epänormaalia käyttäytymistä, joka johtuu siitä että toisen käsitys seksuaalisuudesta on ohjautunut väärin. Tälläisen korjaaminen on tärkeää, ja perversion salliminen haittaa perverssin toimijan onnellisuutta.
2: Repressiossa taas kontrolloidaan normaalia seksuaalisuuden purkautumista, ja tämä aikaansaa perversioita, painostaminen ja sortaminen lisäävöt onnettomuutta.

Näkemyksiä on ollut monenlaisia. Esimerkiksi asian A tekeminen on yhdestä perversio, merkki jo aikaisemmin tapahtuneesta vääristymästä. Ja toisesta taas saman asian A kieltäminen on repressiota joka johtaa kieroutumisiin. Historialliesti tässä on jopa tylsän koulukirjamainen esimerkki: Eräässä vaiheessa homoseksuaalisuus oli vakava perversio jota yritettiin parantaa väkisin. Nyttemmin homoseksuaalisuus hyväksytään laajasti, ja sitä pidetään normaalina, sen kieltämisestä on tehty sortamista, eikä sitä pidetä hyvänä. (Tietysti pornografian kohdalla tilanne on hyvin samantapainen.)

Vaikeutena on tietysti se, että seksuaalisuus esiintyy jollain tavalla. Ja yllä mainitut eivät ole olleet yksiselitteisesti sairaita tai terveitä. Niistä ollaan oltu eri mieltä. Masturbointi voi siksi yhdestä olla perversio, eli sen tekeminen on ongelma, eli on tehtävä jotain jotta se samperin sairas runkkari lopettaa puuhansa. Toisesta taas masturboinnin kieltäminen on repressiota, ja ihmisestä tulee sairas.

Pohjimmainen liima on tietysti näkemys. Eli se normatiivinen näkemys, joka ihmisellä on etukäteen. Kyökkipsykologian termit ovat usein tälläisiä leimakirveitä, joissa omille mielipiteille esitetään auktoriteettista voimaa, onhan siinä hienoja sanoja ja kaikkea. Ja samoja sanojahan ne aidotkin psykologit käyttävät telkkarissa, joten ne on fiksuja myös arkisesti joustavammin käytettynä ilman psykologian opiskeluja. (Not.)

"Musta tuntuu että tuo on iljettävää" on uskonnolliselle "synti ja vääryys, jota Jumalakin vihaa ja josta seuraa Helvettiä, ja jolta hänet on pelastettava, vaikka väkisin!" Ja kyökkipsykologille se nimetään "mielenterveyden häiriö, joka haittaa hänen omaa terveyttään ja hyvinvointiaan, josta hänet on terapoitava." Tätä mollaamisrakennetta voi hyvällä nimellä kutsua nimellä Argumentum ad Psychobabble.

Kaiken kaikkiaan tästä on se, että psykohöpinä toimii vaikuttamisen keinoina juuri siten kuin sanoja haluaa. Esimerkiksi jos joku ei harjoita seksuaalisuutta avoimesti tai monella tavalla, hän on estoinen. Tämäkin voi olla perversio. Tästä täytyy tietysti parantaa, jolloin voidaan käskeä tekemään erilaisia asioita. Toisaalta taas jos joku harjoittaa seksuaalisuutta avoimesti ja monella tavalla, hän on pervertikko, jonka vääriä toimia on kitkettävä, jolloin ollaan jälleen tilassa jota joku kutsuu estoiseksi.

Tätä kautta koko käsite mielenterveys muuttaa luonnettaan. Se, mikä pinnallisesti esitetään tavoittelevan onnellisuutta, onkin pohjimmiltaan vain strategiapaketti siitä kuinka voittaa. Se ei olekaan keino parantaa maailmaa tunnistamalla mielenterveydeltä horjuvat ja auttaa heitä. Se onkin keino jolla kuka tahansa saadaan leimattua hulluksi ja toimimaan halutulla tavalla.

Ja tämä, jos jokin, on hullua. (*hups*)

Kabulin auringot

Sain sisareltani joululahjaksi Khaled Hosseinin "Tuhat loistavaa aurinkoa". Muut sisareni saivat erilaisen kirjalahjan, joten arvelen että kirja on täsmennetty. En tiedä halutaanko tapojani ja eettisyydettömyyttäni koulia, vai onko huomattu taipumukseni kiemurrella raskaiden asioiden ympärillä. Vai onko takana positiiviset kirja -arvostelut, sekä tunnetusti niuho suhtautumistapani etenkin siihen mitä kertomakirjallisuutta suostun lukemaan.

On kuitenkin hyvä että se ostettiin, olipa syy mikä tahansa.

Kirja on tarina, joka kerrotaan samaan perheeseen vaimoiksi päätyvistä naisista. Tapahtumapaikka on Afganistan.

Tarina etenee, ja näyttää että ihmisoikeudet menevät koko ajan takapakkia. Koko ajan taistellaan, mutta alussa tytöt voivat käydä koulua ja toimia opettajina. Loppupuolella miestenkään elämä ei ole kovin vapaata. Esimerkiksi televisiot ja elokuvateatterit on täysin kielletty. Ihmiset piilottelevat ja kaivelevat televisioita ja piraatti "Titanic" -elokuvia maahan. Lopussa eletään kulttuurissa, jossa flamingon jalkojen piirtäminen on liian eroottista. Niillekin - linnuille - pitää piirtää housut. Jopa leijojen lennätys on sensuurissa.

Yleensä tämän tapaisissa kirjoissa on ongelmana se, että tarinasta tehdään totta, eli kirjojen sepitteelliset tarinat muuttuvat näkemykseksi kokonaiskuvasta. Hosseini on kuitenkin ollut melko huolellinen. Hahmot ovat uskottavia, ja toisin kuin usein historiaan sidotuissa kirjoissa, takana ei ole pehmennettyä tekoerotiikkaa, jossa esimerkiksi miehen ruumiilliset piirteet ovat negatiivisimmillaan "poikamaiset". Kirjan onnistunein seksuaalinen suorite tapahtuu miinaan astuneen, jalattoman, miehen kanssa. Toisekseen myös naishahmot ovat uskottavia, eivätkä mitään virheettömiä kiiltokuvia.

Kirja oli myös niitä niitä harvoja kertoja kun koin samastuvani naishahmoihin kunnolla. Tosin syynä voi olla se, että kirjoittaja on mies, ja jaamme yhteisentyyppisiä harhoja asiasta. Tai sitten syynä oli se, että hahmot olivat hieman risaisia.

Tarina tuo esiin maailman, jota hallitsee sensuuri. Takana on tietysti synnin idea, joka on ajatusrikos. Tässä maailmassa naisen hyveellisyys on puolustettava arvo. Ja miesten halu, ilman toimintaakin, tahraa naisen. Näin naiset kääritään kaapuihin. (Kiitos siitä että et kiusaa kontrolloimatonta haluani! -hengessä). Tässä on häivähdys arvokkuutta, mutta siitä tehdään jotain aivan muuta. Keino pitää naiset taloissa, miehen hallinnassa. Mies saa lyödä naista, jopa vierasta, jos tämä liikkuu yksin.

Länsimaat ovat mielenkiintoisessa asemassa, koska ne näkyvät lähinnä kun he julistavat sodan. Buddhapatsaiden räjäyttely nostaa isomman äläkän kuin se, mitä paikallisille ihmisille tapahtuu. (Asia, josta vittuilin ihmisille lukiossa ollessani, kun tapaus oli ajankohtainen.) Patsaat ja kulttuuri ovat toki arvokkaita, mutta tuntuu että jossain on tärkeysjärjestykset sekaisin.

Toisekseen kirjasta tietysti nousee mieleen se, miten me täällä länsimaissa jauhamme tasa -arvokinoissamme aikamoisen pienistä asioista. Tietysti on syytä keskittyä niihin asioihin joita haluaa muuttaa, joka, jos kohtaa demokraattista ja onnistunutta asioiden kehittämistä, johtaa ongelmien trivialisoitumiseen. Mutta silti tuntuu että emme näe jo olevaa. Se on kuin vesijohtovesi, jota emme ihastele WC:tä vetäessämme. Koska se on jokapäiväistä. Pidämme sitä itsestäänselvänä, vaikka se ei ole.

Tämän kaltaisia kirjoja on kiva lukea siltä kannalta, että tämän jälkeen uutiset eivät pariin päivään tunnu samalta. Niissä on toki samat kirjaimet, joten ne näyttävät samalta.

Modus tollens.

Modus tollens on logiikassa käytetty perustelutapa. Notaatiolla se kuvataan seuraavasti.

P → Q , -Q I- -P

Se kääntyy sujuvasti arkikielellekin : Jos P:stä väistämättä seuraa Q, ja sitten Q ei toteudu, tiedetään että P ei pidä paikkaansa. Päättely on pätevä.

Sen lähellä on kuitenkin helposti tehtäviä virhepäätelmää (Niiden rakenne sopii "yleiseen intuitioon", ne tuntuvat uskottavilta):
1: converse error, ( P → Q , Q I- P.) Eli jos P:stä seuraa Q, ja Q pitää paikkaansa, se tarkoittaisi sitä että myös P pitää paikkaansa. Logiikassa muistetaan kuitenkin se, että jos vaikkapa P:n lisäksi myös jokin muu asia, vaikkapa A aikaansaa Q:n, niin silloin Q voi syntyä ilman P:täkin. Todistaminen toimii siis vain yhteen suuntaan.
2: inverse error, (P → Q , -P I- -Q), jossa siis esitetään että jos P ei toteudu, niin Q:kaan ei toteudu. Syy tämän pätemättömyyteen on hyvin samantapainen kuin edellinenkin. Jos Q voi syntyä montaa kautta, ei P ole välttämätön.

Sinällään tämä ei olisi välttämättä hirvittävän kiinnostava asia tietää. Mutta modus tollens -päättely on tuttua myös muualla.

Empirisen tieteen määritelmiä hakevan tieteenfilosofian puolella. (Tietenkin tässä on hyvä muistaa, että logiikka puhtaana ei ole empiiristä, se käsittelee formaalia abstraktia maailmaa. Mutta empiriassa on takana loogisia asioita.)

Popper nimittäin rakensi falsifiointiajatuksensa tämän tyyppisen päättelyn varaan. Falsifioinnin perusideanahan on se, että teorialla on oltava jotain seurauksia, ja jos jotain jota sen mukaan ei pitäisi tapahtua tapahtuu, on teoriassa vikaa.

Tieteenfilosofian kannalta tässä on tietysti vähemmän suorasta ja lopullisesta asiasta, kuin logiikan maailmassa. Koska maailmassa todistaminen tehdään vähemmän lopullisilla todistamisilla kuin logiikassa, jossa tieto on hallussa ja olennaisesti oikein, kun taas maailmassa voi tapahtua monenlaisia, muun muassa virheitä ja häiriöitä, ja muidenkin asioiden sekaantumisia. Kun P:n ja Q:n mukana alkaa pyörimään L,M,B ja A sekä mahdollisesti tieteilijöille tuntematon U, ja näiden välissä on erikoisia konnektiiveja jotka sotkevat P:n ja Q:n esiintymiä..

Esimerkiksi jos saadaan tulos joka rikkoo teoriaa vastaan, voidaan kysyä esimerkiksi sitä, että onko tulos vaikkapa mittausvirhe. Samoin ei tiedetä miten paljon näkemys on väärässä. Jos teoria on väärin vain hiukan, se voi tuottaa vääriä tuloksia, jolloin teoriasta selvitään pienellä korjauksella. Ja tämä taas tuntuu muokkaavan falsifioinnin käsitettä lievempään suuntaan. Duhem ja Quine taas ovat tunnettuja työstään, joka keskittyy siihen että teoria ei juuri koskaan ole "puhtaana" testissä. Siinä on aina mukana oletuksia testilaitteistosta ja ympäristöstä. Tätä kautta tutkijat toimivat tavallaan aina ja pakotetusti tilanteessa, jossa on paljon "mustia laatikoita", joita joku muu on tutkinut, tutkimassa. (Ja joskus tutkimassa vasta tulevaisuudessa.) Jopa omat aistimuksemme käyvät läpi prosessointia, joten tämäkin on periaatteessa mukana kuvioissa. (Jos herää yöllä ja näkee käytävässä kummituksen, on vaikeaa sanoa kertooko tämä mistään muusta kuin siitä että ”nukuttaa liikaa”.)

Lisäksi tieteessä on yleistä puhua parhaista selitysmalleista, jolloin siedetään erilaisia virheitä. Siksi tuloksia ei välttämättä edes oleteta mittausvirheiksi, ne ovat vain irrelevantteja koska parempaakaan empiristä teoriaa ei ole tilalle.

Modus tollens -tyyppiset esimerkit ovat hyvin yleisiä myös etiikassa. Siellä ne kuitenkin ovat hyvin hankalia paloja. Niissä on nimittäin tyypillisesti yksi virhe, jonka luonteen yritän tuoda esiin karkealla esimerkillä. Kuvitellaan että meillä on utilitarismin vastustaja, joka sanoo seuraavasti:

"Jos utilitaristin mukaan enemmistön onnellisuus on ratkaisevaa, pitääkö vauva tappaa jotta kaupunkilaiset pelastuvat? Koska utilitarismissa vauva on vähemmistö ja muut enemmistö, on helppoa ajatella että vauva pitää tappaa. Koska vauvaa ei pidä tappaa, pitää utilitarismista luopua."

Tässä ongelmana on se, että jos henkilö on puhtaasti utilitaristi, hän itse asiassa voi sanoa että vauva pitää uhrata muiden edestä. Vastaesimerkki ei siis itse asiassa ole vastaesimerkki, jonka utilitaristin pitäisi ottaa huomioon : Vauvan elämää arvotetaan jostain muusta etiikan lajista käsin ja sitten väitetään että tämä on oikea tapa. Tätä kautta vastaesimerkki näyttää että utilitarismin nimissä on joskus uhrattava kovillakin, yleisen hyvän edestä. Utilitaristin ei tarvitse yhtään pitää mainituista uhrauksista, siinä toimitaan vain kokonaisuuden kannalta. Useamman kuolema olisi vielä ikävämpi asia.

Toisaalta utilitaristi voisi selittää että vauvan kuolema voisi aikaansaada yllättävän paljon surua, jolloin se ei edes olisi suurempi. Utilitarismissa kokonaisonnellisuuden laskeminen on kaikkea muuta kuin helppoa ja yksiselitteistä. Useissa etiikan teorioissa onkin se, että hyvä on määritelty tarkemmin kuin mitä sitä pystytään arvioimaan tarkasti in real life. Esimerkiksi elämän kunnioitus on abortti vs. kuolemanrangaistuskeskusteluissa jännitteistä. Moni konservatiivi vastustaa ensimmäistä ja kannattaa jälkimmäistä, ja liberaali toisin päin. Mutta sekamuotojakin on. Jännitteitä selitetään tietysti sillä, että asioissa on monia vaikuttavia elementtejä, kuten tietoisuus (sikiö) tai syyllisyys pahaan rikokseen (tuomittu). Asiasta on (kenties liiankin) helppo kirjoittaa vitsejä.

Kaiken kaikkiaan moraalisysteemien ja eetikoiden modus tollens -sävyiset vastaesimerkit ovatkin pohjimmiltaan enemmän tunteisiin vetoamisen kautta tapahtuvia argumentteja, joissa paistavat joka tapauksessa monet tehdyt lisäoletukset. Niissä toivotaan että toinen ostaa vastaesimerkin. Siksi ne usein vetoavat, mutta eivät pakota tulemaan messiin. Tavallaan tämä on etiikan vahvuus ja heikkous. Se on sen suola. (Jota joskus heitetään haavoihin.)

Kuitenkin näitä vetoavia argumentteja käytetään etiikassa melko tavallisesti. Vielä tavallisempia ne ovat journalistien ja kaduntallaajien käymässä arvokeskustelussa (joissa on todellinen poliittinen valta). Niillä on siis jonkinlainen paikka. Sitä ollaan kuitenkin tultu niiden kohdalla jo hyvin kauaksi "puhtaasta loogisesta systeemistä". Siksi modus tollens on luonteeltaan hyvin epämääräisempi ja vähemmän pakottava. On jopa vaikeaa sanoa missä määrin ne nostavat keskustelun paremmaksi siitä että sanoisi pelkästään "musta tuntuu".

Jos placebo toimii tehokkaammin kuin lääke, pitäisikö sitä antaa?

Otsikon kysymys on sisällöltään tuttu varmasti jokaiselle skeptikolle.

Sen sisältö on kuitenkin melko erikoinen, ja koko kysymys kertoo oikeastaan vain siitä että koko "koululääketieteen" käyttämä "lääkkeen" määritelmä on jäänyt arkijärkitasolle, mututuntumaan sanan merkityksestä.

Yleisestihän koululääketiede perustuu näyttöön. Klassisesti näyttö saadaan kaksoissokkokokeessa. Siinä koetellaan esimerkiksi kemiallista ainetta (tai syövän kohdalla vaikkapa säteilyäkin), ja sitä verrataan placeboon. Jos kemiallinen aine toimii paremmin kuin placebo, se on lääkettä. Jos se ei ole, se ei läpäise testiä ja sitä kautta se ei ole lääkettä. Tätä kautta otsikon kysymys on varsin outo. Jos A on aina suurempi kuin B, niin pitäisikö B:tä käyttää jos se on suurempi kuin A.
1: Samoin jos lääke määritettäisiin miksi tahansa joka auttaa, olisi auttava placebokin lääkettä. Sen tulisi silloin olla itseään tehokkaampaa, mikä ei ole järkevä.

Hyväntahtoisuuden periaatteen kautta voidaan esittää että kysyjä on järkevä. Tästä kautta voidaan päätyä siihen että kysymyksessä onkin takana yksinkertaisesti ajatus siitä, että tavallisessa lääkkeessä ei olisi placebovaikutusta. Silloin vaihtoehtona olisi koululääketiede joka toimisi pelkällä kemialla ja placebo joka toimisi pelkällä uskolla. Tässä lauseessa olisi teoriassa järkeä.

Kuitenkin placeboa on myös niissä, kunhan potilas uskoo että lääke tehoaa. Tätä kautta luottamus valkotakkiseen koululääketohtoriin toimii samalla tavalla kuin luottamus vaikkapa homeopaattiin. Kuitenkin placebo nähdään retorisesti usein tukemassa nimenomaan vaihtoehtohoitoja. Kaksoissokkokoehan ei rakennu sen oletuksen varaan että se jotenkin eliminoisi placebovaikutusta. Oletuksenahan on se, että placebo on mukana sekä vaihtoehtoisessa lääkityksessä, esimerkiksi kalkkitabletissa, että siinä aidossa lääkkeessä. Ja jos lääke toimii paremmin, siinä on lisäksi muutakin asiaa, eli lääke parantaa myös itse, eikä se vain herätä potilaan omaa luottamusta paranemiseen.

Kuitenkin takana on myös ihan järkevä kysymys. Jos johonkin tautiin ei ole lääkettä, onko oikein myydä siihen placeboa. Tämä on mielenkiintoinen kysymys, jossa mukana on se, että placebo voi todella vaikuttaa usein sairaudesta paranemiseen.

Ja toisaalta taas maailma on ollut pullollaan erilaisia käärmeöljyjen myyjiä jotka myyvät tarkoituksellisestikin huijaten - eivätkä hyvässä uskossa ja empaattisin tavoittein kuten monien vaihtoehtohoitajien tiedän tekevän - toimimattomia troppeja. Heidänkin tuotteessaan kuitenkin on kiistatta placebovaikutusta. Kuolevalta rahojen nyhtäminen valehtelemalla - vaikka ruokaöljyä lääkkeeksi tarjoamalla - ei silti tunnu reilulta. Mutta tämä on tietysti enemmän perikunnan kuin käärmeöljymyyjän mielipide. Kuolluthan ei tunnetusti rahojaan kaipaa.

Asiaa tietysti mutkistaa se, että placebo ei aina ole auttavakaan asia. Esimerkiksi aikaisemmin blogaamassani kahvikokeessa oli esillä negatiivinen placeboefekti, luulo siitä että aine tehostaa toimintaa aikaansai huonoja tuloksia. Placeboefektikään ei ole niin yksisuuntaisesti positiivinen, kuin voisi luulla.

Pysäkin heijastusta vain.

Pysäkit ovat paikkoja, joissa ihminen käy kääntymässä. Niiden tarkoitus on siinä että ihminen haluaa olla jossain muualla. Pysäkit heijastavat ihmisten valintoja siitä minne he ovat menossa. Pysäkki itsessään ei kuitenkaan ole muuta kuin väline. Pysäkillä oleskelu heijastelee ihmisten syvempiä tavoitteita, mutta pysäkeillä ei oleskella sitä varten että oltaisiin pysäkillä itsellään.

Toki tämä on suppea kuva pysäkillä olemisesta, mutta otan sen vertauksena eräälle modernismin erikoiselle piirteelle. Sille, miten ihmisen identiteetti muuttuu sen parissa helposti varjomaiseksi.

Ihmisen identiteetti voidaan määrätä kahtaa kautta. Sisältä tai ulkoa. Ulkopuolelta määräävät ovat esimerkiksi työpaikan, taidon, harrastuksen tai tietyn ideologian seuraamisen kautta syntyviä määritteitä. Modernina aikana itsensä ilmaiseminen on tärkeää. Tätä kautta korostuu se, miten erilaiset toimet, kuten omalla mielellä ja vapaasti tehdyt työpaikan valinnat, heijastavat omaa identiteettiä. Ne eivät luo sitä.

Esimerkiksi jos työpaikan valinta on pohjimmiltaan vapaa, työpaikka vain kertoo siitä minkälainen toimija itse on, se heijastaa hänen sisäistä identiteettiään. Jos taas ulkopuolelta tulee painotteita, kyseessä on jonkinlainen valtapeli, jossa pyritään muokkaamaan identiteettiä. Tätä taas yleisesti ja melko helposti pidetään eitoivottuna piirteenä. Olennaista on se, että olipa se toivottua tai ei, ulkopuolinen ohjaus on luonteeltaan e(s)imodernia.

Oletetaan että meillä on vapaasti toimiva taho. Hän päättää mennä Varkauteen bussilla. Muuttaako tämä häntä? Periaatteessa kyseessä on hänen valintansa. Moderni ihminen voi toimia muutenkin, esimerkiksi jäädä kotiin tai mennäkin Kouvolaan. Tätä kautta Varkauteen meneminen heijastaa hänen identiteettiään. Tällöin matka heijastaa identiteettiä, ei tee sitä.

Tästä seuraa mielenkiintoisia asioita. Esimerkiksi taidon harjoittelu tarkoittaa sitä että henkilö oppii potentiaalisesti heijastamaan identiteettiään paremmin. Jos aikaisemmin henkilö hyppäsi väärään bussiin, ja päätyi Varkauden sijasta Orivedelle, harjoituksen kautta hän voi valita oikean bussin. Hän päätyy vain entistä useammin ja helpommin ja tehokkaammin Varkauteen. Varsinainen sisin jää tällöin muuttumatta. Myös epäonnistuminen muuttuu tätä kautta helposti vain ulkoiseksi. Sehän vaikuttaa vain heijastukseen, ei vaikuta sisäiseen identiteettiin. Orivedellä henkilö ei ole muuttunut, hän vain miettii millä tavoin hän nyt pääsee Varkauteen. Tätä kautta modernismissa saavutetut asiat ja pettymykset ovat "pinnallisia", heijastuman tasolla.

Jos jokin asia muuttaa syvintä identiteettiä, sitä pidetään on valtapelinä. Ja tähän liitetään yllättävän usein ajatus siitä että teko on väärä, pakottava.

Edellä mainitulla tavalla voidaan toki päätellä myös se, että tosiasiassa maailmassa tapahtuva valtapeli on perustaltaan aivan yhtä pinnallista. Siinähän vain muutetaan tapaa jolla joku heijastaa identiteettiään. Voit kahlita henkilön tuoliin saamaan sähköshokkeja ja pistää hänet paketissa Hankoon, mutta et voi lopettaa häntä haluamasta Varkauteen. Vallalla voidaan siis vain ulkoisesti murtaa ihmisen toimimaan vasten tahtoaan, mutta et koskisi ihmisen sisäistä. Tällöin valtapelin luonnekin muuttuu pinnalliseksi.

Tätä kautta ihmisen toiminta, elämä ja esimerkiksi sosiaalinen kohtaaminen latistuvat helposti ikään kuin varjoksi, jossa oikeastaan kaikki mitä kohtaamme on vain identiteetin heijastumia, ja ne vaikuttaisivat vain omiin identiteettimme heijastumiin. Näin aito sisimpien kohtaaminen, jota ilman ihminen ei enää olisi sama, jäisi kokonaan pois.

Tältä kannalta modernistinen tapa toimia ja ajatella johtaa siihen että asiat ja tapahtumat eivät tee ihmisestä muuta kuin mikä hän on ilman sitä. Hän voisi kehittyä vain ulkoisesti katsoen (hän oppii esimerkiksi taitavammin toteuttamaan itseään erilaisilla joko aineellisilla, henkisillä tai sosiaalisilla välineillä), mutta ei sisäisesti.

Mielestäni tähän ongelmasta on, jos ei suoranaista tietä ulos, niin ainakin lievennys. Se on tavallaan "rekursio". Jos ihmisen identiteetti voi ottaa vaikutteita vapaaehtoisesti tai pakotetusti ulkopuoleltaan, sisin voi muuttua ja tätä kautta myös itseä toteuttavat heijastuksen luonteet muuttuisivat olennaisesti. Tällöin esimerkiksi epäonnistunut voi esimerkiksi sisuuntua harjoittelemaan enemmän tai sitten vaihtaa toimintapaikkaa, joka on tietysti ulkoista. Mutta tällä voi olla vaikutusta myös sisimpään, ja takana voi olla yksilön valintaa samalla tavalla.

Tietenkin tästä seuraa se, että valinta tehdään jollain periaatteella. Ja tämä valintatapa heijastelee identiteettiä. Joku voisi sanoa tätä kautta että tämä esitykseni olisi vain pinnallinen yritelmä. On kuitenkin hyvä kysyä, heijasteleeko tämä valintakriteeri vain osaa sisäistä identiteettiä, vai edustaako se kaikkea sitä. Jos sisäinen identiteetti on vain yksi kappale, joka on joko pidettävä tai josta on luovuttava, on kritiikki tietysti osuvaa. Mutta jos sisäinen identiteetti onkin moniosainen kasa, voi olla niin että mikä tahansa yksittäinen osanen voidaan vaihtaa, eikä kasassa ole mitään "luovuttamatonta osasta". Tätä kautta sisäinen identiteetti tietysti muuttuu melko epämääräiseksi ja sotkuiseksi, ja mahdollisesti hyvinkin paljon ja dynaamisesti muuttuvaksi.

Tätä kautta mukaan tuleekin elementti siitä, mistä ja "miten ottaa itseensä" (tai luopua osasta sisimmästään.) Ihmisille tulee tässä ikään kuin "toisen potenssin tapa" valita. Ensin on heijastumataso, jossa valitaan pysäkki. Ja sitten jos autoa ei tule, voi yksilö itse päättää onko tämä syytä ottaa (edes) ulkoisesti. Ja sitten ottaako se sisäisesti(kin). Aina ja joka vaiheessa voi periaatteessa sanoa "ei". Näin saataisiin samanaikaisesti täytettyä vapaan valistsemisen ehdot, että se, että ihmisen sisin voisi myös muuttua, ja se voisi silti tapahtua suhteessa todelliseen maailmaan ja sen tapahtumiin. Näin maailmassa voisi olla asioita jotka johtaisivat myös sisäiseen itsekasvuun.

Tätä kautta esimerkiksi parisuhteeseen meneminen voi heijastaa identiteettiä ja siinä eläminen myös vaiuttaa sisäiseen maailmaan. Ihminen voisi myös muuttua syvimmiltään. Ilman tätä tasoa kävisi niin että maailma latistuisi pelkäksi välineeksi, jossa ihmisessä jo oleva identiteetti määrää että ovatko muut hyödyllisiä itsen toteuttamisen kannalta vai eivät. Tätä kautta identiteetin heijastustasoon jääminen ilman mahdollisuutta sisäisen identiteetin muutokseen johtaa aina siihen että olisimme välineitä jotka käytämme muita välineinä. Ja samanaikaisesti olemme sisäisesti ihmisiä, jotka jäisivät kohtaamatta. Ihmiset näkisivät vain heijastuksia, eivät itse ihmistä. Ja silloin elämä olisi vain yksi hemmetin iso pysäkki. Kaikki olisivat tavoittelemassa kohti haluttua paikkaa, mutta kaikki saavutukset olisivat korkeintaan vain heijastuksia. Henkilö päätyisi niiden kautta vain toisille asemille. (Tai: Kodin sijasta löytyisi vain asuntoja.)

Tästä seuraa tietysti se, että aito asia, ilmiö tai kohtaaminen, jonka jälkeen ihminen ei olisi enää sama, kuin ilman sitä, on mahdollista. Tämä mahdollistaa tietysti myös pahat asiat. Todellinen sisintä raastava valtapelikin muuttuu yhtä mahdolliseksi, kuin ne romanttishöpöt toivejattelut, jotka esimerkiksi minua motivoivat kirjoittamaan tälläistä tekstiä.

Tätä kautta voisi olla niin, että henkilö päästyään Varkauteen haluaakin sieltä pois. Tähän voi tietysti liittyä heijastustason pettymys, jossa hän haluaa jotain utooppista Varkautta, joka ei ole. Tämä voi silloin olla vain identiteettiä heijastava muutos, kun Varkaus on valittu haluamisen kohteeksi jostain syistä, jotka eivät ole toteutuneet. Uusi tavoite, esimerkiksi Karjaa, voi olla halun kohteena samoista syistä kuin Varkaus oli ennen pettymystä. Ja samalla logiikalla vahingossa Orivedelle päätynyt voikin olla tyytyväinen Oriveteen ja luopua Varkaudesta, koska Orivesi onkin juuri täsmälleen sitä mitä hänen toiveiden rakentamat kuvitelmansa ovat Varkauteen laittaneet.
1: Toki tämä kritiikki tarkoittaa sitä että Varkaus on vain heijastumaa, eikä henkilö syvimmiltä tahdoiltaan haluakaan Varkautta vaan jotain muuta. Ja tätä kautta sisin identiteetti ei muutu. Tämä on kuitenkin tärkeä muistutus siitä että periaatteessa mikä tahansa muutos on tulkittavissa sitä kautta että se ei olekaan syvimmän identiteetin muutos, vaan jotain muuta. Jopa syvällä itsessä koettu tunteenmuutos voi olla pinnallinen, asiaa on voitu alitajuisista syistä pitää arvossa eri syistä kuin on tiedetty. Tätä kautta muuttumattoman identiteetin näkemyksen kannattajalle ei voida esittää tilannetta joka pakottaisi hänet muuttamaan mielipidettään. Vakuuttavaa vastaesimerkkiä ei voida rakentaa, joten muuttuvan identiteetin rakennelma voikin vain vedota että asia voi olla jotenkin. Sen ottavat vakavasti ne jotka ottavat ja muut eivät.

Mutta periaatteessa jos ihmisen sisin voi ottaa vaikutteita, se ei vain heijasta jo olevaa vaan reagoi. Identiteetti ei olisi enää välttämättä sisäisesti sen pysyvämpi kuin mitä sen heijastumatkaan ovat. Matkanteko itsessään voisi silloin muuttaa päämäärää.

Kattilankannellisen verran muutosta.

Bucklerin käytön tavat sovitettiin hyvin yhteen muunlaisen perustoiminnan kautta. Jos perustaksi asetetaan pitkän miekan käyttötavat, on se ikään kuin sen sovellus. Niiden asennot sovitettiin yhteen. Joitakin erojakin kuitenkin on. Syy on siinä, että pitkä miekka on kahden käden ase, kun taas buckler vaatii yhden käden asetta. Ja kilpeä pidetään aina toisen ja itsen välissä. Siinä missä pelkän yhden käden miekan kanssa kättä pidetään jopa selän takana, jotta se ei olisi toiselle maalina. Buckler tietysti muuttaa tilanteen, kun käden voi turvallisemmin laittaa esille.

Ehkä tärkein huomio perusasennoissa on kilpikäden pitäminen hieman koukussa (ei paljon). Tämä johtuu siitä että näin sillä pääsee työntämään eteenpäin paremmin.

Keinot ja päämäärä.

Utilitarismi on ajatusmaailma, jossa enemmistön onnellisuus on ratkaisevassa asemassa. Tämä antaa myös luvan monenlaisiin asioihin. Sen takana on vahvasti ajatus siitä että päämäärä oikeuttaa keinot. Jesuiitat ovat tätä kautta eräänlaisia esi -utilitaristeja. Utilitaristinen perustelutapa on muutenkin yleistä jopa hyvinkin vanhassa uskonnollisessa asioiden esittelyssä.

Perinteisesti esimerkiksi pahan ongelmaan on etsitty selitystä sillä, että päämäärä jotenkin oikeuttaa keinot ja paha ja onnettomuudet aikaansaavat suurempaa hyvää. Esimerkiksi Alvin Plantingan ratkaisu tähän on hengeltään hyvinkin vahvasti utilitaristinen. Hänestä näkemämme paha on sellaista että sen olemassaolosta seuraa enemmän hyvää kuin sen poissaolosta. Tai se johtaa pohjimmiltaan johonkin hyvään, jolloin se on näennäistä. Onnettomuudetkin ovat väline suurempaan hyvään. (Ehkä parempi olisi mahdotonta.)

Utilitarismin ongelmana on tietysti onnellisuuden määritelmä. Tämä täytyy olla ensin valittuna, jotta sen pohjalta voidaan tehdä laskelmia. Tätä kautta voidaan listata muutamia ongelmakohtia.
1: Viattomien uhraaminen on väistämättömästi sallittua. Esimerkiksi jos terroristi uhkaa tappaa kaupungin pommilla, ja vaatii vain että joku, vaikkapa aivan täysin viaton siviili ja lapsi, tapetaan. Utilitaristista on oikein tappaa tämä. Yhden tuskahan pelastaa monia. Itse asiassa tässä tilanteessa utilitaristi sanoisi että on ehdottoamasti välttämätöntä ja suorastaan moraalinen velvollisuus uhrata tämä yksi. (Tätä kautta on ymmärrettävää että ratkaisu Pahan Ongelmaan on sävyltään juuri utilitaristinen, maailmassa tapahtuu kaikenlaista lapsen uhraamiseen kauheudessaan rinnastettavaa.) Utilitarismissa ihmisillä ei ole luovuttamattomia oikeuksia. Esimerkiksi tässä esittämässäni kuvitteellisessa skenaariossa lapsen saa tuomita teloitettavaksi vaikka ilman mitään oikeudenkäyntiä.
2: Toisaalta utilitaristiset ratkaisut ovat näkökohtasidonnaisia. Esimerkiksi kun terroristit hyökkäsivät 9/11 –iskuissa, heistä moni iloitsi iskuista. Heistä se paransi olennaisesti maailmaa. Tällä voidaan ajatella olevan ulkopoliittisia vaikutuksia jotka esimerkiksi pakottavat rikkaat ottamaan heikosti pärjänneet maat vahvemmin huomioon. Samaan aikaan USA:ssa moni ajatteli että tämä sama isku huononsi yleisonnellisuutta.
3: Myös ajankohdan pituudella on väliä. Lyhytjänteisesti voidaan ajatella että esimerkiksi terrorismi tuottaisi onnettomuutta, mutta tämän uudistuksen jälkeen maailma olisi parempi pitkällä tähtäimellä. Joku toinen taas voi olla utilitaristisesta näkökulmasta sitä mieltä että lyhyt tähtäin on se oikea tapa katsoa maailmaa ja tätä kautta saadaan aivan erilainen tulos.
4: Laskelmat ovat myös tietoon sidottuja. Jos terrori -iskun ajatellaan muuttavan eri maiden käytöstä siten että he pakottavat USA:n polvilleen jakamaan varojaan köyhille, tästä voi olla hyviä pitkäaikaisvaikutuksia. Mutta jos tämä arvio on tyhmä ja tosiasiassa USA pommittaakin puoli maata muusiksi jahdatessaan yhtä parrakasta rättipäätä, isku lisää onnettomuutta.
5: Myös tilanteen ratkaisu voi vaatia kekseliäisyyttä - ja onkin tätä kautta myös resurssi ja tilannekohtaista. Esimerkiksi jos pommi -iskuesimerkin lapsi kuvamanipuloidaan tapetuksi tietotekniikan avulla, ei lasta tarvitse oikeasti tappaa. Jos terrorismilla pelotteleva haluaa kostaa vaikka tämän lapsen vanhemmille (mikä olisi uskottava syy miksi tehdä juuri tällainen uhkaus.) ja hän uskoo näkemänsä feikin, kokonaisonnellisuus kasvaa. Terroristi nauttii koston onnistumisesta, eikä tapetuksi manipuloidulle lapselle tarvitse edes kertoa että mitä hänelle on videossa tehty. Ongelmana tässä esimerkissä on tietysti kiinni jäämisen riski, joka varmasti vaikuttaa laskelmiin jotenkin.
6: Koko utilitarismin perusidea nojaa onnellisuuden maksimointiin, mutta sen peruskäsite "onnellisuus" on eri ihmisillä hyvin erilaista. Näkemykset eivät ole yhtenevät. Tässä kohden ongelmana onkin jo se, onko jokin näistä parempi kuin muut, vai pitäisikö jokainen erilainen onnellisuuden määritelmä ottaa mukaan sitä kautta keitä tilanteessa on mukana. Jälkimmäisessä tilanteessa samankaltainen tilanne voisi eri ihmisillä tuottaa erilaisen tuloksen, joka on yleisesti oikeudenmukaisuuden periaatteen vastainen. Toisaalta myös yhden tietyn onnellisuusmääritteen valinta ja sen soveltaminen ihmisiin jotka eivät pidä sitä "oikeana onnellisuutena" voi tuntua epäreilulta.

Kaiken kaikkiaan utilitarismin kokonaisonnellisuus on joka tapauksessa hyvin mutkikas asia. Sille saadaan erilaisia arvioita, ja jos seurauksia ei pystytä arvioimaan kovin hyvin, arviot saavat epävarmuushaarukoita, ja päätös siitä onko valinta oikea vai väärä utilitaristisesta kannasta on usein vaikeaa päättää. Samoin jos teolla on useita erilaisia seurauksia - tai jos se tarjoaa erilaisia skenaarioita jotka ovat laskelmissa tuloksiltaan hyvin erilaisia - tuloksia on hyvin vaikeaa arvioida.
1: Tämän vuoksi ei ole ihme että Plantingan ratkaisu pahan ongelmaan ei todista että Jumala olisi todella hyvä, vaan enemmänkin sen, että Jumala voi olla hyvä, mutta yhtä hyvin Jumala voi olla hyvin pahakin. Laskelmat ovat yksittäisissäkin skenaarioissa vaikeita. Ja tässä pitäisi jotenkin arvioida koko kokonaisuutta. Eli koko maailmanhistorian ja joka ikisen tapahtuman ja ihmisen ja kansakuntien perspektiivissä.

Tietenkin jos ei hyväksy utilitarismia, eli lahjoittaa lahjomattoman korkean oikeuden sille että lapsen päähän ei missään olosuhteissa saa laittaa aivoja syövää ameebaa, ei käsin eikä yliluonnollisesti, eikä rakentamalla tälläistä ameebaa ja antamalla sen mataa satunnaisesti maailmassa. Tällöin tilanne tietysti näyttää hyvin erilaiselta.

Toisaalta utilitarismin ongelmat eivät itse asiassa ole sen pahempia kuin monissa muissakaan moraalin arviointikeinoissa. Se on selvästi yksi vaihtoehto.

Ylpeys ja Lankeemus.

Ankkalinnan kritiikki.

Aku Ankka (lehti ja sarjakuva) saa usein osakseen kovaakin kritiikkiä. Sen katsotaan usein edustavan konservatiivisia näkemyksiä. Esimerkiksi kritiikkiä esitetään sukulaissuhteille, jotka ovat hämäriä. Setiä ja tätejä on paljon. Mielestäni tässä kritiikissä on melko yksioikoinen maku. Koska jos perheet olisivat normaaleja "Isä ja äiti" -perheitä, se ajaisi konservatiivista parisuhdetta. Ja nyt kun se ei sisällä sellaisia, kyseessä on tietysti "seksuaalisuudenvastaisuus."

Toki seksuaalisuutta käsitellään Aku Ankassa melko vähän. Mutta samalla logiikalla monet lastenkirjat ovat seksuaalikielteisiä koska ne eivät käsittele asiaa. Aku Ankassa seksuaalisuutta ei kritisoida. Se on vain "poissa". Aku Ankassa lapset ovat ehkä adoptoituja, mutta jostainhan ne adoptiolapsetkin sikiävät. Adoptiolapsi on astetta eri asia kuin neitsyestä syntynyt Jeesuslapsi.

Ehkä sukulaisperheisiin on toinenkin syy. Kun muistetaan että Aku Ankka liittyy ajanjaksoihin jossa esimerkiksi toinen maailmansota oli vielä tuoreessa muistissa. Isättömiä perheitä oli varmasti paljon, ja sellainen perhe jossa asuttiin sukulaisten hoivissa ei varmasti ollut mikään harvinainen mahdottomuus. Äidin kuoleman lisäksi myös isän kuoleman aikaansaama köyhyys on voinut vaikuttaa sukulaisadoptio -ratkaisujen tekemisessä.

Silti on selvää että Aku Ankka on kuljettanut mukanaan Amerikkalaisia vaikutteita. Sehän on sävyltään yllättävän urbaani. Toki lehden sivuilla Takametsän Veli Kani ei näyttele yhtä suurta roolia kuin minun lapsuudessani. Aku Ankka on siis urbanisoitunut lisää. Mutta kuitenkin Akun Suomeen tullessa Suomi oli "lande" verrattuna Amerikkaan. Ihmiset varmasti tutustuivat lehden kautta kaupunkilaisuuteen, maailmaan joka olisi muuten ollut täysin vieras. Tätä kautta Aku Ankka on varmasti siirtänyt niitä paljon puhuttuja "Amerikkalaisvaikutteita" Suomeen. Suomessa ei välttämättä muuten olisi tiedetty esimerkiksi Drive In -elokuvateattereista. Meillä oli urbaania keskittymistä, ja Aku Ankka ideoi mitä tässä ympäristössä voi tehdä ja mitä ehkä kannattaa yrittää.

Mutta Amerikkalaisuutta ei saa brändätä oikeistokonservatiiviseksi. (Tämä on yllättävän yleistä.)

Aku Ankka on nimittäin monin paikoin enemmän liberaali kuin konservatiivi. Tässä auttaa selvästi Mikki Hiiri. Tällä ratkaisulla haluan antaa tasoitusta: Hänhän on hahmoista se konservatiivisempi hahmo, joka puolustaa järjestystä esimerkiksi auttamalla poliisia. Hän on rationaalinen ja keskiluokkainen. Aku taas on liian köyhä ja kiihkeä onnistuakseen tässä kunnolla. Lisäksi minulla on apunani kotoa löytyvä "Kahdeksan kertaa Mikki", jossa on mukana Timo Ronkaisen kirjoittamaa ajankuvaa Mikki Hiirestä eri vuosikymmeninä.
1: Laiskuus on ihan hyvä vaikutin - itse asiassa jopa Umberto Econ opinnäytetyön kirjoittamisohjeeksi tarkoitettu kirja "Oppineisuuden osoittaminen eli miten tutkielma tehdään" sisältää muistutuksen siitä että jos työn saa tehtyä kirjoilla joita on saatavilla läheltä, se on fiksua. Eli likimain voisi sanoa että hyvän lähteen ei tarvitse olla kaukana, ja hyvä tutkimus ei vaadi matkaa kauas kartan valkoisille alueille! (Ja jollekin sinun lähikirjastosikin on kaukana!) Toki teos vitsailee vakavissaan siitä miten ohjeiden tarkoituksena ei ole osoittaa järisyttävää neroutta, vaan auttaa opiskelijaa tuottamaan säällisessä ajassa ja siedettävässä työmäärässä sellainen tekele, jonka arvostelubyrokratia voi hyväksytysti ja luvan kanssa päästää lävitseen - joskus jopa kiitettävällä arvioinnilla varustettuna - niin että opinnäytetyön tekijä voi siirtyä urallaan eteenpäin.

Alkuperäinen Mikki oli absurdi slapstick -hahmo, joka toilaili ja seikkaili vauhdikkaasti. Ja Minni taas oli sen ajan muodikas ja moderni jazz -tyttö, flapper girl. Alkuaikoina sarjakuvassa oli jopa radikaaleja sukupuolisuuskuvan jännitteitä, kun Mikki yritti "vanhaan malliin" pitää Minniä kotona, mutta Minni halusikin mukaan seikkailuihin. Toki naisen aktiivisuus tässä hengessä oli 1920- 1930 -luvulla trendikäs. Mutta konservatiivit eivät tykänneet siitä. Minnin hahmo on tätä kautta ehdottomasti Amerikkalainen mutta ei kovin vanhoillinen. Hahmo oli varmasti aikanaan yllättävän räväkkä.

Ei ollut yhtään sattumaa että Mikki esiintyi komediallisena koheltajana. Siihen aikaan vakavammat ja aikuisemmat sarjakuvat olivat vielä hakusessa. Siihen aikaan suositut sarjat olivat vauhdikkaita slapstick -komedioita. Siksi tätä konseptia haluttiin toisintaa. Tottakai tällä tavalla saadaan rahaa! Muunlaisessa sarjakuvassa on riski että se ei edes voi saada suosiota.

Tätä kautta sarjakuvat olivat hyvin myyviä, tuotteistettuja, jo alusta lähtien. Eli voidaan sanoa että "Jos se ei myy, se ei ole Aku Ankassa". Eikä syynä ole pelkästään se, että ihmiset ostavat mitä Akussa on. Vaan se, että jos Aku ei seuraisi aikaansa, jossain vaiheessa se jäisi ostamatta. Tätä kautta on selvää että sarjakuva on jollakin tavalla aikansa kuva.

Mikki muuntui ajan ja ajankuvan muuttuessa. Ja aikaisemmin käsittelemääni muottiin Mikki sovitettiin "vasta" 1950 -luvulla. (Eli Mikin aikuistumiseen/kypsymiseen meni monta kymmentä vuotta.) Ronkaista lainaten: "Frank Reilly päätti tehdä Mikistä keskiluokkaisen esikaupunkilaisen perheenisän. Muutos kuvasti aikaansa: Lähiöt kukoistivat ja turvallisuuden tunnetta luova perhekeskeisyys oli voimistunut sodan kauhujen jälkeen."

Tätä kautta on ymmärrettävää että sekä konservatiivit ja liberaalit - tai suomalaisittain oikeistolaiset ja vasemmistolaiset - ovat kritisoineet Aku Ankkaa. Onhan Mikkikin "kääntänyt takkiaan". Nykyisin Minniä ei voi järkevästi pitää minään radikaalina hahmona. (Tosin ovat jazztytötkin kadonneet historian hämäriin.)

Erikoista on kuitenkin seuraava.

Aku Ankkaa on syytetty oikeistopuolelta koska se edustaa epäkristillisiä turmiollisia arvoja, kun siinä ei olla vakituisessa parisuhteessa ja jossa perhesuhteet ovat erikoisia elleivät peräti perverssejä. Tämä "epäkonservatiiviisuus" jää vasemmistolaissävytteisessä kritiikissä tyypillisesti huomiotta. Kriitikot näyttävät huomaavan Akussa vain sen, mistä eivät pidä. Lopputuloksena on tietysti ristituleen joutuminen. Ja se, että kriitikon poliittisen vakaumuksen pystyy varsin hyvin arvoimaan hänen tuottamastaan tekstistä.

Ehkä Aku Ankkojen kohtalona onkin myös niinkin yksinkertainen asia kuin se, että se on suosittu. Suosio taas tekee monien eliitinhaluisten älyköiden silmissä asian kuin asian rahvaaksi ja halvaksi. (Mikä kertoo asenteesta keskivertoihmistä kohtaan.) Bildungphilister pitää suosittua viihdettä automaattisesti huonona, ja hakee korkeakulttuuria, mutta ei siksi että korkeakulttuuri olisi erityisen nautinnollista, vaan sen takia että korkeakulttuuri on yläluokkaista ja (bildungphilisterin itsensä relevantiksi määrittämän) eliitin kunnioittamaa.
1: Toki minäkin pidän ihmistä typeränä olentona, mutta en sentään kuvittele itse nousevani tämän loan yläpuolelle. Ja vaikka lähtökohtani ovat näinkin raa -at ja makaaberit, haen ihmisistä kuitenkin samaa kuin graffiteista. Sitä vaikeasti löydettävää kauneutta. Tekisi mieleni sanoa että löytyminen on ponnistelun arvoista. Mutta tämä kuulostaisi Nietzscheltä, enkä halua että Korson taksitolpalle tulee jonoa ihmisistä jotka karttojen kanssa osoittelevat ja haluavat tietää missä ihmeessä asuukaan se Korson _cübermench .. Siksi tämä sivulausunto osoittakoon lähinnä halpamaisen ja muita orjamoraaliin kannustavan halveksunnan paikan. Paikan siitä missä on muka niin ruma graffiti että siitä ei kauneutta näe.

Ohittamatonta tiedettä.

Usein tieteeseen yhdistetään kokeet ja testaamiset. Ja toisaalta kaikki tietävät ihmistieteiden ja luonnontieteiden eron. Ja toisaalta ihmistieteiden harjoittajat mielellään lainaavat luonnontieteen filosofiasta aineksia. Ja syyttävät luonnontieteilijöitä siitä että nämä käyttävät omia kriteerejään siellä mihin ne eivät kuulu. Ja hyppivät rajojen yli. Tämä on tavallaan sitä, mitä se on ja mitä sen pitääkin olla.

Yritän selventää asiaa (yleisellä väärinkäsityksellä, joten lienen epätoivoinen.) Esimerkki on etiikan maailmasta.

Humen giljotiini kieltää sen että asioiden olemisesta voitaisiin tietää suoraan se, miten niiden pitäisi olla. Tämä ei tarkoita että asiat jotka eivät tapahtuisi olisivat hyviä. Tämä ei tarkoita että asiat jotka tapahtuisivat olisivat hyviä. Se ei sano että asia joka tapahtuu on paha. Se ei itse asiassa tarkoita edes sitä että maailmassa tapahtuisi sekä hyviä että huonoja asioita. Sillä tämä malli ei ole perustaltaan ontologinen vaan epistemologinen. Se ei viittaa olemiseen vaan tietämiseen. Itse asiassatässä mennään jopa niin pitkälle että loikkaus siitä että maailman tosiolemus olisi moraaliton sisältää arvosidonnaisen loikkauksen. Nihilisti tuijottaa olevaa, ja pitää muuta turhana. Mutta hänkään ei huomaa että hän tekee päättelyhypyn tietämisestä pitämiseen. Nihilististä pitäminen on turhaa koska se ei kuulu maailman olevaan ja tutkittavaan luonteeseen ja rakenteeseen.

Tieteen maailma on tätä kautta ensi sijassa arvoneutraali, ei nihilistinen tai moraalikielteinen. Kuitenkin etiikkaakin tutkitaan ja mietitään. Se ei kuitenkaan selvästi ole saman tyyppistä mekaanista tietoa, kuin mitä luonnontieteissä tehdään. Sen parissa oleva toiminta on joko ihmistieteitä tai filosofiaa.

Tämä sopii hyvin Popperiin. Hän jakoi selitysalueet kolmeen osaan, jossa on mekaaninen puoli, kulttuurillinen puoli ja mentaalinen osa.

Popper tieteen luonteen olevan mekaanisen rakenteen testaamista ja sen testaamisen hän muutti perinteisestä todistamisesta "aitoon kritiikinkestoon". Tieto oli hänelle yhä "hyvin perusteltu uskomus", mutta perustelun sisältö korvaantui verifioinnista korroboraatioksi. Ennen ajateltiin että kokeet antoivat tukea. Nyt piti tehdä "potentiaalisesti teorialle tappavia testejä joista teorian pitää selvitä".
1: Perustelu ei enää näyttänyt todistamiselta, jossa parhaat sotilaat pistetään rintamalle, vaan siltä että kaikki sotilaat pistetään rintamalle ja selvinneille annetaan mitali, ja muille arkku. Kuvauksellani haluan kuvastaa falsifioinnin ankaruutta. Sillä se on juuri sitä.

Popperin maailmassa ei todellakaan riittänyt se, että oli relativisti joka voi kestää erimielisyyttä koska kaikki näkemykset ovat samanarvoisia. Tälläinen selitystapa selviää kaikesta erimielisyydestä saivartelemalla ja rakentamalla "voi olla" -tarinoita. Popper ei hyväksynyt dogmaattisuuttakaan, Siinä erimielisyyttä ja kritiikkiä kestetään jääräpäisyydellä saivartelun sijaan. Nämäkin ovat toki pysyviä, mutta ne eivät korroboroidu, koska ne ovat kritiikin ulkopuolella. Jos näkemys ei voinut esittää "oman tuhonsa siementä", eli esittää mitään joka voisi olla sitä kohtaan aidosti kriittinen, se ei ole kunnollista.

Kumotun teorian osan oli Popperin mukaan oltava kova. Ad hoc -selitykset olivat hänen silmissään jos ei aivan täysin niin ainakin miltei sama asia kuin totaalinen epäonnistuminen.

Tästä seurasi tietysti vaikeuksia. Sillä Popperin teoria itse oli tietysti kulttuurillista maailmaa. Ja falsifiointi sopii kuvaamaan mekanistista maailmaa. Falsifiointiperiaate ei siis itse ole falsifioitavissa. Ja Popper esittikin oppilaalleen joka hänelle sanoi tästä nuhtelun. Että hän on "heittänyt luokasta typerämmistäkin kysymyksistä." Uskon että Popper itse uskoi tähän selitykseen ainakin jollakin tasolla. Tätä kautta on hyvä miettiä sitäkin, mihin kohtaan falsifiointi sitten oikein sopii. Jos Popperin omaa teoriaa voidaan pitää turvassa ja falsifioinnin ulkopuolella, täytyy olla muutakin. On mietittävä rajat, joissa falsifiointi toimii.

Vastaus taitaa olla että "luonnontieteisiin". Kunnes miettii tarkemmin.

Ei nimittäin ole edes hirvittävän rohkeaa väittää että Popper oli liian tiukka.
1: Imre Lakatoksella korostuu kumoutumisen sijasta tutkimusohjelma ja sen hedelmällisyys. Hän huomasi että tiede toimii, vaikka se ei olekaan Popperin kumoustavan mukainen. Kuhn oli tuonut mukanaan tietoa siitä että teorioita täydennetään ad hoc -oletuksilla, ja että tämä on tavallista. Popperin vaatimaa tiedettä olisi siis itse asiassa vaikeaa ellei mahdotonta löytää. Siksi hän kiinnittikin huomiota tutkimusohjelman hedelmällisyyteen. Jos tutkimusohjelma tuottaa paljon uutta tietoa, se on hyvä. Tähän liittyvät esimerkiksi uudet hypoteesit ja koesarjat, jotka avaavat uusia reittejä uusille tutkimuksille. Sen sijaan loppuunkalutut ja väärät tieteet tuottavat selityksiä siitä miten ne sopivat havaintoihin. Ne rakentavat vain protective beltiä. Niillä teorian kannattajat käytännössä vahvistavat kuortaan, ja teorian itsekriittisyys pienenee tässä prosessissa. Siitä tulee yhä enemmän ja enemmän sellainen että se voi saivarrella tiensä mistä tahansa tilanteesta "voi olla" -maahan. Tässä kohden on tietysti oltava tarkkana, sillä käytännössä kaikilla teorioilla on mukana ainakin joitakin ad hoc -apuoletuksia. On osattava katsoa kokonaisuutta.
2: Duhem ja Quine ovat tulleet kuuluisiksi siitä että he muistuttivat että ei ole lainkaan selvää mitä ristiriitatilanteessa on kumottava. Jos havainto on ristiriidassa teorian kanssa, on havaintoväline (joka voi olla ihmisen silmä ja mielikin, hallusinaatio) yksi vaihtoehto. Heidän teesinsä mukaan sovellettavuus on keskeistä. Eli se, joka aikaansaa vähiten muutoksia kokonaisuuteen on parempi teoria. Tässä korostetaan konsilienssia. Ei enää voida tuijottaa yhtä teoriaa, vaan on katsottava kokonaisuutta.

Hedelmällisyysnäkökulmassa on pintavilkaisulla ongelma. Moni vakiintunut tutkimusohjelma voi näyttää "tylsältä". Esimerkiksi Pierre-Gilles de Gennesin "Hauraat esineet" -kirjassa muistutetaan siitä että valon fysiikan kohdalla oli tilanne jossa tuntui että kaikki oltiin jo tehty. Ala ei tuntunut vetävän, kaikki oli jo keksitty. Laseriin liittyvät löydöt kuitenkin johtivat myöhemmin valtavaan harppaukseen alalla. Keskiössä oli kuitenkin se, että ennen Laseria ei valoa pidetty epätieteellisenä, se oli tietyn fysikaalisen teoriajoukon paradigma -asemassa. Se oli ainut peli kaupungissa, ja se on sitä yhä. Konsilienssin kautta valon asema oli ymmärrettävä, koska kaiken aikaa sillä oli paljon sovelluksia eri alueilla koko ajan. Tätä kautta sillä oli paljon arvoa ja sen muuttaminen olisi vaatinut valtavia muutoksia tiedeverkkoon. Se osallistui tieteentekoon muiden alojen välineiden kautta.

Tässä mukaan voisi nostaa sosiaalitieteiden puolella joskus mainitun "ohittamattomuuden". Sitä pidetään hyvän tutkimuksen piirteenä, mutta sen tarkka kuvailu on melko vaikeaa. Nyrkkisääntönä sen voi kuitenkin kuvata melko hyvin: Jos jotain alaa tutkii, on ohittamaton tutkimus sellainen johon viittaamatta jättäminen olisi asiantuntemattomuutta ja huono asia. Ohittamattoman tutkimuksen tuntematta jääminen on samaa kuin alalla jälkeen jääminen, asiantuntemattomuus tai huono työtapa. Hyvää tutkimusta aiheesta on vaikea ohittaa, huono taas ohitetaan helposti ja huoletta.

Tämä on melko lähellä konsilienssin ideaa. Hyvä tutkimusala on sellainen joka on "ohittamaton" monissa muissa aloissa. Ohittamaton on mukana joko suoraan tai tutkinta välineiden kautta.

Tätä tarvitaankin, koska Lakatoksen ja Duhemin ja Popperin ja muiden vastaavien filosofien tapana on ollut keskittyä luonnontieteisiin. Tämä ei ole yllättävää, kun muistaa että kyseessä on "philosophy of science". Ja englannin kielen "science" -sana on sävyltään suppeampi kuin suomen "tiede" -sana, jolla viitataan usein sekä luonnontieteisiin että sosiaalisiin tieteisiin. Ei siis ihme, että Imre Lakatoksenkin näkemys sopii tätä kautta luonnontieteiden luonteeseen erityisen hyvin.

Mutta suuri osa humanistisista aloista kohtaa vaikeuksia. Sillä niissä ollaan usein esiparadigmaattisessa vaiheessa.

Tässä kohden en voi myöskään olla tuomatta mukaan psykoanalyysiä. Sillä Popper kritisoi sitä tunnetusti. Psykoanalyysissäkin on ties mitä koulukuntia jotka antavat keskenään erilaisia syitä samoille tiloille, ja ratkaisutkin ovat erilaisia. Siksi vaihtoehtoina on olla vaikkapa Freudilainen, Jungilainen, Lacanlainen... psykoanalyytikko. Näissä koulukunnissa on paljon keskinäistä erimielisyyttä. Ja paljon syitä hoitojen epäonnistumiselle. (Esimerkiksi hoidon torjunta, joka johtuu siitä että ihminen alitajuisesti taistelee vastaan. Ja miksikäs hän taistelisi, ellei sen vuoksi että terapeutti on oikeilla jäljillä?) Nämä antavat niille vähintään hyvin vaikeasti kumottavan luonteen. Se on kuitenkin sekä pysyvä että sen sisällä on oppiriitoja ja sen kautta on esitetty uusia ideoita. Tässä kohden olennainen kysymys on tietenkin se, mitä "tutkimusohjelman hedelmällisyys" tarkalleen ottaen on.
1: Runsaat ad hoc -selitykset viittaavat siihen suuntaan että alalla on suuri protective belt. Eikä eri koulukuntien olemassaolo suinkaan viittaa välttämättä siihen että ala olisi itsekriittinen. Itse asiassa alaa syytetään usein siitä että eri koulukunnat ovat protective beltin olennainen osa: Esimerkiksi Tammisalo on moittinut psykoanalyytikoita siitä että he aina esittävät että "Psykoanalyysi on muutakin kuin Freud" ja että "tuo koskee vain yhtä koulukuntaa, ei muita". Hän onkin vaatinut että psykoanalyytikot esittäisivät tiiviin teoriakokoonpanon, johon sitoutuisivat kerralla. Ennen tämän tekemistä kritiikin kohde voi aina vaihtaa paikkaa. Jokaista koulukuntaa pitäisi siis voida kritisoida yhtenä, ja vasta näin tekemällä saataisiin aidosti tietää onko kyseessä tiede vai ei. Ennen tätä status on hänestä vähintään kyseenalainen.
___1.1: Osuipa Tammisalon kritiikki psykoanalyysiin tai ei, se kuitenkin esittää selkeän tilanteen ja toimintastrategian, jossa erilaiset näkemykset ja oppikinat ovatkin aivan muuta kuin "hedelmällistä tutkimusohjelmaa". Se itse asiassa näyttää että ne voivat olla "protective beltin" olennainen osa. Se, mitä luultiin vahvuudeksi olikin heikkous. (Psykoanalyytikot voivat pelastua väitteeltä vain osoittamalla että he eivät harjoita tuollaista strategiaa.)

Eli voidaan sanoa että sosiaalitieteissä näkemyksiä harvoin kumotaan samalla tavalla kuin luonnontieteissä. Ei ole mitään selvää testijoukkoa joka olisi kääntänyt joukkojen päät. Tällä hetkellä sosiaalis-kulttuurillinen paine esimerkiksi voi lisätä ateismin käsittelyä "yli sen mikä ehkä muuten olisi tarpeen". Luonnontiede taas on luonteeltaan erilaista, Flogiston on mennyt eikä se enää palaa. Samoin esimerkiksi avaruuden väliaineen, eetterin, olemassaolo oli aikaisemmin suosittu teoria. Ja on vaikeaa keksiä yhtä koetta joka olisi kumonnut sen. Kuitenkin on selvää mikä yleistutkimusilmiö kumosi sen niin että sitä ei nykyään pidetä lainkaan uskottavana. (Teoria on kuollut ja kuopattu.) Takana ei ollut samanlainen ideologinen vellonta ja suosiosyy, joka mahdollisesti palaa ja ailahtelee.

Ehkä sosiaalitieteiden ei kuitenkaan täydy hylätä toimintatapaansa tämän vuoksi. Sillä hulavanteet tulevat ja menevät. (Sillä on ollut tietääkseni kaksi suosiohuippua, jolloin sitä on ostettu älyttömän paljon.) Silloin kun niitä ostetaan, ilmiön tutkiminen voi olla merkittävää esimerkiksi talousteorian kannalta. 1980 -luvulla oli varmaan ihan hyvä tutkia enemmän He-Man -universumia ja sen oheistuotteita. On se nykyäänkin sallittu aihe, mutta ei suosioltaan varmasti yhtä tutkittu nykyisin. Tätä kautta tähän asiaan voidaan saada uutta väriä.

Ohittamattomuuden, protect beltin välttämisen ja konsilienssin ajatukset yhdessä saisivat minut korostamaan lähdeviittauksia. Sillä lähdeviittausten käyttö on tavallaan liite siihen mitä muiden aikaansaannoksia tekijä pitää jollain lailla ohittamattomina. (Joko vähän tai paljon.) Tätä kautta esimerkiksi huonon tieteen tekijät kenties viittaisivat ohittamattomiin asioihin, mutta heihin itseensä ei viitata. Eli jos vaikkapa eimateriaalista ja ei energiaa olevaa "sielu" -rakennetta tuettaisiin ahkerasti ad hoc -selityksillä esimerkiksi aivotutkimuksen päälle, se kertoisi että aivotutkimus on tämän tahon mielestä ohittamatonta. Mutta jos aivotutkijat voivat lähestyä aihettaan ilman viittauksia sielu aiheeseen, se kertoo siitä että tämä hyötyminen ei ole kaksisuuntaista. Sielu -ajatus ei tuota kokeita, sen parissa työskentelevät vain sisäistävät näkemyksensä valmiisiin tuloksiin. Tämä taas on suorastaan oppikirjamainen "tunnistusohje" protective beltin rakentamiselle. Tämä taas kertoo että tämän tapainen toiminta ei ole Lakatoksen tiedekäsityksen mukainen, Popperista puhumattakaan.

Tämä näkökanta muuttaa viittauksenkäytön ja tukemisen ideaa. Siinä missä ihminen ajattelee rakentavansa omalle työlleen tukea ja arvovaltaa laittamalla siihen viittauksilla, hän samalla näyttääkin omat tieteelliset arvostuksensa ja näkemyksensä siitä mikä on tärkeää. Hän ei siis tuekaan itseään vaan sitä johon hän viittaa. Tätä kautta oman hännän nostaminen olisi vaikeaa, tosin kun ihminen on sosiaalinen olento, tämä on esimerkiksi kaveripyörityksen kautta mahdollista. Ja laajemmin: Tämäkin tapa on kuitenkin mahdollisesti herkkä muoti -ilmiöille. Lähdeviittauksen arvo ei siis selvästikään ole mikään "absoluutti".

---

Kuva:Erkki Hämäläinen.